#838: Viimeinen ääniraidallinen video Champista

Jo Champin lähtöä ennen mulla oli valtava kasa materiaalia julkaistavana tänne blogin puolelle, mutta nyt sitä tuntuu kertyneen entistä enemmän. En tiedä teistä, mutta itselleni on hiukan hassua tehdä ääniraidallista videota näin jälkikäteen esimerkiksi meidän valmennuksista tai muusta ratsastuksesta - hevonen kun on jo onnellisesti perillä Saksassa. Mutta kuten sanonta kuuluu, parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Siksi pääsette nyt nauttimaan videoista oikein olan takaa.

Ensimmäisenä julkaisuvuorossa on ääniraidallinen video, jossa ratsastan kaksi hevosta: Champin ja Wallun. Videossa on paljon muutakin kuin sitä itse tavallista ratsastusta, sillä jätin alkuun ja väliin hieman meidän muuta ylimääräistä sekoilua tallilta. Onnistuin haalimaan viimeiselle viikolle ennen Champin lähtöä monia kavereitani kuvaamaan meidän tallielämää, joten sain kasaan ison kokoelman muistoja. Näin jälkikäteen niitä on mukava katsella, sillä ne ovat konkreettinen todiste siitä, miten ihanaa aikaa sain viettää hevoseni kanssa. Samalla kunnioitan kuitenkin vielä enemmän niitä hetkiä, jotka ovat tallentuneet mun omaan muistiin. Sellaisia asioita, joita ei video tai kuvat pystyneet vangitsemaan. Tästä syystä halusin viettää viimeiset viisi tuntia ennen Champin lähtöä yksin sen kanssa, harjaten sitä tai vain sen karsinassa istuskellen. Loppujen lopuksi tärkeimpiä muistoja ovat ne, jotka painautuvat sydämeen. 

Vaikka saattaa kuulostaa kliseeltä, oli Champ oikeasti viimeisen kahden kuukauden aikana todella kiva ratsastaa sileällä. Se alkoi ravata paljon joustavammin, jolloin liikkeeseen tuli enemmän ilmaa ja hevonen oli tasaisemmin matkalla eteen. Tunsin olevani välillä kuin mikäkin koulutuuppari, joka viiletti hevosineen kuvitteellisten valkoisten aitojen sisällä. Äitini tuli tuomaan Champin paksumman ulkoloimen tämän videon ratsastuksen aikana ja kysyin häneltä, näyttääkö Champ hänen mielestään erilaiselta kuin ennen. Hevosista niin sanotusti mitään tietämättömältä ihmiseltä on helppo kysyä mielipiteitä, sillä hän näkee asiat aina paljon yksinkertaisemmin kuin vaikkapa normaali harrastaja. Vastaus oli yksinkertainen: hevonen näytti tasaisemmalta. Samalla äitini kysyi kaveriltani, olenkohan tullut katumapäälle Champin lähdön suhteen. En ollut, nautin vain siitä, että sain ratsastaa kivalla hevosella. Vihdoin.

Tämän postauksen upeista kuvista kiitos kuuluu Petra Lönnqvistille. Lisää luvassa lähipäivinä ;)

Eikä mitään niin hyvää, ettei huonoakin! Kun hevonen alkoi tuntumaan ravissa siltä, että joustoa löytyi, aloin tietysti haluamaan sitä yhä enemmän ulos liikkeessä. Champ ei ole mikään kouluhevonen, eikä siitä sellaista halutakaan. Jo pelkkä vähän joustavampi ravi siten, että ruuna oikeasti kantoi itsensä vatsalihaksillaan, oli sille totuttua rankempaa. Nyt ei voinut enää juosta selkä alhaalla ja potkia takajaloilla taivasta kohden, jos asiaa haluaa kärjistää oikein kunnolla. Jäin ratsastamaan Champia yhä enemmän ylöspäin unohtaen samalla eteenratsastuksen, jolloin ruuna alkoi kokemaan homman liian hankalaksi. Yhtenä päivänä se keksi, että voisi tarjota laukkaa ravin sijasta, sillä se olisi sille paljon helpompaa. Ja kun tuo hevonen oivaltaa jotain, on sitä todella hankalaa saada kitkettyä siltä pois. Niinpä me mentiin muutamat kerrat siten, että ihan tavallisessakin harjoitusravissa Champ halusi nostaa laukan heti, kun yritin alkaa vaatimaan siltä hieman enemmän. 

Videoltakin näkee, miten hevonen lyhentää askeltaan ja ikään kuin ponnistaa jo laukkaan muutamassa kohden. Onneksi ehdimme käymään juuri videon kuvauspäivää seuranneena päivänä kouluvalmennuksessa, jossa saimme kitkettyä "ongelmaa" hyvin pois. Kouluvalmentajani käski mun ratsastaa oikeasti eteen sen ylöspäin menemisen sijasta ja jättää hevonen yksin. Jos se yritti nostaa laukkaa, piti mun työntää kättä liioitellusti eteen. Silloin Champ ei päässyt nojaamaan käteen ja ottamaan siitä tukea, mikä hankaloitti myös sen laukkaamista. Ensimmäisillä kerroilla Champin ilme oli näkemisen arvoinen, sillä se hämmentyi totaalisesti siitä, ettei se pystynytkään nojata käteeni ja nostaa laukkaa tilanteessa, joka oli sille hankalampi. Näillä toistoilla pääsimme pian kohtaan, jossa ruuna lopetti laukan tarjoamisen ja tyytyi työskentelemään ravissa vatsalihakset pinkeinä. 

Champin jälkeen ratsastin tosiaan vielä Wallun, jonka kanssa pidimme lähinnä hauskaa. Ruunahan on jo oikea pappaikäinen ja alkaa lähestymään kahdenkymmenen kunnioitettavaa pilaria. Käytöksestä sitä ei aina huomaisi, energiaa kun tuntuu riittävän vaikka muille jakaa! Koska kyseessä on osaava, joskin jo iäkkäämpi herrasmies, tein sen kanssa ihan perushölköttelyn lisäksi vähän avotaivutuksia ja vastalaukkaa, vaihtoja ja muuta tavallista. Mulla suurin ongelma tämän hevonen kanssa on nimenomaan se, että saisin sitä venyttämään kaulaa hieman pidemmäksi ilman, että tuntuma katoaisi kokonaan. Wallussa on paljon samoja piirteitä kuin Champissa, sillä se tykkää myös helposti käpertyä lyhyelle kaulalle ja vähän kuolaimen alle pudottaen samalla selän alas. Champin kanssa osasin loppujen lopuksi ratkaista tilannetta edes johonkin suuntaan, mutta Wallun kaltaisen energisen hevosen kanssa se on mulle haastavampaa. 

Linkki videoon (ääniraidallinen ratsastusvideo).

Mutta kuten sanottu, erilaiset hevoset opettavat eri tavalla ja jokainen hevosen selässä vietetty hetki on kuin rahaa pankkiin laittaisi. Eikö ;) Mä olenkin päässyt nyt mukavasti eri hevosten selkään, eikä tällä tulevallakaan viikolla taida loppujen lopuksi olla yhtään päivää, jota en tallilla eri hevosten selässä viettäisi. Parhaimmillaan ratsastetttavia hevosia olisi ollut tarjolla yhdelle päivälle viisi, mutta mun on pakko nyt vain laittaa vähän jäitä hattuun ja muistaa myös muut asiat elämässä. Sitäpaitsi, yritän myös jatkossa panostaa siihen, että otan niin sanotusti kaiken irti siitä yhdestä ratsastuksesta, enkä tee hutiloiden viittä hevosta. Siitä yhdestä kunnollisesta ja ajatuksella tehdystä ratsastuksesta kun oppii lopulta enemmän. 

En tiedä näkyykö se tekstistä, mutta mulla on ihan valtavasti motivaatiota liittyen kaikkeen elämässä. Jotenkin tämän päivän aikana ymmärsin asioita elämästäni ihan uudella tavalla. Koko loppuviikko on ollut enemmän nousujohteista, enkä ole voinut näin hyvin varmasti koko joulukuun aikana. Se Champin lähtöön liittyvä stressitekijä voi olla yksi syy, mutta mukana on varmasti myös paljon muuta: ihan vaikka se, että mulla on pitkästä aikaa selkeitä ja kunnianhimoisia tavoitteita paitsi opiskelujen, myös kilparatsastuksen suhteen. Mutta niistä lisää myöhemmin, ettei tästä tule liian pitkää selostusta! 

Ihanaa alkavaa viikkoa jokaiselle teistä :)

Lue lisää

#837: Turvallisesti perillä

Mä olen sanaton. Varmaankaan ensimmäistä kertaa koskaan en keksi tapaa, jolla voisin ilmaista tarpeeksi kattavasti sitä tunnetta, joka mun sisällä vallitsee. Se on kiitollisuus, joten tiivistän kaiken yhteen sanaan: kiitos. 

Voin myöntää ihan suoraan, että maanantaina mua jännitti kaksi asiaa. Ensimmäinen oli toki Champin lähtö, sillä halusin kaiken menevän hyvin. Toisena mieltäni painoi asian julkaiseminen kaikkien tietoisuuteen ja lähinnä juuri se, miten ihmiset ottaisivat uutisen vastaan. En todellakaan pidä itseäni minkään sortin somejulkkiksena tai muuna vastaavana, mutta kokemuksesta tiedän, miten pienetkin asiat voivat nostattaa isoja tunteita erilaisilla keskustelualustoilla. Monet läheisistäni hokivat mulle heti päätöksen tehtyäni, ettei mun pitäisi välittää siitä palautteesta, jota saan netissä asian julkaisemisen jälkeen. Se on tietysti totta, sillä lopulta päätös oli mun itseni tehtävissä, eikä kenenkään muun. En voi silti väittää, ettenkö pelännyt, millaisen vastaanoton Champin lähtö saisi ihmisten keskuudessa.

Jouduin yllättymään täysin. Sain reilun päivän aikana pelkästään blogiin yli 200 kommenttia, jotka olivat ihan muutamaa lukuunottamatta pelkästään tsemppaavia, kannustavia ja tunteella kirjoitettu (mitä nyt joku diagnosoi mulle paniikkihäiriön, heh). Snapchatissa sain yli 300 viestiä, Instagramissa kommentteja tuli toistasataa ja sama meno jatkui sähköpostin sekä Facebookin puolella. Kommenteista ja viesteistä näki, kuinka te pystyitte samaistumaan tilanteeseen, ja jos ette pystyneet, yrititte kuitenkin parhaanne mukaan. Kommenttien lähettäjät olivat nähneet vaivaa niiden kirjoittamiseen ja ne herkistivät mut kyyneliin kerta toisensa jälkeen. Sain pitkiä viestejä, joissa jopa kiitettiin mun olemassaolosta inspiraation lähteenä. Champia hehkutettiin. Tuli kuvia, joissa te itkitte. Kuvia ja hetkiä mun ja Champin matkan varrelta. Sydämiä, joiden sisälle oli kirjoitettu Champin nimi. Olen niin kiitollinen ja suorastaan yllättynyt, en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Champ onnistui valloittamaan monen ihmisen sydämen persoonallisuudellaan. Vastaan ihan jokaiselle teille, mutta kuten arvata saattaa, vie se oman aikansa. Näin yhteisesti haluan vain ilmaista sen, miten suuri merkitys teidän antamalla tuella on mulle. 

Maanantai oli arvatenkin melkko rankka päivä henkisesti. Kun hevosrekka kaarsi tallimme pihamaalle, hakkasi sydämeni ihan tuhatta ja sataa. Olin viettänyt koko aamun Champin seurassa, meillä oli ihanat yhteiset hetket aina sen lähtöön asti. Kun olimme kantaneet vähäiset tavarat autoon, otin ruunan ulos karsinasta ja puin sille bootsit matkaa varten. Suojia en laittanut, sillä olin irrottanut hokit kuljetusta ajatellen, enkä halunnut seisottaa hevosta kuljetussuojissa koko pitkää matkaa. Tallimme omistaja sattui juuri tulemaan paikalle ja halusi kuvata meidän matkan rekalle, joten sekin tuli tallennettua filmille. Champ käveli reippaasti rekkaan, ihan kuin se olisi matkustanut sellaisella koko sen ajan, jonka se Suomessa vietti. Autossa se alkoi heti tekemään tuttavuutta matkaseuralaisensa kanssa, eikä malttanut edes syödä mukanani olevaa porkkanaa loppuun. Se oli niin tohkeissaan, aina kisoihin lähtiessä oli sama tilanne. Champ tykkäsi matkustaa, se usein ravasi trailerin luo korvat tötteröllä.

Linkki videoon.

Kun rekka ajoi pois tallimme pihalta, hymyilin. Käteni tärisivät ja sydän hakkasi, mutta hymyilin. Juttelin hetkisen tallinomistajan kanssa, jonka jälkeen menin taukotupaan istumaan ja rauhoittumaan. Kun kello kääntyi kolme ja blogipostaus tuli julkiseksi, aloin saamaan kommentteja ihmisiltä. Ne kommentit olivat se asia, joka sai mut lopulta itkemään. En itkenyt siksi, että olisin katunut päätöstäni, vaan siksi, että teidän koskettavat sanat saivat mut herkistymään. Samalla toki ikävöin jo valmiiksi niitä kaikkia upeita hetkiä, joita sain Champin kanssa viettää. Joskus neljän aikoihin kaverini tuli tallille auttaakseen mua pakkaamaan kaikki hevostavarani, mutta emme päässeet tuntiin lähtemään, sillä itkimme vielä yhdessä räkä poskella. Kyllä meitä huvitti, nauroimme ja itkimme yhtä aikaa. Vapauttava kokemus. 

Halusin pakata kaikki varusteet pahvilaatikkoihin ja muovisäkkeihin, koska saisin samalla aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Kolme jätesäkillistä tavaraa meni pesuun, vaikkei kaikki ollut edes niin likaisia, että niitä olisi välttämättä tarvinnut pestä. Heitin pois joitakin tarvikkeita, tein siis kunnon inventaarion kaikille varusteilleni. En irtisanonut tallipaikkaani, koska haluan vastaisuudessakin hevosen ehdottomasti tuolle tallille, joten sain jättää kaappiini oman satulani ja ratsastusvarusteeni. Tallilla ihmiset kyselivät vointiani, mutta itkut oli siltä osin itketty. Meillä oli todella mukava ilta tallilla, ihanien ihmisten seurassa. Haikeaa, muttei missään nimessä surullista. 

Kun vein tavaroita säilytykseen porukoideni luokse, näytin äidilleni saamiani viestejä ja itkimme yhdessä lisää. Äitini on vähän kuin minä - meidät herkistää kyyneliin ihan vaikka surullinen elokuva, itkipä äiti joskus mun kisoissakin onnistuneen suorituksen jälkeen. Mulle kaikista ihanin asia oli kuulla se, kuinka äiti sanoi, miten kovasti hän ikävöi Champia nähdessään mun tekemän videon. Se kaipuu, joka hänen äänestään sillä hetkellä kuului, oli niin aitoa ja välittävää. Champ ei ollut meille kenellekään pelkkä urheiluväline, se oli osa meidän isoa perhettä. Siitä todisteena lienee sekin, kuinka mun serkutkin jakoivat sosiaalisessa mediassa kuvia Champista esimerkiksi seuraavan tekstin kera: "meidän ison perheen suurin omppujen rakastaja ja suuri persoon lähti tänään matkalle, itkuhan siinä tuli. Tällaisiakin päätöksia on rakkaus, Aadalle sydän. #turvallistamatkaa". En tiedä onko tuo ihan tavallista muuallakin, että sukulaiset sekä isän, että äidin puolelta osallistuvat näin hevosen lähdön tuomiin tunteisiin. Ehkä se kertoo siitä, kuinka mä olen neljän vuoden ajan tehnyt kaikki asiat juuri tuon hevosen kautta - kaikki mun suvussakin tiesivät, miten tärkeä hevonen Champ mulle on.

Otetaan pieniä takaisinheittoja kesälle 2013 <3 Tuo voittoloimi on mulla edelleen tallessa, joskin se oli kertaalleen Champin päällä ja siihen tuli heti kolme reikää.. :D

Tiistain heräsin sateeseen ja mietin heti ensimmäisenä, onko Champilla tarpeeksi loimia päällään ulkona. Kahden sekunnin päästä muistin, ettei mun tarvinnut enää huolehtia sellaisesta. En ollut surullinen, vaan nyt pystyin jo muistelemaan sitä kaikkea hymyillen. Sain viestin laivalta, että Champin matka oli mennyt siihen mennessä oikein mallikkaasti: ruuna joi ja söi hyvin. Olin laittanut sille mukaan melassia juomista varten, sekä pellavaa ja greenlinea elektrolyytin kera, jotta hevonen saisi jotain mahaansa heinän lisäksi. Väkirehuthan siltä lopetettiin jo edellisen viikon torstaina, sillä matkaa varten niitä ei tarvittu.

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Champ saapui määränpäähänsä Saksassa. Sain jo heti yöllä viestin siitä, että matka oli mennyt hyvin, mutta aamulla Nikke laittoi vielä erikseen viestiä. Champ on pirteä oma itsensä ja vaikuttaa kaikin puolin terveeltä kaverilta. On se vaan niin huippu tyyppi! Tulevien päivien aikana ruuna alkaa vähitellen tekemään töitä, toki se palautuu ensin kunnolla matkastaan. Etukäteen mua huolestutti vähän sen juominen, sillä mulle tullessaan se ei ollut juonut matkalla kunnolla. Nyt tätä ongelmaa ei ollut, mikä oli huojentavaa. 

Champin elämä Saksassa tulee olemaan melko samanlaista kuin täällä, toki paremmassa ratsastuksessa ja varmasti jämptimmässä hoidossa, onhan kyseessä kuitenkin ammattilaistalli ammattilashevosenhoitajineen. Se pääsee kävelytyskoneeseen ja tarhaan eli päivät menevät sen puolesta ihan kuten Suomessakin. Pakkasin sille mukaan pari säkkiä sen omaa rehua, jota se söi Suomessa, jotta totutus mahdolliseen uuteen rehuun olisi mahdollisimman saumaton. Lisäksi lähetin mukana mahaa tukevaa rehua, sillä kaikki muutokset voivat stressata hevosta, vaikkei mahan kanssa olekaan nyt ollut ongelmia, eikä Champ ole kyseistä ravintolisää joutunut syömään pitkään aikaan. Suomessa annoin sille varmuuden vuoksi kuukauden mittaisen kuurin ennen lähtöä, sillä en halua ottaa pienintäkään riskiä siitä, että mahahaava uusisi näiden vuosien jälkeen. 

Seuraavien viikkojen ajan mun tehtävä on vain odotella. Täältä Suomesta käsin en näe hevosta päivittäin, enkä tietenkään halua olla koko ajan kyselemässä sen kuulumisia, vaikka mieli kuinka tekisi. Mulla on täysi luotto ihmisiin, joiden käsissä Champ nyt on, joten voin olla rauhallisin mielin. Onneksi mulla on täällä Suomessa nyt monta hevosta, joita saan ratsastaa viikottain. En osaa vielä sanoa, miten paljon mistäkin hevosesta tulen kirjoittamaan, mutta tällä hetkellä ratsastan erästä 130cm-tasolla kilpailevaa puoliveriruunaa kahdesti viikossa, yhtä vielä melko raakaa, mutta kehittyvää puoliveriruunaa kahdesti viikossa (tällä valmentaudun myös esteillä) ja yhdellä 120cm-tasolla menestyneellä puoliveriruunalla menen näillä näkymin kerran viikossa, joskus ilmeisesti enemmänkin. Lisäksi saan ratsastaa esimerkiksi kaverini viisivuotiaalla puoliveriruunalla aina, kun hän ei ehdi - tässä kuussa ratsastan sillä viikon putkeen. Ja onhan noita muitakin, esimerkiksi jo aiemmin blogista tuttu Wallu ja serkkuni ponitamma Ipsu, jolla käyn hyppäämässä silloin tällöin. Hevosia siis riittää, tällekin viikolle ratsastuskertoja kertyy kolmelle päivälle kahdeksan, valmennukset mukaanlukien.

Pelkäsin jo hetken jääväni hevosettomaksi noin muutenkin kuin sanann varsinaisessa merkityksessä, mutta se huoli oli turha: kun kerroin Champin lähdöstä tallillamme ja kavereilleni, alkoi mulle satelemaan välittömästi tarjouksia hevosten ratsastuksesta. Tekee varmasti todella hyvää päästä ratsastamaan useammilla eri hevosilla. Eilisen perusteella voin vain todeta, miten kivaa on ratsastaa osaavilla ja hienoilla hevosilla, vaikkeivät ne omia olekaan. Eri hevosilla tulee keskityttyä niin erilaisiin asioihin, oli se sitten oma istunta tai apujen käyttö. Samalla tulee otettua hieman etäisyyttä siihen vastuuseen, jota hevosenomistajuus tuo mukanaan: mitä loimia pukisi päälle, mitä hevonen syö ja kaikki muu vastaava. Toisaalta haluan huolehtia hevosen varusteista niin hyvin kuin omistaja itsekin tekee, enkä jätä niitä sikin sokin minne sattuu. Oman hevoseni varusteista olen äärimmäisen tarkka, joten haluan pitää saman tason myös silloin, kun teen hommaa muiden varusteiden kanssa. Okei, ehkä en putsaa niitä suojia saippualla joka kerran jälkeen enää tässä vaiheessa, mutta saatanpa joskus sortua siihenkin. Onhan se niin terapeuttista :D

Tulipahan jälleen tekstiä kerrakseen! Mulla on julkaisematta pari videopostausta Champista, kuten myös kuvia ja hauskojakin pätkiä meidän viimeiseltä päivältä Suomessa. Nyt rupean kuitenkin tekemään hommia opiskelujuttujen parissa, sillä deadlinet paukkuivat maanantaina parin tehtävän osalta, enkä saanut hommia hoidettua sitä ennen. Uusi vuosi, mutta tarkoitus palata vanhaan ahkeraan elämään. Nythän sen luulisi olevan helppoa, kun tallillekaan ei välttämättä jokaisena päivänä tarvitse mennä. Jos vaan osaan pitää noiden ratsastettavien hevosten määrän kohtuullisena!

Lue lisää

#836: Kiitos kaikesta Champ

Mä en tiedä mistä aloittaisin, joten mennään suoraan asiaan: Champ on tällä hetkellä hevosrekassa matkalla kohti Saksaa. Matka alkoi tänään maanantaina ja päättyy tulevien päivien aikana Niclas Aromaan tallille, jossa Champ tulee asumaan talvella ollessaan treenattavana, suunnitelmien mukaan kisattavana ja näillä näkymin myöhemmin myytävänä. Siinä se, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tuntuu hassulta kirjoittaa tästä vihdoin julkisesti, sillä olen pitänyt asian poissa sosiaalisesta mediasta mahdollisimman tehokkaasti kuluneen kuukauden aikana. Samalla asioiden kirjoittaminen tuo eteen sen faktan, että tämä kaikki on oikeasti totta. 

Vaikka päätös on muodostunut omassa mielessäni selkeäksi kokonaisuudeksi, on sitä ihan valtavan vaikeaa lähteä kirjoittamaan teille siten, että osaisin selittää asian mahdollisimman kokonaisvaltaisesti. Vaikka mulla ei ole minkäänlaista velvollisuutta kertoa päätöksen taustoja tai ylipäänsä itse päätöstä Champin lähtemisestä, haluan ehdottomasti tehdä sen ihan jo siksi, että kunnioitan teitä lukijoita sen verran suuresti. Toivon, että saatte tästä sekavasta tekstistä selvää ja kunnioitatte päätöstäni, vaikkette sitä välttämättä heti kykenisi ymmärtämään. En epäile hetkeäkään, etteikö teille nousisi aiheeseen liittyen kysymyksiä ja pyrin vastaamaan niihin mahdollisimman pian sen mukaan, miten itse pystyn. 

Champ on mulle perheenjäsen. Se on mun paras ystävä, joka on ollut osana mun elämää kuukauden vajaan neljän vuoden ajan. Olemme päässeet kokemaan yhdessä aivan uskomattoman paljon, enkä voisi koskaan olla kiitollisempi ajasta, jonka olen saanut viettää sen kanssa yhdessä. Kaikki ne ylä- ja alamäet, ilot ja surut, onnistumiset ja vastoinkäymiset - en vaihtaisi pois mitään, sillä ne ovat opettaneet mulle paitsi hevosenomistajuudesta, myös elämästä ja kasvattaneet mua ihmisenä ihan valtavasti. Julkaisin elokuussa meistä yhteiskuvia seuraavan tekstin kera:

"Näistä kuvista välittyy se kaikki rakkaus, mikä mulla on tuohon hevoseen. Se, miksi käyn päivittäin tallilla säästä huolimatta ja miksi mä olen aina olotilasta huolimatta pirteämpi sieltä pois lähtiessäni. Miksi mä nauran, kun tuo nelijalkainen tekee jotain hassua. Miten mä rakastun siihen päivä päivältä uudelleen ja uudelleen. Jokaisella hevosihmisellä on elämässään se merkittävin hevonen ja mä uskon, että Champ on nyt ja tulee ikuisesti olemaan mulle juuri sellainen. Kliseisiä sanoja, mutta kaikkinensa niin totisinta totta."

Mikään ei ole muuttunut siitä, mitä tunnen tuota hevosta kohtaan. Joskus on vain ajateltava järjellä, niin kylmältä kuin se kuulostaakin. Kaikki tähän päätökseen johtaneet tapahtumat juontavat juurensa viikonloppuun joulukuussa, jolloin olimme Champin kanssa kisoissa ratsastuskeskus Ainossa. En kirjoittanut kisoista postausta, sillä tein sinä kisapäivänä päätöksen siitä, että Champ lähtee jollekin muulle ratsastajalle treenattavaksi ja siitä eteenpäin mahdollisesti myyntiin. Kisoissa kaikki meni sen kaavan mukaan, joka meillä oli kesällä 2015, ja johon päädyimme onnistuneen hallikauden jälkeen viime vuoden alkukesällä: verryttely onnistui normaalisti, mutta radalla mikään ei sujunut. Molemmista luokista tuli tuloksena hylätty, jonka jälkeen jäimme harjoittelemaan rataa apuvoimien kera. Kyllähän se hevonen hyppäsi, välillä niin isosti, etten meinannut pysyä kyydissä. 

En voi syyttää hevosta omista virheistäni. Olin luovuttanut kisojen onnistumisen suhteen jo matkalla kisapaikalle, sillä itkin ahdistustani ajaessani yksin kohti kisapaikkaa. Jo verryttelyssä ennen ensimmäistä starttia totesin ääneen paikalla olleille ihmisille, että jos emme pääse maaliin, pyydän lupaa treenaamiseen jälkikäteen. "Hieno asenne sulla Aada", totesi eräskin paikalla ollut kansainvälisesti menestynyt nuori suomalaisratsastaja. Niin, faktahan taisi olla se, että olin luovuttanut jo ennen ensimmäistä hyppyä.

Jo ensimmäisen startin jälkeen olo oli tyhjä. Paikalla ollut kaverini kysyi, haluaisinko käydä purkamassa pahaa oloani yksin hetken aikaa, mutta sanoin pärjääväni hevosen selässä seuraavaan luokkaan asti. Kaverini olisi halunnut nähdä multa jonkun reaktion: itkua, raivoa, jotain muuta kuin surullista hymyilyä "kaikki on ihan okei" -lausahduksen kera. Sitä päättäväisyyttä, jota olisin tarvinnut selvitäkseni radalta maaliin. Enhän mä varsinaisesti lamaantunut, yritin kyllä, mutta henkisesti olin varmasti jo luovuttanut - niin vaikeaa kuin se onkin myöntää. Toisen suorituksen jälkeen palasin verryttelymaneesiin ja pidättelin itkua kävellessäni loppukäyntejä muiden ihmisten lähtiessä hiljalleen kotiin. 

En ollut surullinen siksi, että kisat olivat menneet penkin alle. Meillä oli takana vuosi, joka sisälsi uskomattoman hyvän alkukauden, pari epäonnistunutta kisaa alkukesästä ja hyviä ratoja syksyllä. Olin surullinen siksi, että tiedostin sen tilanteen, jonka edessä olin. Ammattivalmentajat, kilpailijat ja muut ympärilläni sanoivat, että mun oli tehtävä päätös siitä, haluaisinko kilpailla tavoitteellisesti harrastukseni puitteissa vai harrastaa laadukkaasti kotona. Jälkimmäinen vaihtoehto tarkoittaisi saman elämän jatkumista, ensimmäinen käsittäisi Champin myymisen ja vaihdon toiseen hevoseen. Loppukäyntien jälkeen purimme kaverini kanssa Champin kuljetuskuntoon ja ennen lähtöäni halasin kaveriani lujasti. Hän kehotti mua antamaan itkun tulla, sillä se helpottaisi oloa. Kun istuin autoon, itkin ensimmäisen kymmenen minuutin ajan. Sitten soitin äidilleni, muutamalle kaverilleni ja lopulta isälleni kertoen päätökseni siitä, että halusin lähettää Champin Saksaan.

Kuulostaapa siltä, että olisin mikäkin itkupilli! Pakko sanoa, että jos mulla ei olisi tuolloin ollut takana kertomani rankka viikko (jonka takia olin jo muutenkin ihan loppu), olisin kuitannut kisat villaisella ja katsonut kohti tulevaa. Tuossa tilanteessa osasin kuitenkin tehdä päätöksen, jota en ollut itsekään odottanut. Perheeni, kaverini, valmentajani, tuttuni, suomen estekilpailijat ja oikeastaan kaikki, joille asiasta tulevina päivinä ja viikkoina puhuin, ymmärsivät päätökseni täysin ja tukivat mua siinä uskomattoman hyvin. Osa saattoi olla yllättynyt, mutta kukaan ei esittänyt vastaväitteitä. Se oli hämmentävää, sillä en osannut odottaa saavani niin suurta tukea vaikean päätöksen edessä. Sain jopa niin paljon tsemppausta asian suhteen, että ymmärsin vähitellen päätöksen olevan ainoa järkevä ratkaisu tässä tilanteessa.

Kun ostin Champin, me menimme sen kanssa kisoista toiseen keräten ruusukkeita kotiin. Mahahaavasta johtuen Champ alkoi kuitenkin kokemaan hyppäämisen epämiellyttäväksi, enkä kokemattomuuttani osannut reagoida tilanteeseen tarpeeksi nopeasti. Ensimmäisen vuoden ajan Champ meni edellisen, ammattiratsastajansa asetuksilla, mutta kun amatööri oli ratsastanut hevosta vuoden, alkoi homma mennä pian miten meni. Champ ei ole tyhmä, vaan äärimmäisen viisas hevonen. Se on lahjakas hyppääjä, jolla on valtava hyppy, mutta samalla se on herkkä ja vaatii ratsastajaltaan paljon. Sillä on aina ennen kilpailleet miehet ja monien ammattilaisten mielestä se onkin miesten hevonen. Mä paineistan sitä liikaa, enkä osaa antaa sille tilaa ennen esteitä, jolloin se kokee hyppäämisen epämiellyttävänä. Olette varmasti huomanneet, miten iso ero Champissa on esimerkiksi silloin, kun Niclas hyppää sillä. Siksi halusin sen hänen luokseen Saksaan. 

Moni varmasti miettii, miksi luovun hevosesta, joka on mulle kuin perheenjäsen. Vaikka olen yrittänyt uskotella itselleni viimeisen parin vuoden aikana muuta, mä rakastan kilpailemista. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen olen kuitenkin ajautunut tilanteeseen, jossa kilpailemisesta on tullut mulle ahdistava kokemus. Viime talven onnistunut kisakausi antoi mulle valtavasti toivoa paremmasta, enkä jännittänyt kilpailemista enää ollenkaan. Yksikin epäonnistuminen oli kuitenkin kuin iso ämpärillinen kylmää vettä päälleni, jonka jälkeen itseluottamukseni rapisi tuhkana ilmaan. En koe olevani ihminen, joka jaksaisi harrastaa pelkästään kotona ilman mitään konkreettisia tavoitteita, sillä olen hyvin tavoiteorientoitunut ja kunnianhimoinen ihminen kaikilla muillakin elämän osa-alueilla.

Kahden vuoden ajan yritin kaikkea. Vaihdoin tallia, joka oli yksi harrastukseni parhaista päätöksistä. Treenasin paljon, vaihdoin valmentajaa. Tutkin hevosen päästä varpaisiin, hakkasin päätä seinään ja kävin treenaamassa ulkopuolisissa paikoissa. Onnistuin, epäonnistuin ja nousin kerta kerran jälkeen uudelleen jaloilleni. Kilpailin, nauroin, itkin ja olin onnellinen. Nostin ja laskin luokkakorkeuksia. Pidin lomaa, treenasin entistä enemmän ja uskoin tulevaisuuteen. Jos meillä oli hyvä päivä, tulimme ruusukkeiden kanssa kotiin. Huonoina päivinä emme päässeet lähtölinjasta yli. Tein kaikkeni, kuten moni on mulle sanonut. Se ei vain yksinkertaisesti riittänyt, sillä tämän hevosen kanssa mulla on kisatilanteessa niin paha "klikki", etten pääse siitä henkisellä tasolla yli. On myönnettävä se tosiasia, että ainakin tällä hetkellä Champ on mulle liian vaikea hevonen kisaradoilla. Ehkä siinä on liikaa laatua, ehkä mä en vain osaa ratsastaa sitä oikein. Niin tai näin, tuon hevosen kanssa mä en pysty kilpailemaan siten, että takaraivossa ei olisi aktiivisena ajatus "entä jos se tekee taas jotain".

Jos haluan kilpailla, on sen aika nyt. Viiden vuoden päästä mä en enää voi ajatella itsekkäästi ja omistaa kaikkea aikaani hevosurheilulle, vaan olen toivottavasti kiinni työelämässä ja ajattelemassa esimerkiksi perhe-elämää (kamala ajatus, mutta kai sitäkin on pohdittava). Nyt opiskeluiden aikaan mulla on aikaa ja mahdollisuuksia harrastaa laadukkaasti ja kilpailla siinä sivussa lähes miten haluan, joten mun ei pitäisi odottaa yhtään pidempään. Samalla on muistettava se, että Champ olisi viiden vuoden päästä jo iäkäs hevonen, jota ei olisi missään nimessä järkevää myydä - saati että haluaisin siitä luopua enää siinä vaiheessa. Toki ajatus luopumisesta ei tässäkään tilanteessa ole helppo, mutta jotenkin olen osannut perustella asian itselleni rationaalisesti. Jos mulla olisi varaa ylläpitää kahta hevosta, en miettisi hetkeäkään Champin tilannetta. Opiskelijana mun on kuitenkin tehtävä päätöksiä myös taloudelliselta näkökulmalta. Tervetuloa tosielämään Aada.

Tiedän, että moni teistä hykertelee nyt tyytyväisenä. Jos haluat kommentoida blogiini, hevostalli.nettiin tai vaikka kaverillesi viestillä jotain kriittistä päätökseeni liittyen, en voi missään nimessä estää sitä. "Mähän sanoin", "pilasit hevosesi", "et osaa ratsastaa", "oot tunteeton, et oikeasti välitä Champista". Näen jo sieluni silmin kaikki ne negatiiviset kommentit, mutta enhän mä voi teihin tai mielipiteisiinne vaikuttaa. Kaikki, jotka mut tuntevat, tietävät kuitenkin sen, että tuo hevonen on ollut mun elämän tärkein asia viimeisen neljän vuoden ajan. Mä olen tehnyt kaiken sen lähtökohdista, enkä todellakaan ole luopumassa siitä kevyin mielin. Mun valmentaja ja monet ystävät ovat kehoittaneet mua pitämään sometaukoa tulevien viikkojen aikana, mutta se ei tunnu itsestäni hyvältä ajatukselta. Jos haluat kritisoida mun tekemisiä, kunnioitan päätöstäsi. Samalla toivon, että yrität asettua mun asemaan ja nähdä sen, miten rankka päätös tämä on mulle.

Mä en ole täydellinen ihminen ja olen tehnyt valtavasti virheitä hevosenomistajana. Olen kuitenkin ottanut hatun nöyränä käteen, oppinut virheistäni ja toivon, etten toista niitä tulevaisuudessa. Haluan uskoa, että teen oikean päätöksen, niin vaikealta kuin se kyynelten läpi tällä hetkellä tuntuu. Viisas äitini totesi mulle seuraavaa: "Voi Aada. Muistathan, että luopumisen kautta tulee aina jotain uutta ja kehitystä tapahtuu." Kaikki ympärilläni ovat sanoneet samaa eri sanoin, jopa ihmiset, jotka eivät varsinaisesti tunne mua henkilökohtaisesti. He toivottavat mulle tsemppiä ja toivovat mulle kaikkea hyvää tulevaisuuteen hevosrintamalla. Se lämmittää sydäntä ja saa mut samalla äärettömän kiitolliseksi siitä, mitä kaikkea olen saanut kokea.

Linkki videoon.

Kaikista eniten mua pelottaa ajatus siitä, etten enää näe joka päivä hevosta, joka on tuonut elämääni niin paljon hyvää. En saa enää kokea sitä, kuinka se nojaa päällään mun vatsaan ja antaa mun silittää sen poskea. En enää naura kyyneleet silmistä valuen laukatessamme pellolla, enkä kuule sen vinkumista silloin, kun se innostuu jostain. En näe sen kerjäävän herkkuja ohikulkevilta ihmisiltä, enkä voi katsoa sen viisaisiin, ilmeikkäisiin silmiin, jotka ovat rauhoittaneet mua niin monet kerrat. Mä en edes kykene luettelemaan kaikkea sitä hyvää, mitä tuossa hevosessa on. Sitä luottamusta, mikä meille on muodostunut vuosien varrella. Tätä kirjoittaessani mun on vaikea hengittää, sillä itken niin holtittomasti. Se tekee niin kipeää. Ehkä se kuvastaa sitä kaikkea rakkautta, mitä tunnen tuota eläintä kohtaan. Vaikka se onkin vain eläin, se oli ja on mun elämän tärkein asia.

Yksi postaus ei riitä kertomaan kaikkea sitä, mitä mun mielessä on tällä hetkellä. Mun pää on täynnä ajatuksia ja tunteita, päälimmäisenä tällä hetkellä haikeus ja kaipuu. Toivon, että kaikki menee hienosti Saksassa: Champ pääsee hyvään hoitoon, ammattilaisen treenattavaksi ja löytää hyvän kodin itselleen. Toki kaikki voi mennä toisinkin, mutta tällä hetkellä en halua ajatella negatiivisesti. Mä jatkan ratsastusta muilla hevosilla Suomessa, vakinaisesti ratsastettavia mulla on kolme viikossa, ratsastuskertoja kertyy viikkoon reilusti enemmän kuin oman hevosen kanssa. Blogi ei häviä mihinkään, pääsette jatkossakin kuulemaan mun hevoskuulumisia muiden hevosten kanssa ja toki Champin kuulumisia Saksasta. Jos hyvin käy, lennän katsomaan sitä myöhemmin talvella. Jossain vaiheessa katseet kääntyvät tulevaan ja mulla seisoo kotitallillamme uusi nelijalkainen ystävä. Mutta ei mennä vielä sinne asti, sitä ennen edessä on pitkä tarina täynnä hienoja, haikeita ja värikkäitä hetkiä.

Kiitos kaikista näistä vuosista, rakas Champ. 

Sulla on aina erityinen paikka mun sydämessä <3

Ps. Tämän postauksen myötä toivon, että ymmärrätte sen, miksi jätin joulukalenterin kesken ja miksi postaustahti oli joulukuussa naurettavan pieni. Halusin nauttia hetkistä, joita meillä oli Champin kanssa jäljellä, eikä blogin kirjoittaminen tulevaisuutta katsoen tuntunut kovin luontevalta. Nyt voimme palata takaisin normaaliin postaustahtiin, uusien seikkailujen kera.

Lue lisää

#835: Auringonlasku pakkasessa

Kirpeät pakkaskelit ovat vaihtuneet tänään melkoiseen lumimyräkkään, mutta vielä eilen pääsimme nauttimaan auringosta ja talven upeista maisemista. Nauttiminen on toki suhteellinen käsite, sillä illalla mittari laski parhaimmillaan alle 30 pakkasasteen puolelle, kun kävin piipahtamassa kaverini mukana toisella tallilla. Kylmä ei onneksi ollut, sillä olin osannut toppautua jo omalle tallireissulleni sen verran tehokkaasti. 

Champ ja minä vietettiin eilinen superpakkaspäivä kevyesti kävellen. Sattumoisin Champin puolisisko omistajineen oli lähdössä liikkeelle samaan aikaan, joten tallustelimme peräkanaa peltoa ympäri jutellen hevosenomistajuudesta. Mielenkiintoisten juttujen äärellä aika menee väkisinkin siivillä, eikä reilun puolen tunnin lenkki tuntunut pitkältä säästä huolimatta. Tallin ovelle palatessani mun hiukset ja ripset olivat saaneet jääkerroksen, mikä piti tietysti ikuistaa kännykän muistiin. Kyllä täällä etelässäkin on aina välillä kylmä!

Ennen kävelylenkkiä hain Champin tarhastaan ja vein sen hetkeksi kentälle. Aurinko oli juuri laskemassa sopivassa kohdassa ja muodosti taivaanrantaan ihanat värit, jotka halusin yrittää tallentaa kameralla. Champ käveli ympäri kenttää samalla, kun mä räpsin siitä muutamat kuvat. Vähän erilaisia, mutta jotenkin aika kivoja ja tunnelmallisia otoksia. Ja mikä hauskinta, noita ei tarvinnut muokata juuri ollenkaan - värit ja muut tallentuivat kameralle sellaisenaan. Leikimme myös hieman hippaa, missä Champ on harjaantunut aika hyväksi. Se seuraa mua muutenkin vapaana ollessaan aika tehokkaasti, mikä tekee hommasta helppoa. Kaikista ihaninta oli lauantaina juuri se hetki, kun seisoin kentän laidalla ja Pämppis tuijotti keskellä kenttää kaukaisuuden tapahtumia. Kutsuin sitä nimeltä, jolloin ruuna lähti ravaamaan mun luokse siirtyen vähän mua ennen käyntiin ja pysähtyen mun eteen. Siinä me seistiin, hevosen otsa mun vatsaa vasten. Ilman kiirettä mihinkään, vain me kaksi.

Tänään olisi tarkoitus kiivetä jälleen Champin ja Vilhon kyytiin, kunhan selviän ensin työpäivästä kunnialla. Jostain syystä mulla on hieman kipeä olo, kurkku on hiekkapaperia ja nenä vuotaa, eikä pään sumuisuus tunnu yhtään paremmalta. En myönnä, että eilisellä kuvaussessiolla olisi osuutta asiaan: kävimme nimittäin kuvaamassa upeissa Myllykosken maisemissa muutamia kuvia kaverini kanssa ihan toisistamme. Siihen säätilaan meidän varustus oli hieman puutteellinen, mutta mitäs sitä ei tekisi kivojen kuvien eteen ;) Ei me pakkasessa pitkään viihdytty, senkin lyhyen ajan jälkeen istuin porukoideni luona sulattelemassa raajojani takkatulen lämmössä ennen tallille menoa. Nyt pitää laittaa varpaat ja sormet ristiin, ettei mulle nousisi kuume! 

Mitä te tykkäätte näistä kuvista? :)

Lue lisää