#948: Ystävyydestä

Kaikki postauksen kuvat c. Rosita Dahlberg, Ride Love Laugh -blogista. Kiitos! :)

Ystävän seurassa rohkenee olla oma itsensä.

- Pam Brown

Kerran vuodessa on syytä käyttää vielä normaalia enemmän aikaa siihen, että muistaa kiittää ystäviään heidän läsnäolostaan. Ystävyyttä on monenlaista, mutta tosiystävän tunnistaa jokainen: oli ystävyyden kohde sitten kaksi- tai nelijalkainen. 

Ystävyys ei ole itsestäänselvää. Sitä pitää vaalia ja työstää. Parhaimmat ystävyyssuhteeni ovat sellaisia, missä pystyn antamaan itsestäni kaiken - niin hyvässä kuin pahassa. Hyvä ystävyys ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan aitoa kykyä tarpeen tullen olla myös eri mieltä asioista. Se on nauramista, kokemuksia, samojen ja erilaisten arvojen jakamista sekä välittämistä. Välimatkasta ja ajankohdasta riippumatta. Haluan antaa jokaiselle ystävälleni virtuaalisen halin ja muistuttaa, että te olette kultaakin kalliimpia. Samalla haluan kiittää blogini lukijoita, koska kiitoksia ei koskaan voi antaa liikaa. Te teette ison osan tästäkin blogista.

Ihanaa ja rakkaudentäytteistä ystävänpäivää just sulle! ♥

Lue lisää

#947: Vieraassa maneesissa treenaamassa

Hypätään ajassa hieman taaksepäin ja palataan tämän kuun alkuun, tarkemmin ottaen kuun ensimmäiseen sunnuntaihin. Tuolloin lähdimme treenaamaan kotivalmentajan silmien alle Kirkkonummelle, jossa järjestettiin "pay and jump" -tyyliset rataharjoitukset. Rata oli valmiina, paikalle piti vain tuoda itsensä, hevonen ja halutessaan valmentaja. Näin tehtiin, jotta saatiin ratarutiinia ajatellen tulevaa kisakautta.

Ennen varsinaiseen valmennuksen sisältöön siirtymistä käytän hetken aikaa kalenterin pohtimiseen. Korkasimme viime viikonloppuna kisakauden Ainon kansallisissa kisoissa, josta kotiintuomisina oli omasta mielestäni epätasainen nollarata 115cm luokasta. En ollut katsonut omaa kalenteriani sen kummemmin, mitä nyt alkuvuodesta merkkaillut kaikki vuoden isommat kisat joka viikonlopulta aina heinäkuun loppuun asti. Tietysti ajattelin, että kun tässä vauhtiin päästään, niin kisataan sitten aktiivisesti koko kausi. Eilen pohdin viikonloppujeni ohjelmaa ääneen ja tajusin, että eihän tuo nyt taas ihan noinkaan mennyt: seuraavan kerran taidamme päästä kilpailemaan huhtikuussa. Hyvä silti, että kisakausi startattiin jo nyt!

Ja miksikäs näin? Tänä viikonloppuna Ypäjällä olisi mahdollisuus mennä hyppäämään kolmostasolla, mutta pitkä matka, huono sää ja pakollinen opiskelu sulkivat tuon mahdollisuuden lopulta pois. Sen sijaan tarkoitus olisi mennä Riders Inniin hyppäämään ratatreeni kisatyyppisesti, sillä heidän kisoissaan sunnuntaina ei ole meille sopivia luokkia. Sitä seuraavana viikonloppuna Macolla ei voi ratsastaa kunnolla, koska sillä on perjantaina kiropraktikko. Käytämme siis aikaa maastoiluun seuraavat pari päivää - mikäs siinä! Sitten eletäänkin jo kuun vaihdetta, jolloin viikonloppu kuluu Horse Fairissa Messukeskuksessa. Tuskin olen paikalla koko viikonloppua, mutta ainakin toisena päivänä olisi tarkoitus paikalla piipahtaa. Maaliskuun toinen viikonloppu on ensimmäinen ja ainoa vapaa viikonloppu ennen huhtikuuta, joten silloin on syytä käväistä jossain karkeloissa pomppimassa. Kuun loput viikonloput kuluvatkin Ainon kansainvälisissä kisoissa tallimestarin hommissa. Sitten onkin jo pääsiäinen. Ehkä me siirrytään suoraan ulkokentille ;)

Oikealla kameralla otettuja kuvia ei valitettavasti ole, joten mennään puhelinkuvilla ja videolla :)

Kuski, Maco ja koutsi samassa kuvassa <3

Matkaeväät kunnossa, tietysti ;)

Voitte kuvitella, miten masennuin aluksi, kun tajusin tämän kevään aikataulut. Kaiken kukkuraksi mulla on gradun palautus ja pari muuta työllistävää kurssia tässä ennen toukokuuta, joten pitkille koko viikonlopun kisareissuille ei liene oikeasti aikaa. Kun toukokuu koittaa, heitän opinnot hetkeksi jäähylle ja keskityn täysillä hevoshommiin. Kesä on siitä ihanaa aikaa, että silloin päivät ovat kauttaaltaan pidempiä ja tallilla voisi viettää aikaa vaikka aamukuudesta yömyöhään. Tiedä sitä, vaikka innostuisin ottamaan töistä palkatonta pari viikkoa ja lähtemään hevosen kanssa mökille maastoilu- ja uintilomalle. Haha, ehkä kuitenkin ensin tähtään niihin koko viikonlopun kisareissuihin..

Kisoihin pääsemättömyydellä on omat hyvät puolensa. Se tarkoittaa sitä, että mulla on aikaa treenata senkin edestä. Vaikka meillä on mennyt nyt viime aikoina treenit kotona oikeinkin kivasti ja kehitystä tuntuu tapahtuneen valovuoden verran kesäisestä, on matka silti edelleen pitkä oikeasti tasaiseen ja varmaan tekemiseen. Sen näkee hyvin radalla, jossa mulla pettää helposti pää: rupean säätämään liikaa tai en uskalla ratsastaa apuja oikeasti kunnolla läpi. Joskus joku pieni ääni puskee takaraivosta läpi ja käskee tekemään sen yhden pidätteen liikaa, vaikka kaarteesta pitäisi sujua ulos rennosti. Toisinaan on niin kauhean helppo jäädä seisomaan jalustimille vain huomatakseen pari askelta ennen estettä, että eihän tästä nyt taas tullut mitään. Olisihan se ihan mahdottoman helppoa ja kivaa, jos aina kaikki sujuisi hyvin. Mutta tiedä sitten, josko koko hommasta katoaisi hohto. Onnistumisia onnistumisten perään; melkoinen ajatus.

Kirkkonummen treeneissä koettiin sekä onnistumisia että epäonnistumisia. Epäonnistumiset olivat juuri yllä kuvailemiani tilanteita, joissa tulin kaarteesta läpi esimerkiksi sarjalle turhan paljon kädellä ratsastaen, jolloin ajauduimme liian lähelle estettä aikaansaaden huonon hypyn. Tai kun tulin kuuden askeleen linjalle ilman ajatusta ottaen liian ison pidätteen esteiden välissä, mikä ei kuitenkaan mennyt läpi, jolloin hyppy seuraavalle esteelle meni pohjaan - ja kaiken kukkuraksi lähdin hyppyyn askelta ennen hevosta. Noissa tilanteissa tuntee olonsa niin tyhmäksi, koska tuollaisia mokia teki aikoinaan aloitellessaan hyppäämisharrastusta. 

Maco on kieltämättä aina niin edustava!

Pusuja koko meidän tiimille! :)

Linkki videoon (ääniraidallinen valmennusvideo)

Toisaalta tuollaisestakin virheestä voi löytää jotain hyvää. Aiemmin olisin vetänyt sen yhden askeleen lisää, enkä suinkaan edes ajatellut, että hevonen voisi hypätä puolikasta askelta kauempaa. Nyt uskallan ajatella sitä (tai käytännössä se tulee selkärangasta, koska noin lyhyessä ajassa ei ehdi ajatella), vaikka toteutus ei aina onnistuisikaan. Ja yhtä lailla positiivisia asioita on esimerkiksi se, miten hyvin Maco jää nykyään odottamaan pidätteeni jälkeen silloin, kun olen saanut ratsastettua sen heti esteen jälkeen tarpeeksi ylös etuosastaan. Huonoimmassa tapauksessa ruuna on esteen jälkeen pitkänä, etuosastaan alhaalla ja mä seison jalustimilla, enkä saa hevosta valmiiksi seuraavalle esteelle. Ihannetapauksessa istun alas satulaan, pidän ohjat lyhyinä käden ollessa kuitenkin samalla joustava ja ajattelen hevosta enemmän etuosasta ylös takajalkojen mennessä mahan alle. Ja kappas, kaikki on helppoa ja kivaa! Niin, ihannetapauksissa. Sitten on kaikkea näiden kahden ääripään väliltä, kun hevonen esimerkiksi pääsee suhteutetuilla linjoilla vähän turhan pitkäksi, ja vaikka paikka tulee ihan hyvään paikkaan, ei hyppy ole niin laadukas, koska se ei lähde tarpeeksi ylös. 

Estevalmennukset ovat parhaimmillaan hienosäätöä. Joskus ne ovat vähän isompien muutosten tekemistä. Jyläksen valmennusten jälkeen mulla oli fiilis, että me ollaan ihan superhyvässä iskussa ja tullaan tekemään tällä kaudella loppukesästä ensimmäiset 130cm luokat, kun kerta tammikuussa voidaan vedellä sitä korkeutta treeneissä hyvällä flow'lla. Kahden viimeisimmän treenikerran jälkeen on jälleen vähän realistisempi olo, ja nuo 130cm luokat tuntuvat vielä kovin kaukaisilta. Esteet itsessään eivät 120cm tasolla tunnu isoilta, mutta tehtävät tulevat välillä turhan nopeasti vastaan juurikin tuon hevosen pitkäksi jäämisen takia. Nopeutta kuskille tarvitaan ihan hirveästi enemmän, sillä ratkeaisi moni asia.

Valmennuksen sisällön näette paremmin oheiselta videolta, joten en avaa sitä tarkemmin tekstissä. Tästä tulikin taas tällainen ajatuksenvirta, jossa pohdin lähinnä tulevaa kautta ja niitä asioita, mitkä vaikuttavat kauden kulkuun. Pohdittavat asiat ovat ihan erilaisia kuin vaikkapa puolitoista vuotta sitten Champin kanssa. Tallillaiseni totesivat, että mun pitäisi olla tästä tilanteesta ihan älyttömän tyytyväinen: kauden ensimmäisissä kisoissa puhdas rata tasolta, jota olen aiemmin kisannut neljä vuotta putkeen varsin vaihtelevalla menestyksellä toisen hevosen kanssa. Silloin toivoin, että pääsisimme lähtölinjan yli. Nyt puhdas rata tuntuu pettymykseltä, jos se ei onnistu kauttaaltaan hyvin. Nopeasti tässä rupeaa ahneeksi. Jäitä siis hattuun mulle ja hymyssä suin kohti tätä kautta!

Onko sulla millaisia tavoitteita tulevalle kaudelle? :)

Lue lisää

#946: Maailman pisin viikkopostaus

Huh, vihdoin viikonloppu! Pitkään aikaan en ole ehtinyt miettimään oman tietokoneen avaamista blogihommia varten, joten nyt luvassa on vähän erilainen postaus. Ainakaan oman muistikuvani mukaan täällä blogissa ei ole hetkeen nähty postausta, jossa kerron hieman tiivistetysti päivä päivältä arkeni sisältöä tallin ja muun tekemisen osalta. Siispä tuumasta toimeen - myöhemmin tulevina päivinä luvassa sitten niitä valmennuspostauksia, kisapostaus ja jopa yksi MyDay videon muodossa.

Kerro toki, mitä pidät tällaisesta postauksesta, jotta voin jatkossa toteuttaa vastaavia sen mukaan, miten kiinnostusta löytyy. Kiva välillä kirjoittaa laveammin myös muusta kuin ihan siitä tavallisesta talliarjesta, vaikka siitäkin toki juttua tuntuu riittävän :)

MAANANTAI

Viikko lähti liikkeelle normaalilla työpäivällä, kun suuntasin työpaikalleni Pasilaan kahdeksaksi. Heti alkajaisiksi meillä oli työpaikalla koko henkilöstölle suunnattu tilaisuus, jossa toimin apukätenä järjestelyiden suhteen. Kun tuo projekti oli taputeltu kasaan, siirryin tekemään muita hommia, istuin muutamassa palaverissa ja suunnittelin alkaneen viikon tulevia töitä. Töissä ei tapahtunut mitään ihmeellistä koko päivänä, mutta aika kului silti nopeasti. Työpäivät eivät valehtelematta tunnu koskaan pitkiltä, koska pidän työstäni niin paljon. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että saan tehdä töitä mua paljon osaavampien ihmisten seurassa ja oppia päivittäin valtavasti uutta.

Päivän viimeisen palaverin piti loppua neljältä, mutta pääsin lopulta lähtemään sieltä vasta 16.20 muiden vielä jäädessä jatkamaan jutustelua. Olin jo suunnitellut nappaavani takkini nopeasti niskaan ja suuntaavani kohti keskustaa, mutta sitä ennen hoidin vielä yhden työjutun loppuun. Olimme sopineet isäni ja veljeni kanssa, että tulen puoli viideksi ravintola Maharajaan, mutta lopulta olin paikalla vasta varttia vaille viisi. Nautimme yhdessä illallisen, jolla juhlistimme veljeni syntymäpäiviä. Oli mukavaa jutella perheenjäsenten kanssa ja viettää aikaa yhdessä, vaikkakin sen pienen hetken verran. 

Kuuden aikoihin jätin isäni ja veljeni jatkamaan illallista kiirehtien itse bussipysäkkiä kohden kotimatkaa varten. Bussi tuli kuin tilauksesta, ja kotona olin joskus puoli seitsemän tienoilla. Heitin nopeasti tallivaatteet niskaan ja lähdin ajelemaan kohti tallia. Tallilla hoidin Macon ruoat kuntoon, harjan sen ja ohjasajoin sitä maneesissa muiden ratsastajien lopetellessa omia ratsastuksiaan.  Ruuna oli ollut jo aamulla kävelytyskoneessa. Kahdeksan jälkeen siirryin tallilta porukoideni luokse ja pakkasin äitini avustuksella kasan postitettavia paketteja, jotka vein vielä ennen kotiin palaamista pakettiautomaattiin postitettavaksi. Tuohon sai kulumaan yllättävän paljon aikaa, joten pääsin kotiin lopulta vasta vaille yksitoista. Sen jälkeen nopeat suihkut ja pakollinen puhelimen selaus, koska illalla ja työpäivän aikana en ehdi lukemaan somejuttuja ja muita viestejä välttämättä kovin ajatuksella.

Maco matkalla reissuun!

Matkalla Kööpenhaminaan.

Lyngbyn juna-asemalla.

TIISTAI

Jos maanantain herätystä pidetään usein viikon pahimpana, niin mulla se taisi olla tällä viikolla kuitenkin tiistai. Herätyskello soi vaativasti 4.30, eikä varmasti tarvitse vakuutella, että mieli olisi tehnyt jäädä makoilemaan lämpimän peiton alle koko loppupäiväksi. Ei siinä auttanut kuin nousta reippaasti ylös ja laittaa edellisen illan uutiset pyörimään Areenasta. Olin tilannut taksin etukäteen 5.40 ja kerrankin olin ajoissa ulkona. Kuudelta olin jo lentokentällä tekemässä check inniä, jonka jälkeen kävin ostamassa aamupalaksi pestopatongin ja puolen litran energiajuoman. Terveellistä!

Tämän päivän agenda oli siis työmatka Tanskaan. Olin perillä Tanskassa paikallista aikaa 7.40, joten mulla oli hyvin aikaa keretä kahdella junalla Lyngbyyn. Vielä tässäkään vaiheessa en ihan tarkalleen tiedä, missä tuo kaupunki sijaitsee. No, perille päästiin ja aikaa siellä vietettiin työjuttujen parissa aina sinne kolmeen asti. Kolmen jälkeen lähdin takaisin lentokentälle, jossa söin taas pestopatongin. Nuo ovat ihan mun suurin heikkous - voisin melkein elää pelkällä patongilla! Ostin myös uuden hajuveden, koska suurin suosikkini oli kotipuolessa loppunut. Lento Suomeen lähti paikallista aikaa viideltä eli kone laskeutui Suomeen omaa aikaamme 19.35. Sen jälkeen kurvailin jälleen taksin kyydissä kotiin. 

Tiistaina tallihommat jäivät väliin, mutta tiistai onkin yleensä Macon vapaapäivä. Silloin se on vain kävelytyskoneessa aamusta, ja mä pystyn tekemään jotain muuta: esimerkiksi vaikka niitä koulujuttuja. Neljän tunnin yöunien takia kouluhommat tai salitreeni eivät kuitenkaan houkuttaneet, joten hoidin kotona vielä hetken aikaa työjuttuja, sähköposteja blogiin liittyen ja siirryin sitten sängyn pohjalle katsomaan yhden jakson Suitsia. 

KESKIVIIKKO

Ihan tavallinen arkipäivä töissä. Heräsin puoli seitsemältä, koska olin luvannut mennä auttamaan työkaveriani yhdessä tilaisuudessa heti aamusta. Missasin yhden junan, joten odottelin asemalla vajaan kymmenen minuutin ajan seuraavan saapumista. Aamun tilaisuudessa aikaa meni vähän yli kymmeneen, jonka jälkeen pääsin syömään aamupalan ja siirtymään omien töideni pariin. Puoli kahdelta lähdin kohti keskustaa, jossa olin sopinut haastatteluajan graduani varten. Teen siis gradua yksilön sosiaalisen pääoman merkityksestä sosiaalisessa mediassa, jota varten toteutan kymmenisen teemahaastattelua eri sosiaalisen median vaikuttajien kanssa. Mielenkiintoista, mikä tekee hommasta toki mielekkäämpää.

Olimme valmiita haastattelusta joskus kolme jälkeen, joten lähdin siitä samantien kotiin. Työpäivä jäi siis hieman lyhemmäksi, mutta mun oli pakko ehtiä käymään Just Dressagella ostamassa rehuja, jotta Maco saisi ruokaa. Kotona söin hieman kanaa, jonka onnistuin maustamaan ihan liian suolaiseksi. Olin kuvitellut, ettei keskiviikkona olisi ihan kamalaa ruuhkaa kehällä juuri siinä puoli viiden aikaan, mutta toisin kävi. Köröttelinkin siis Tapiolaan hyvän tovin, ja toisen samanlaisen kohti tallia. Hevonen sai kuitenkin rehunsa, joten kaikki hyvin!

Työlookkia, todistus siitä, että joskus pukee muutakin kuin tallivaatteet :D

Perheillallinen Kiilassa torstaina.

 Mun valmennuksen piti alkaa alunperin kuudelta, mutta ruuhkan takia myöhästimme sitä vartilla. Olin tallilla viisi minuuttia ennen tunnin alkua, mutta onneksi kouluvalmentajani tuntee mut hyvin, eikä nämä meidän aikataulumuutokset suuntaan tai toiseen koskaan kaada suunnitelmia. Tein hyvin nopean kuntoonlaiton ("ei mennä harjoitusravia hirveästi, niin mun ei tarvitse käydä vessassa"-tyylillä), joten tunti alkoi lopulta melkein ajallaan. Maco oli parempi kuin edellisellä viikolla, mutta ei missään nimessä yhtä hyvä kuin alkuvuodesta. Se on raspauksen jälkeen ollut nyt todella sitkeä kädelle, mikä on tosi outoa, koska aiemmin se oli enemminkin jopa tyhjä. Mutta palataan tähän myöhemmin, eikä käytetä palstatilaa tässä postauksessa sen enempää. 

Tunnin jälkeen jäin puunailemaan varusteita ja Macoa pidemmäksi aikaa. Lopulta lähdin kotia kohden joskus kahdeksan jälkeen, jota ennen koukkasin vielä porukoideni kautta hakemassa lisää postitettavaa tavaraa. On kiva, että heillä on tilaa säilyttää näitä myytäviä heppajuttuja, mutta toisaalta jään suustani kiinni juttelemaan äitini kanssa milloin mistäkin. Siispä olin kotona kymmenen jälkeen, tein hetken koulujuttuja ja painuin sitten nukkumaan. 

TORSTAI

Olin päättänyt mennä töihin torstaina vasta yhdeksäksi, koska tiesin olevani paikalla myöhään. Itse työpäivästä ei ole kauheasti mitään kerrottavaa, koska se oli tavallinen työpäivä muiden joukossa: palavereja, itsenäistä työntekoa ja ideointia työkavereiden avustuksella. Joskus puoli kuuden aikaan lähdin töistä ja hyppäsin porukoideni kyytiin, koska olimme sopineet koko perheen kanssa illallisen Kiilaan. Paikalla olivat äitini ja isäpuoleni lisäksi kaikki sisarukseni, joita olin nähnyt kunnolla viimeki vuoden vaihteessa Thaimaan lomalla. Oli kiva istua yhdessä alas ja vaihtaa kuulumisia.

Ruokailun jälkeen jatkoimme matkaa kuka mihinkin, mutta mä sain samalla kyydin porukoiltani kotoani lähellä olevalle Alepalle, jossa kävin palauttamassa pulloja reilun kympin edestä. Viikon ruokarahat tienattu ;) Kotona vaihdoin salivaatteet päälle ja lähdin postin kautta salille. Postissa lähetin muutamat kirjeet ja pari pakettia viereisestä pakettiautomaatista, ja samalla reissulla sain parkkisakon väärän pysäköinnin johdosta. Oma vika, olisi pitänyt lukea paremmin pysäköintiä koskevat liikennemerkit. Yleensä tuollaiset turhat maksut ärsyttävät kamalasti, mutta nyt lähinnä naurahdin omalle tyhmyydelleni ja lähdin salille päättämään illan.

Tallikamut kisoissa, Maco ja Kalle :)

 Juoksin salilla noin tunnin ja venyttelin hetken. Kello oli vähän yli kymmenen palatessani kotiin, ja kuten arvata saattaa, en siis ehtinyt tallille. Päivä oli kuitenkin suunniteltu siten, että tallimestarimme ohjasajoi Macon ja teki sen ruoat valmiiksi, joten se sai liikuntaa ihan normaalisti. Maco oli kuulemma ollut ihan superhyvä, mikä oli tietysti mahtava kuulla. Ohjasajo tekee sille hyvää, koska se on kauttaaltaan aika jäykkä koko kroppansa läpi. 

PERJANTAI

Vihdoin perjantai, jes! Päivä alkoi puoli seitsemältä herätyskelloon, jonka jälkeen pomppasin ylös (eli torkutin kolmesti) ja laittauduin töitä varten. En yleensä jaksa meikata töihin, mutta nyt laittauduin vähän normaalia enemmän, koska olin menossa illalla kavereiden kanssa leffaan. Samalla päätin kuvata päivästä MyDayn, joka tulee blogiin ja YouTubeen esille myöhemmin.

Työpäivä sujui tavalliseen tapaan, ja joskus neljän jälkeen aloin tekemään lähtöä kohti keskustaa. Kävin Kampissa ostamassa pähkinöitä ja juotavaa elokuvaa varten, koska olen edelleen tällä herkuttomalla linjalla, mikä estää karkin syömisen. Leffaan mukaan tulivat kaverini Milla ja Katja, joiden kanssa olimme samoissa tunnelmissa tasan vuosi sitten. Kyseessä oli siis Fifty Shades of Greyn viimeisen elokuvan ensi-ilta, jonka katsominen kaveriporukalla on muodostunut perinteeksi. Luin nuo kirjat joskus aikoinaan niiden ilmestymisen jälkeen, joten tiesin etukäteen, miten elokuva tulee loppumaan. Ja ei, ei tuolla elokuvalla oscareita voiteta, mutta olihan se ihan viihdyttävää. Oman kokemuksensa luo tietysti reilut 600 muuta elokuvaa samassa salissa katsovaa silmäparia, jotka nauravat ääneen tahallisen koomisissa kohdissa.

Elokuvan jälkeen menimme vielä pikaisesti syömään Hesburgeriin, josta jatkoin ennen kahdeksaa matkaa kotiin bussilla suoraan Kampista. Kotona vaihdoin pikaisesti vaatteet tallikamppeisiin, pakkasin kisavaatteet kasaan ja lähdin tallille. Ratsastin Macolla normaalisti tehden töitä kavalettien ja pienten esteiden kanssa, koska seuraavana päivänä meillä oli vuorossa kauden avajaiskisat omalta osaltamme. Pidimme siis hauskaa ja nautimme illasta, koska saimme olla yksin tallilla. Perjantaina talli hiljenee yllättävän aikaisin, vaikka toki olin aika myöhään liikkeellä. Maco oli aika lailla samanlainen ratsastaa kuin keskiviikon valmennuksessa, enkä mennyt sillä 40 minuuttia pidempään. Varusteiden putsaamisen jälkeen sammuttelin valot ja lähdin autolle. Nukkumaan pääsin lopulta joskus kahdentoista jälkeen.

Hän <3

LAUANTAI

Kylläpäs tässä ehti kertyä tekstiä ennen tätä päivää.. Mutta toivottavasti jaksoitte lukea tänne asti! Tänään herätys oli tosiaan vasta kahdeksan jälkeen, mikä teki hyvää. Jäin perjantaina nukkumaan sohvalle, koska halusin laittaa hetkeksi silmät kiinni ennen sänkyyn siirtymistä, ja lopulta heräsin sohvalta joskus yöllä vain siirtyäkseni unenpöpperössä sänkyyn. Söin aamupalan ja lähdin tallille valmistelemaan lähtöä hyvissä ajoin, koska mulla ei ollut apukäsiä matkassa mukana.

Maco oli tietysti yöllä piehtaroinut tai nukkunut omassa lantakasassaan, joten se oli todella edustuskunnossa. Puunailin sitä varusteiden pakkaamisen jälkeen ja pian pääsimme lähtemään kohti Järvenpäätä ja ratsastuskeskus Ainoa. Meidän päivän ainoa luokkamme 115cm tasolla alkoi vasta 12.30, joten kisapäivä oli kerrankin aamusta vähän löysempi. Yleensä kisapäivinä on tottunut heräämään niin kamalan aikaisin ja tekemään sen vuoksi monet asiat valmiiksi jo edellisenä iltana.

Kisapaikalla Milla tuli auttamaan mua Macon kuntoonlaitossa, mikä oli iso apu. Rehellisesti sanottuna mua jännitti aika paljon, koska nämä olivat ensimmäiset kisat pitkään aikaan. Olen viimeksi kisannut kunnolla syyskuussa Ypäjällä kansallisissa kisoissa eli käytännössä puoli vuotta sitten. Huh! Niin se aika rientää. Menin tällä kertaa vain yhden luokan, koska 105cm tuntui vähän turhalta korkeudelta ja toisaalta 125cm vielä kauden ensimmäisiin kisoihin ihan liian isolta. Kultainen keskitie siis. Näin jälkikäteen ajateltuna toinen luokka olisi ehkä ollut tasaisempi kaikella tavalla, koska jännittäminen näkyi yliratsastamisena. Toisaalta Maco on myös toistojen jälkeen paljon paremmin avuilla. Mutta nämä nyt on näitä jossitteluja, pitää vaan ratsastaa paremmin alusta asti itse.

Verryttelyssä Maco oli aika kamala, koska se painoi kädelle ja kaatui oikean pohkeen yli kaarteissa. En tietenkään alkanut tappelemaan sen kanssa, koska kisaverryttely on väärä paikka yrittää saada sellaisia apuja läpi, jotka eivät ole läpi menneet kotonakaan viimeisen kolmen viikon aikana kunnolla. Tai siltä se sillä hetkellä tuntui. Radalle menin sillä ajatuksella, että tuskin tulee kovin tasaista suoritusta. Tuloksena oli 0-0vp eli tuloslistalla ihan kelpo, mutta ratana se oli kyllä kaikkea muuta. Taisi siellä yksi ihan sujuva lähestyminen olla, jos hieman liioittelen. 

Mutta hei, kausi korkattu ja tästä suunta vain ylöspäin! Ja jos miettii, että viime vuonna tähän aikaan olisin ollut innoissani edes lähtölinjan ylityksestä, niin onhan tuo puhdas rata 115cm tasolla kauden alkuun ihan ok. Suorituksen jälkeen kävin Putiikki Ainossa ostamassa uudet hanskat ja pari muuta juttua sekä sovittelin paukkuliiviä, jonka aion hankkia ihan turvallisuussyistä. Tallille lähdin takaisin hieman myöhemmin, jossa sitten hoidin hevosen, pesin kamppeet ja putsasin trailerin. Tallipäivä venyi lopulta puoli kuuteen. Palautin auton porukoilleni ja päätin samalla käydä saunassa, koska kukaan ei ollut kotona. Saunan lämmetessä söin toisen kerran, koska kisoissa en ollut tajunnut syödä mitään. Sen jälkeen päätin lopulta jäädä yöksi Klaukkalaan, koska menen sunnuntaina heti aamusta tallille, eikä ajaminen edes takaisin Helsinkiin tuntunut järkevältä ajatukselta. Tällä viikolla olen viettänyt aikaa porukoillani enemmän kuin koko viime syksynä yhteensä, mutta kivaa vaihtelua kyllä! Ilta on kulunut blogihommien parissa, kohta ajattelin siirtyä sänkyyn. Huomenna on päivä uusi :)

Toivottavasti teillä on ollut ihana viikko!

Lue lisää

#945: Elämäni korkein esterata

Kokeillaanpas tökätä kepillä jäätä. Suomalaisille tuttuun tapaan kirjoitan omasta ratsastuksestani ja treeneistäni usein hyvin kriittisesti. Kriittisyys ei johdu huonosta itsetunnosta tai halusta lytätä omia tekemisiäni, vaan puhtaasti rationaalisesta suhtautumisestani ratsastukseeni: voin olla paljon parempi siinä, mitä teen. Jos teen jotain asioita väärin, myönnän virheeni ja pyrin oppimaan niistä seuraavalle kerralle. Silloinkin, kun virhe on vain pieni osa muuten onnistunutta suoritusta. 

Omien virheiden kritisointi on myös turvallinen tapa ilmaista itseään. Kuten sanottu, suomalaiset tykkäävät lytätä toisiaan. Ei se ole mikään yllätys, jos miettii nykyistä vallalla olevaa asennetta kaikkeen ratsastusurheiluun tai ylipäänsä nuorten (tai miksei vanhempienkin) elämään. Oli syynä sitten kateus, puhdas ylemmyydentunne tai vaikkapa omat traumat - you name it. Omia onnistumisia ei uskalleta korostaa ja tuoda esiin samalla tavalla kuin epäonnistumisia. Koska olisihan se tylsää, jos niiden onnistumisten lomassa joku keksisi etsiä virheet, joita suoritukseen on mahtunut. Varsinkin niissä hetkissä, kun näitä virheitä ei ole itse avannut kohta kohdalta. Jonkun mielestä virheiden luettelemisen pois jättäminen tarkoittaa nimittäin sitä, ettei virheitä tiedosta ollenkaan. Minäpä aion tehdä tällä kertaa ihan poikkeuksellisen postauksen ja keskittyä pelkästään hyviin asioihin, joita valmennuksessa tuli esiin. Teen poikkeuksen, oli se sitten hyvä tai huono idea. Tällä kertaa kehutaan sitä, missä on onnistuttu.

Juulia Jyläksen toisen valmennuspäivän anti oli uskomattoman hyvä. Ratsastin hyvin. Ja ei, en aio ottaa tähän kohden sitä "kyllä siellä oli monia virheitä, jotka pitäisi korjata" -fraasia, sillä sen pois jättäminen ei tarkoita, etteikö tuo pitäisi paikkaansa. Kokonaisuutena en olisi voinut olla tyytyväisempi kokonaisuuteen, mistä kertoo varmasti se hymy, mikä mun naamalla on ollut nähtävillä joka ikinen hetki tuon valmennuksen päättymisen jälkeen tähän asti. Onnistumisen tuomaa lämmön tunnetta ei toki ole vähentäneet ne kymmenet tsempit, joita on sadellut ympäriinsä paitsi kavereiltani, myös ratsastusalan ammattilaisilta ja kilparatsastajilta. En väitä olevani tämänkään valmennuksen jälkeen hyvä ratsatsastaja, mutta kyllä mä omaan tasooni nähden ratsastin pirun hyvin tuona päivänä. Siitä en ole valmis joustamaan.

Mikä Jyläksen valmennuksessa lopulta oli sellaista, joka sai mulle vastaavan tunteen esiin? Jo lauantain valmennuksen jälkeen olin tyytyväinen omaan tekemiseeni ja etenkin hevoseeni, kuten edellisessä valmennuspostauksessa kerroin. Jotta tämä postaus ei menisi ihan yli äyräiden ja olisi pelkkää pohjatonta hehkuttamista, listaan alle kohtia, jotka konkretisoivat onnistumisen osa-alueita. Ehkä se avaa myös epäilijöille paremmin sitä, miksi voin olla niinkin tyytyväinen sunnuntain estevalmennuksen antiin.

1) Ylitin itseni. Olen monesti puhunut bloginkin puolella siitä, miten herkästi jännitän kisatilanteissa. Tuo sama jännitys nousee esiin myös valmennuksissa silloin, kun esteet nousevat isommiksi. Jännitys puskee päälle siis juuri niissä tilanteissa, jolloin olen reilusti epämukavuusalueellani - tilanteissa, joita ei tapahdu usein. Kun olen kisannut useammin, vähenee jännitys, ja kun olen hypännyt tiettyä korkeutta treeneissä tarpeeksi kauan, häviää jännitys siltä korkeudelta. Loogista, eikö?

Sunnuntaina tein ihan hyvän radan esteiden ollessa 110-120cm korkeudella. Juulia antoi positiviista palautetta, käski nostaa esteitä esteet 120-135cm korkeudelle ja käski tulla uudelleen samalla tavalla. Anteeksi mitä? Ajattelin mielessäni seuraavat asiat: a) en ole hypännyt koskaan näin isoa rataa, b) en ole hypännyt kunnolla rataa edellisen viikon treenejä luukuunottamatta yli kuukauteen c) tärisen. Valehtelematta näin jo itseni ykkösesteen seassa puomit hevosen suussa huonon lähestymisen seurauksena. Toisin kävi, sillä ratsastin varmasti yhden elämäni parhaista radoista. Uskalsin laukata esteeltä toiselle, pääsin tekemään oikeita ratkaisuja ja muistin nauttia joka hetkestä. Radan jälkeen olin enemmän hämmästynyt kuin iloinen. Käteni tärisivät vielä laskeuduttuani alas hevosen selästä. Sanoin paikalla olijoille, että nyt olisi pitänyt olla matkassa sykemittari - luku olisi ollut varmasti huima. 

2) Macon hypyt. Tiedossahan on, että jos hevosta vetää ohjista hypyssä tai sitä ennen, ei hypyn kaari voi olla paras mahdollinen, koska hevonen ei pääse rentoutumaan ennen estettä. Pämppiksen kanssa mulle jäi semmoinen pakonomainen tarve varmistella jokainen askel ponnistukseen asti, mikä näkyi aluksi myös Macon kanssa. Nyt, kun olen päässyt rentoutumaan ennen esteitä, pääsee Maco käyttämään itseään aivan eri tavalla: se hyppää koko kroppansa läpi tehden pyöreitä ja ilmavia hyppyjä. Ei toki aina, koska aina lähestyminen ei onnistu nappiin, mutta yhä useammilla kerroilla kyllä. Jos katsotte näitä kahden viimeisimmän valmennusvideon hyppyjä ja vertaatte niitä vaikkapa syksyllä kuvattuihin valmennuksiin, ymmärrätte varmasti jokainen, mitä haen takaa. 

3) Oma varmuus tekemiseen. Ei ole itsestäänselvää, että uskaltaa tehdä päätöksiä ja pysyä niissä. Vielä syksyllä olin paljon enemmän hukassa esimerkiksi siitä, miten paljon uskallan laukata esteille tai missä kohden mun pitäisi ottaa puolipidäte. Millä tavalla mun pitäisi ottaa pidäte esteiden välissä. Monta laukka-askelta mihinkin väliin tulee esteiden välin ollessa minkäkin mittainen: lyhyt viisi, pitkä viisi vai jotain niiden väliltä. Nyt palaset ovat tuntuneet loksahtelevan paikoilleen enemmän juuri esteiden parissa, jolloin mun ratsastus välittyy ulospäin paljon varmempana. Teen päätöksiä, vaikka tilanne olisi vieras. Uskallan lähteä sinne epämukavuusalueelle, enkä "halvaannu", vaikka olisin tulossa hankalaan etäisyyteen esteelle. Maltan rentouttaa käden vähintään askelta ennen estettä, vaikka paikka olisi vähän lähempänä. Ja ennen kaikkea - uskallan ratkaista tilanteet eteen. Vielä vuosi sitten olisin ottanut aina sen yhden askeleen lisää, mikä ei todellakaan olisi toimiva ratkaisu esteiden ollessa isompia. Silloin se puomi olisi siellä hevosen sylissä.

Linkki videoon (ääniraidallinen valmennusvideo).

Siinäpä oli kolme seikkaa, miksi mun mielestä voin olla tyytyväinen sunnuntain valmennukseen. Video ja kuvat varmasti puhuvat puolestaan, joten mun on turha avata tarkemmin valmennuksen sisältöä. Vaikka itsekriittisyys on tervettä ja välttämätöntä kehityksen kannalta, on välillä hyvä painaa kaikki kriittiset ajatukset taka-alalle ja keskittyä niihin onnistumisiin. Ette edes arvaa, miten monta kertaa kirjoitin tähänkin postaukseen huomaamattani jotain "toki olisin voinut tehdä esteelle x pidätteen" -tyyppistä lisäystä, jotka jouduin sitten pyyhkimään pois. Ei ole helppoa sallia itselleen puhtaita onnistumisia. Mutta tehdään se tänään näin perjantain kunniaksi!

Mikä on sellainen asia, jossa voit sanoa onnistuneesi viime aikoina?

Nyt saa kehua itseään! :)

Lue lisää