Lähes kolme viikkoa sitten koitti päivä, jolloin lähdimme Macon kanssa hyppäämään Keisarinmäkeen ensimmäistä kertaa koskaan vähän erikoisempia esteitä yhdessä. Vaikka meiltä löytyy kotitalliltakin pitkä vesimatto ja sitä varten myös pitkän veden tapaisesti edessä oleva valkoinen aitaosuus, halusin viedä ruunan toiseen ympäristöön harjoittelemaan näitä vähän tavallisista poikkeavia estetyyppejä. Vaikka tästä on jo pitkän aikaa ja mulla olisi paljon tuoreempaakin sisältöä blogiin, haluan silti kerrata hieman niitä fiiliksiä, joita tuosta valmennuksesta käteen jäi.
Moni pitkäaikaisempi lukija varmasti muistaa, millaisia ongelmia mulla oli aikoinaan Champin kanssa erikoisesteillä. Näin jälkikäteen ajateltuna en edes muista, mistä ongelmat saivat alkunsa. Vuonna 2013, kun ruuna mulle Hollannista saapui, se hyppäsi kaiken kyselemättä kahta kertaa. Ensimmäinen vesimatto ylitettiin yhdessä ratsukkona kisatilanteessa, eikä Champ katsonut sitä ollenkaan. Kaikki tuntui helpolta - juuri sellaiselta, ettei mun tarvinnut kahta sanaa sanoa erikoisesteitä lähestyttäessä.
Vuoden 2014 keväällä Champ alkoi kieltämään kisoissa ensimmäistä kertaa koskaan. Kiellot tulivat pääosin sarjojen b-osille ja oksereille eli sellaisille esteille, joilla Champ joutui venyttämään kroppaansa. Hoidimme klinikalla takapolvia, hiekkamahaa ja sen sellaista, jos muistan oikein. Kuvissa ei näkynyt mitään, mutta taivutuksissa reaktiota tuli milloin mistäkin jalasta. En ajatellut, että kieltelyn syynä voisi olla mahahaava, joka paljastui syyksi saman vuoden loppupuolella. Ruuna oli ollut kipeänä mahastaan jo pitkään, mutta tätä ymmärtämättä olin vaatinut siltä treeneissä jatkuvasti isommalla paineella suorituksia. Herkkänä hevosena se heitti lopulta pyyhkeen kehään ja totesi, että saisin hypätä ihan yksinäni.
![]() |
| Kaikki kuvat c. Rosita Dahlberg, kiitos! |
Jostain syystä kaikki vaikeat tilanteet esiintyivät Champin kanssa lopulta juuri vesiesteillä ja muilla erikoisemmilla esteillä. Jos kentällä oli vesimatto, jännittyi ruuna ihan totaalisesti. Toisinaan se meni kaikesta yli kyselemättä. Ratsastin sitä varmasti liialti paineistaen ihan tottumuksesta, mutta ruuna teki saman tempun lopulta myös ammattilaisten kanssa kisatilanteissa. Siis myös sitten, kun mahahaava oli parantunut kokonaisuudessaan pitkän lääkekuurin ja jatkuvan ylläpitohoidon myötä. En osaa sanoa, olisiko tilanne äitynyt niin pahaksi, jos olisin tajunnut aiemmin, mikä kieltojen ja kipuilun syynä oli. Nuorena hevosenomistajana olisin tietysti toivonut apua myös ympäriltäni. Kukaan valmentajistani tai ystävistäni - ihan maailman huipulla asti kilpailleista - ei ehdottanut syyksi mahahaavaa. Siksi en siihen uskonut aluksi itsekään. Mutta en toki syytä tästä ketään muuta kuin itseäni. Nyt olen onneksi tämän suhteen taas paljon viisaampi.
Niinhän sitä sanotaan, että ensimmäinen oma hevonen on aina se harjoittelukappale, jonka jokainen pilaa. Ehkä vähän ikävästi sanottu, mutta niin se varmasti on. Ainakin itse pilasin, koska hevonen kuitenkin suoritti 140cm-tasolla ennen mulle tuloaan ja lopulta päätyi opetushevoseksi koulutuskeskukseen. Champ tuskin tästä välittää, koska sillä on elämässä kaikki paremmin kuin hyvin. Sain juuri vähän aikaa sitten kuvaa, jossa Champ oli laitumella isossa porukassa nauttimassa kesästä. Se kuulemma puuhastelee ahkerasti juoma-asioiden kanssa ja sisustaa täten laitumen tavaroita uudelleen. Sen elämää tuskin haittaa se fakta, ettei siitä tullutkaan maailmanluokan kisahevosta. Ja totuus lienee myös se, ettei siitä maailmanluokan kisahevosta olisi koskaan tullutkaan, kun se mulle Suomeen myytiin. Kuten eräs ammattilainen mulle jälkikäteen totesi, ei hän olisi koskaan suositellut Champin ostoa mulle ihan sen suvun puolesta. Liikaa verta ja päätä harrastelijalle.
Kun hankin uutta hevosta, oli lähtökohta se, että mun piti opetella ratsastamaan ihan eri fiiliksellä. Sellaisen jäykän ja paineistavan ratsastajan oli muututtava pehmeämmäksi ja sallivammaksi. Voitte uskoa, että siinä oli oikeasti hommaa! Edelleenkin mulla tulee toisinaan se takaraivoon usean vuoden ajan porautunut tapa jäädä jalustimille seisomaan ja vetää ohjista taaksepäin sen sijaan, että istuisin pehmeästi satulaan ja sallisin hevosen edetä rytmissä kohti seuraavaa estettä. Paljon ollaan kuitenkin tultu eteenpäin, ja tästä kuulettekin lisää myöhemmissä postauksissa. Sneak peekina todettakoon, että uusimmissa videoissani Instagramin puolella on nähtävissä ihan erilaista rentoutta mun tekemisessä. Sellaista, ettei ole koskaan aiemmin tainnut olla. Tuntuu, että mulla on aikaa tehdä ratkaisuja esteiden välissä.
Se paniikki on jäänyt pois. Tiedättehän, juuri sellainen "tuossa on seuraava este, tee sitä, tätä ja tota" -tyylinen "kaikkiavuthetinyt"-meininki. Yhä edelleen teen vääriä ratkaisuja, mutta pystyn silti hellittämään ennen estettä ja ajattelemaan vielä kerran ennen sen väärän ratkaisun tekemistä. Siinä on iso ja merkittävä ero. Hevoselle jää aikaa suorittaa, jolloin koko ratsukon olemuksesta huokuu ulospäin rauhallisempi fiilis. Enää en hengästy, kun katson omaa ratsastustani videolta. Ainakaan niin pahasti!
Suurin ero on kuitenkin juuri siinä, miten ratsastan erikoisesteille. Champin kanssa jännityin jo ennen kuin ehdin edes ajatella sellaisten hyppäämistä. Lähtökohta oli siis tilanne, jossa ratsastin alkujaankin paineella erikoisesteitä kohden. Tyhmempikin tajuaa, että hevonen näkee tilanteen silloin epämieluisana ja aistii, että esteessä on jotain sellaista, mitä sen pitäisi pelätä tai tuijottaa. Macon kanssa tätä ongelmaa ei ole koskaan ollut, koska se ei tuijota esteitä ja olen oppinut ratsastamaan paljon rennommin. Toki mulla on edelleen kaukana takaraivossa sellainen "hui, erikoiseste"-fiilis, mutta se on pienentynyt valtavasti, enkä enää esimerkiksi ajattele vesimattoja ollenkaan erikoisesteinä. Ne ovat samanlaisia kuin mitkä tahansa muutkin esteet. Sen tajuaminen saa mut äärettömän hyvälle fiilikselle.
Linkki videoon (ääniraidallinen valmennusvideo)
Yksi mörkö on siis selätetty - erikoisesteet eivät enää ole mun silmissä erikoisia. Se jos jokin ansaitsee mun mielestä selkääntaputuksen, vaikka ei ehkä muiden mielestä tunnu kovin erikoiselta saavutukselta. Mutta kyllä se vaan on niin! Eilen maastoillessamme eteemme tuli iso risukasa, jonka moni olisi varmasti jättänyt ylittämättä ja kääntynyt takaisin kotiin. Maco kuitenkin pomppari risukon yli toisen hevosen perään ilman kyselyitä. Tuon hevosen luonne on kyllä niin kultainen! Okei, sitten meillä oli myöhemmin ongelma saada ruuna ruohikkoalueelle, koska se luuli, ettei voisi astua maalta tiheään metsäkasvillisuuteen. Kyllä mä nauroin, mutta sekin tilanne selvitettiin hetkessä. Jotenkin tuntuu siltä, että olen löytänyt hevosen, jonka kanssa harrastus on kokonaisuudessaan kivaa. Voin keskittyä opettelemaan uutta ilman, että opin samalla vääriä asioita.
Postaus ei itsessään liittynyt nyt videoon ja kuviin, mutta niistä saatte makupaloja menneestä treenistä, jossa hyppäsimme erilaisia vesimattoja, pitkää vettä ja muuria. Kaikki ilman ongelmia. Meno oli melkoista räpellystä tauon jälkeen, mutta onneksi viimeisimmissä treeneissä ja kisoissa kaikki on sujunut paljon korrektimmin. Halusin kuitenkin jakaa teille näitä fiiliksiä, koska on upea huomata, miten suuri muutos omassa ajattelussa on tapahtunut. Esimerkiksi lauantaina kisoihin mentäessä en enää ajattele, että toivottavasti siellä ei ole pitkää vettä vaihtoehtoesteenä tai vesimattoja, vaan enemmänkin mua jännittää mulle kokonaan uusi korkeus, kun hyppään luokkaa 125cm. Ja niinhän sen pitäisikin mennä!
Onko täällä muita, jotka ovat päässeet eroon erikoisestejännityksestä? :)

























