#837: Turvallisesti perillä

Mä olen sanaton. Varmaankaan ensimmäistä kertaa koskaan en keksi tapaa, jolla voisin ilmaista tarpeeksi kattavasti sitä tunnetta, joka mun sisällä vallitsee. Se on kiitollisuus, joten tiivistän kaiken yhteen sanaan: kiitos. 

Voin myöntää ihan suoraan, että maanantaina mua jännitti kaksi asiaa. Ensimmäinen oli toki Champin lähtö, sillä halusin kaiken menevän hyvin. Toisena mieltäni painoi asian julkaiseminen kaikkien tietoisuuteen ja lähinnä juuri se, miten ihmiset ottaisivat uutisen vastaan. En todellakaan pidä itseäni minkään sortin somejulkkiksena tai muuna vastaavana, mutta kokemuksesta tiedän, miten pienetkin asiat voivat nostattaa isoja tunteita erilaisilla keskustelualustoilla. Monet läheisistäni hokivat mulle heti päätöksen tehtyäni, ettei mun pitäisi välittää siitä palautteesta, jota saan netissä asian julkaisemisen jälkeen. Se on tietysti totta, sillä lopulta päätös oli mun itseni tehtävissä, eikä kenenkään muun. En voi silti väittää, ettenkö pelännyt, millaisen vastaanoton Champin lähtö saisi ihmisten keskuudessa.

Jouduin yllättymään täysin. Sain reilun päivän aikana pelkästään blogiin yli 200 kommenttia, jotka olivat ihan muutamaa lukuunottamatta pelkästään tsemppaavia, kannustavia ja tunteella kirjoitettu (mitä nyt joku diagnosoi mulle paniikkihäiriön, heh). Snapchatissa sain yli 300 viestiä, Instagramissa kommentteja tuli toistasataa ja sama meno jatkui sähköpostin sekä Facebookin puolella. Kommenteista ja viesteistä näki, kuinka te pystyitte samaistumaan tilanteeseen, ja jos ette pystyneet, yrititte kuitenkin parhaanne mukaan. Kommenttien lähettäjät olivat nähneet vaivaa niiden kirjoittamiseen ja ne herkistivät mut kyyneliin kerta toisensa jälkeen. Sain pitkiä viestejä, joissa jopa kiitettiin mun olemassaolosta inspiraation lähteenä. Champia hehkutettiin. Tuli kuvia, joissa te itkitte. Kuvia ja hetkiä mun ja Champin matkan varrelta. Sydämiä, joiden sisälle oli kirjoitettu Champin nimi. Olen niin kiitollinen ja suorastaan yllättynyt, en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Champ onnistui valloittamaan monen ihmisen sydämen persoonallisuudellaan. Vastaan ihan jokaiselle teille, mutta kuten arvata saattaa, vie se oman aikansa. Näin yhteisesti haluan vain ilmaista sen, miten suuri merkitys teidän antamalla tuella on mulle. 

Maanantai oli arvatenkin melkko rankka päivä henkisesti. Kun hevosrekka kaarsi tallimme pihamaalle, hakkasi sydämeni ihan tuhatta ja sataa. Olin viettänyt koko aamun Champin seurassa, meillä oli ihanat yhteiset hetket aina sen lähtöön asti. Kun olimme kantaneet vähäiset tavarat autoon, otin ruunan ulos karsinasta ja puin sille bootsit matkaa varten. Suojia en laittanut, sillä olin irrottanut hokit kuljetusta ajatellen, enkä halunnut seisottaa hevosta kuljetussuojissa koko pitkää matkaa. Tallimme omistaja sattui juuri tulemaan paikalle ja halusi kuvata meidän matkan rekalle, joten sekin tuli tallennettua filmille. Champ käveli reippaasti rekkaan, ihan kuin se olisi matkustanut sellaisella koko sen ajan, jonka se Suomessa vietti. Autossa se alkoi heti tekemään tuttavuutta matkaseuralaisensa kanssa, eikä malttanut edes syödä mukanani olevaa porkkanaa loppuun. Se oli niin tohkeissaan, aina kisoihin lähtiessä oli sama tilanne. Champ tykkäsi matkustaa, se usein ravasi trailerin luo korvat tötteröllä.

Linkki videoon.

Kun rekka ajoi pois tallimme pihalta, hymyilin. Käteni tärisivät ja sydän hakkasi, mutta hymyilin. Juttelin hetkisen tallinomistajan kanssa, jonka jälkeen menin taukotupaan istumaan ja rauhoittumaan. Kun kello kääntyi kolme ja blogipostaus tuli julkiseksi, aloin saamaan kommentteja ihmisiltä. Ne kommentit olivat se asia, joka sai mut lopulta itkemään. En itkenyt siksi, että olisin katunut päätöstäni, vaan siksi, että teidän koskettavat sanat saivat mut herkistymään. Samalla toki ikävöin jo valmiiksi niitä kaikkia upeita hetkiä, joita sain Champin kanssa viettää. Joskus neljän aikoihin kaverini tuli tallille auttaakseen mua pakkaamaan kaikki hevostavarani, mutta emme päässeet tuntiin lähtemään, sillä itkimme vielä yhdessä räkä poskella. Kyllä meitä huvitti, nauroimme ja itkimme yhtä aikaa. Vapauttava kokemus. 

Halusin pakata kaikki varusteet pahvilaatikkoihin ja muovisäkkeihin, koska saisin samalla aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Kolme jätesäkillistä tavaraa meni pesuun, vaikkei kaikki ollut edes niin likaisia, että niitä olisi välttämättä tarvinnut pestä. Heitin pois joitakin tarvikkeita, tein siis kunnon inventaarion kaikille varusteilleni. En irtisanonut tallipaikkaani, koska haluan vastaisuudessakin hevosen ehdottomasti tuolle tallille, joten sain jättää kaappiini oman satulani ja ratsastusvarusteeni. Tallilla ihmiset kyselivät vointiani, mutta itkut oli siltä osin itketty. Meillä oli todella mukava ilta tallilla, ihanien ihmisten seurassa. Haikeaa, muttei missään nimessä surullista. 

Kun vein tavaroita säilytykseen porukoideni luokse, näytin äidilleni saamiani viestejä ja itkimme yhdessä lisää. Äitini on vähän kuin minä - meidät herkistää kyyneliin ihan vaikka surullinen elokuva, itkipä äiti joskus mun kisoissakin onnistuneen suorituksen jälkeen. Mulle kaikista ihanin asia oli kuulla se, kuinka äiti sanoi, miten kovasti hän ikävöi Champia nähdessään mun tekemän videon. Se kaipuu, joka hänen äänestään sillä hetkellä kuului, oli niin aitoa ja välittävää. Champ ei ollut meille kenellekään pelkkä urheiluväline, se oli osa meidän isoa perhettä. Siitä todisteena lienee sekin, kuinka mun serkutkin jakoivat sosiaalisessa mediassa kuvia Champista esimerkiksi seuraavan tekstin kera: "meidän ison perheen suurin omppujen rakastaja ja suuri persoon lähti tänään matkalle, itkuhan siinä tuli. Tällaisiakin päätöksia on rakkaus, Aadalle sydän. #turvallistamatkaa". En tiedä onko tuo ihan tavallista muuallakin, että sukulaiset sekä isän, että äidin puolelta osallistuvat näin hevosen lähdön tuomiin tunteisiin. Ehkä se kertoo siitä, kuinka mä olen neljän vuoden ajan tehnyt kaikki asiat juuri tuon hevosen kautta - kaikki mun suvussakin tiesivät, miten tärkeä hevonen Champ mulle on.

Otetaan pieniä takaisinheittoja kesälle 2013 <3 Tuo voittoloimi on mulla edelleen tallessa, joskin se oli kertaalleen Champin päällä ja siihen tuli heti kolme reikää.. :D

Tiistain heräsin sateeseen ja mietin heti ensimmäisenä, onko Champilla tarpeeksi loimia päällään ulkona. Kahden sekunnin päästä muistin, ettei mun tarvinnut enää huolehtia sellaisesta. En ollut surullinen, vaan nyt pystyin jo muistelemaan sitä kaikkea hymyillen. Sain viestin laivalta, että Champin matka oli mennyt siihen mennessä oikein mallikkaasti: ruuna joi ja söi hyvin. Olin laittanut sille mukaan melassia juomista varten, sekä pellavaa ja greenlinea elektrolyytin kera, jotta hevonen saisi jotain mahaansa heinän lisäksi. Väkirehuthan siltä lopetettiin jo edellisen viikon torstaina, sillä matkaa varten niitä ei tarvittu.

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Champ saapui määränpäähänsä Saksassa. Sain jo heti yöllä viestin siitä, että matka oli mennyt hyvin, mutta aamulla Nikke laittoi vielä erikseen viestiä. Champ on pirteä oma itsensä ja vaikuttaa kaikin puolin terveeltä kaverilta. On se vaan niin huippu tyyppi! Tulevien päivien aikana ruuna alkaa vähitellen tekemään töitä, toki se palautuu ensin kunnolla matkastaan. Etukäteen mua huolestutti vähän sen juominen, sillä mulle tullessaan se ei ollut juonut matkalla kunnolla. Nyt tätä ongelmaa ei ollut, mikä oli huojentavaa. 

Champin elämä Saksassa tulee olemaan melko samanlaista kuin täällä, toki paremmassa ratsastuksessa ja varmasti jämptimmässä hoidossa, onhan kyseessä kuitenkin ammattilaistalli ammattilashevosenhoitajineen. Se pääsee kävelytyskoneeseen ja tarhaan eli päivät menevät sen puolesta ihan kuten Suomessakin. Pakkasin sille mukaan pari säkkiä sen omaa rehua, jota se söi Suomessa, jotta totutus mahdolliseen uuteen rehuun olisi mahdollisimman saumaton. Lisäksi lähetin mukana mahaa tukevaa rehua, sillä kaikki muutokset voivat stressata hevosta, vaikkei mahan kanssa olekaan nyt ollut ongelmia, eikä Champ ole kyseistä ravintolisää joutunut syömään pitkään aikaan. Suomessa annoin sille varmuuden vuoksi kuukauden mittaisen kuurin ennen lähtöä, sillä en halua ottaa pienintäkään riskiä siitä, että mahahaava uusisi näiden vuosien jälkeen. 

Seuraavien viikkojen ajan mun tehtävä on vain odotella. Täältä Suomesta käsin en näe hevosta päivittäin, enkä tietenkään halua olla koko ajan kyselemässä sen kuulumisia, vaikka mieli kuinka tekisi. Mulla on täysi luotto ihmisiin, joiden käsissä Champ nyt on, joten voin olla rauhallisin mielin. Onneksi mulla on täällä Suomessa nyt monta hevosta, joita saan ratsastaa viikottain. En osaa vielä sanoa, miten paljon mistäkin hevosesta tulen kirjoittamaan, mutta tällä hetkellä ratsastan erästä 130cm-tasolla kilpailevaa puoliveriruunaa kahdesti viikossa, yhtä vielä melko raakaa, mutta kehittyvää puoliveriruunaa kahdesti viikossa (tällä valmentaudun myös esteillä) ja yhdellä 120cm-tasolla menestyneellä puoliveriruunalla menen näillä näkymin kerran viikossa, joskus ilmeisesti enemmänkin. Lisäksi saan ratsastaa esimerkiksi kaverini viisivuotiaalla puoliveriruunalla aina, kun hän ei ehdi - tässä kuussa ratsastan sillä viikon putkeen. Ja onhan noita muitakin, esimerkiksi jo aiemmin blogista tuttu Wallu ja serkkuni ponitamma Ipsu, jolla käyn hyppäämässä silloin tällöin. Hevosia siis riittää, tällekin viikolle ratsastuskertoja kertyy kolmelle päivälle kahdeksan, valmennukset mukaanlukien.

Pelkäsin jo hetken jääväni hevosettomaksi noin muutenkin kuin sanann varsinaisessa merkityksessä, mutta se huoli oli turha: kun kerroin Champin lähdöstä tallillamme ja kavereilleni, alkoi mulle satelemaan välittömästi tarjouksia hevosten ratsastuksesta. Tekee varmasti todella hyvää päästä ratsastamaan useammilla eri hevosilla. Eilisen perusteella voin vain todeta, miten kivaa on ratsastaa osaavilla ja hienoilla hevosilla, vaikkeivät ne omia olekaan. Eri hevosilla tulee keskityttyä niin erilaisiin asioihin, oli se sitten oma istunta tai apujen käyttö. Samalla tulee otettua hieman etäisyyttä siihen vastuuseen, jota hevosenomistajuus tuo mukanaan: mitä loimia pukisi päälle, mitä hevonen syö ja kaikki muu vastaava. Toisaalta haluan huolehtia hevosen varusteista niin hyvin kuin omistaja itsekin tekee, enkä jätä niitä sikin sokin minne sattuu. Oman hevoseni varusteista olen äärimmäisen tarkka, joten haluan pitää saman tason myös silloin, kun teen hommaa muiden varusteiden kanssa. Okei, ehkä en putsaa niitä suojia saippualla joka kerran jälkeen enää tässä vaiheessa, mutta saatanpa joskus sortua siihenkin. Onhan se niin terapeuttista :D

Tulipahan jälleen tekstiä kerrakseen! Mulla on julkaisematta pari videopostausta Champista, kuten myös kuvia ja hauskojakin pätkiä meidän viimeiseltä päivältä Suomessa. Nyt rupean kuitenkin tekemään hommia opiskelujuttujen parissa, sillä deadlinet paukkuivat maanantaina parin tehtävän osalta, enkä saanut hommia hoidettua sitä ennen. Uusi vuosi, mutta tarkoitus palata vanhaan ahkeraan elämään. Nythän sen luulisi olevan helppoa, kun tallillekaan ei välttämättä jokaisena päivänä tarvitse mennä. Jos vaan osaan pitää noiden ratsastettavien hevosten määrän kohtuullisena!