#232: Unelmana oma hevonen

Olen saanut viimeisen puolen vuoden aikana melkoisen monta kysymystä siitä, miten valitsin juuri Champin itselleni ja millainen prosessi hevosen hankkiminen oli. Ajattelin nyt hieman valoittaa asiaa postauksen merkeissä, toivottavasti tästä on jokaiselle hevosta hankkivalle tai harkitsevalle edes jotakin apua.

 

Kaikki tästä heränneet ajatukset saa jakaa kommenttien muodossa!

 

Moni lukija saattaa luulla, että hevosen hankinta oli meidän perheessä ns. yhtäkkinen päähänpisto, sillä en siitä blogini puolella varsinaisesti puhunut. Ajatus omasta hevosesta (vakavasti) lähti kuitenkin vuoden 2011 kesällä, kun olin Nina Fagerströmin käytävällä töissä Stephex Stablesilla. Puhuimme Ninan kanssa oman hevosen hankinnasta ja palattuani Suomeen aloinkin katselemaan myytäviä hevosia. Kyseisen vuoden Horse Showssa Nina yritti kääntää päätäni, etten hankkisi vielä omaa hevosta - oma hevonen sitoo niin paljon, ettei mahdollisuutta ulkomaille lähtemiseen tulisi välttämättä uudelleen. Asia jäi mieleeni, joten hevosen etsiminen jäi aktiiviselta tasolta lähinnä selailuksi.

 

Horse Shown jälkeisellä viikolla (edelleen vuonna 2011) olin Tahko Areenalla viettämässä viikon  ratsastusrupeamaa kaverini Janitan kanssa. Sain yhtenä päivänä puhelun Ninalta: hän oli soittanut ystävälleen Eeva-Liisa Penttilälle (Tössä), joka kasvattaa kisahevosia Suomessa. Saisin häneltä hevosen ylläpitoon vaikka heti. En ollut uskoa kuulemaani ja tämän jälkeen soittelinkin vanhemmilleni, ratsastuksenopettajalleni ja no, kaikille, joilta tarvitsin suostumuksen asiaan.

 

Nämä kuvat eivät liity postaukseen, mutta koska en kerkeä alkaa etsimään muita ja otin nämä pari päivää sitten, julkaisen ne nyt samaan satsiin! Eli pari syksyistä kuvaa sairaslomalla olevasta Champista :)

Piude eli opettajani oli yhteyksissä Tössään, sillä he tunsivat entuudestaan ja he sopivat hevosesta, joka mulle tulisi ylläpitoon. Mennessäni käymään Tahko Areenalla loppusyksyllä sain puhelun, että hevonen tulisi Solbackaan seuraavan viikon tiistaina. Siitä eteenpäin olin Kapri-tamman ylläpitäjänä reilun puolen vuoden ajan, jonka aikana pääsin kokemaan hieman sitä arkea, joka hevosenomistajalla tulisi olemaan.

 

Kaprin lähdettyä kesäkuun lopulla 2012 lähdin melkolailla heti Hollantiin Ninan luokse Guttecoveniin. Vietin siellä viiden viikon työrupeaman, jonka aikana juttelimme eri vaihtoehdoista hevostilanteeni suhteen. Ninalla ja Alexilla oli muutamia eri hevosia, joita he miettivät antavansa mulle Suomeen (tai siis yhtä näistä). Etsin jo Hollannissa ollessani myös eri nettisivustoilta mahdollisia ylläpitohevosia ja muutamia kivoja löytyikin, tosin ne kerkesivät löytää kodin jo ennen paluutani Suomeen. Suomeen palattuani laitoin ilmoituksen ht.netin markkinoille ylläpitohevosen etsinnästä ja sainkin parisenkymmentä eri vaihtoehtoa tosi kivoista suomenhevosista ihan kivanoloisiin puoliverisiin. Kävin kokeilemassa kahta eri vaihtoehtoa, mutta kumpikaan ei sitten ollut mieleinen. Lopulta aloimme etsimään hevosta omaksi. Elettiin vuoden 2012 loppupuoliskoa.

 

Aloin "ylläpitämään" Cyra-nimistä tammaa syksyllä hieman ennen HIHSiä ja jatkoinkin tätä aina solisluuni katkeamiseen asti. Koko syksyn ajan kävin myös tunneilla kahdella eri tallilla ja vuokrasin Konsta-nimistä ruunaa. Päätimme lähteä marraskuussa (?) isäpuoleni kanssa Hollantiin katsomaan hevosia, mutta reissu ei ollut ihan niin onnekas kuin suunnitelmissa oli. Kerkesin ratsastaa ensimmäisenä päivänä kolme hevosta ja seuraavana muutaman, kunnes rysäytin nelivuotiaalla tammalla esteen yli nenillemme. Tuolta reissulta päällimmäisenä jäivät mieleen tietysti pettymys onnettomuuden vuoksi, mutta toisaalta myös tunne siitä, että hevonen löytyy varmasti joskus. Vietin tämän jälkeen neljä viikkoa liikuntakiellossa.

 

Vuoden vaihduttua olin taas takaisin hevosen selässä ja valmiina uusiin haasteisiin. Kävin kokeilemassa muutamaa myyntihevosta Suomessa ja yksi 125cm-luokkia kisannut ratsu olikin jo ostotarkastuksessa asti, mutta ei päässyt siitä läpi. Silloin olin jo epätoivoinen - eikö mikään suju tässä hevosenostojutussamme? Tuo kyseinen hevonen ei ollut kaunis, mutta sillä oli kiva hyppy. Se oli iso, enkä oikein saanut siihen otetta koeratsastuksessa. Silti se tuntui hevoselta, jonka olisin voinut omistaa.

 

Päätimme lähteä valmentajani Piuden kanssa Hollantiin uudelleen tammikuun loppupuolella. Olimme matkalla muutaman päivän ja kerkesimme näkemään monenlaisia hevosia. Ratsastin ensimmäisenä päivänä kaikki ja toisena neljä suosikkiani, joista valinta ei ollut itselläni vaikea: rakastuin ehdottomasti läsipäiseen rautiaaseen!

 

 

Moni on kysynyt, pitääkö hevosen tuntua heti omalta, kun sen tapaa ensimmäisen kerran. Olin toisen hevosen kyydissä Champin astellessa ratsuttajan kanssa maneesiin ja jäin ihastelemaan ruunan ulkonäköä. Siinä oli kaikki, mitä hevoselta halusin: valkeat sukat, rautias väritys ja läsi, uskomattoman kiva pää ja lihaksikas runko. Pisteenä i:n päälle oli ruunalla vielä jänniä pallokuvioita otsassaan!

 

Katselimme ensin, kun ratsuttaja esitti ruunan meille kaikissa askellajeissa. Ihastelin jo siinä vaiheessa ruunan hyppyä ja sitä, miten se vinkaisi hauskasti tullessaan kerran okserin. Hevosella oli todellakin hyppyvoimaa ja -tekniikkaa sekä estehevosella tarvittava, vahva ja iso laukka! Kun kiipesin itse kyytiin, vei hevonen mua suoraan sanottuna aika 6-0, enkä saanu siihen oikein minkäänlaista otetta. Piude kysyikin, uskallanko hypätä sillä, kun laukka oli niin iso aiempiin ratsuihini verrattuna. Onneksi hyppäsin.

 

Seuraavana päivänä ratsastin Champin uudelleen kolmen muun hevosen tavoin, mutta tämä oli ehdoton suosikkini. Kuntoonlaittaessa se seisoi vapaana hevosauton edessä tekemättä mitään ja oli kiinnostunut ympäristöstään. Ratsastaessani tein typeriä virheitä, mutta hevonen ei ottanut nokkiinsa vaan hyppäsi rehellisesti kerta toisensa jälkeen. Mietin, miksi hevonen roikotti kieltään, mutten nähnyt sitä ongelmana estehevosen kohdalla. Lopetettuani ratsastuksen lähes nauroin ääneen - vaikka koko hommasta ei oikeastaan tullut mitään, tuntui tämä ruuna täydelliseltä kaverilta!

 

Enää piti saada vanhemmatkin tajuamaan hevosen sopivuus. Champ oli kallein katsomamme hevonen, sillä se oli kilpaillut kansainvälisiä luokkia ja se oli selkästi laadukkain kaikista näistä. Matkalla lentokentälle koin kuumottavia hekiä, kun yritin saada vanhempani suostumaan puhelimen välityksellä ja lopulta anelin Piudea soittamaan hevosen myyjälle, että hän lähettäisi ruunan ostotarkastukseen. En olisi malttanut odottaa hetkeäkään!

 

Muutaman päivän päästä sain varmistuksen, että Champ oli läpäissyt ostotarkastuksen puhteilla papereilla. Olin kuolla onnesta ja aloinkin heti varailemaan hevoselle matkaa Suomeen. Kun maksoimme hevosen ostohinnan myyjän tilille, varmistui kaikki viimeisetkin asiat. Neljä päivää tämän jälkeen Champ seisoi Equstomin pihassa vierellään maailman onnellisin tyttö. Muistan elävästi sen jännityksen ja odotuksen, joka ilmassa oli silloin, kun näin hevosrekan kaartavan tallimme pihaan tuona helmikuisena talvipäivänä. Champ oli saapunut kotiin.

 

 

Tämä yhteinen reilu puoli vuotta on ollut paitsi elämäni antoisinta aikaa, myös ehdottomasti rankinta. Hevosenomistajan arki ei minun kohdallani ole lähtenyt käyntiin vaivattomasti, sillä Champilla on ollut jos jonkinmoista vaivaa kevään jälkeen. Olen kuitenkin kiitollinen ihan jokaisesta yhteisestä kokemuksestamme, sillä niiden avulla meistä on vähitellen kasvanut pari. Olen talutellut hevosta sen ollessa ratsastuskunnoton, kylmäillyt jos jotakin kohtaa erilaisten ruhjeiden ja haavereiden vuoksi, käyttänyt järjettömästi rahaa kengitys- ja klinikkamaksuihin sekä pähkäillyt varusteongelmien kanssa. Mistään en kuitenkaan ole katkera, kuten joku jo jossain vaiheessa oletti. Toivottavasti meillä on ensi vuonna ehjä kisakausi ja pääsisimme nytkin eroon hammasongelmasta!

 

Hevosen hankkiminen abivuonna ei ollut viisain päätös, sillä vaikka kirjoitukset eivät tuottaneet ongelmaa hevosen ollessa mukana kuvioissa, ei tulevat vuodet tule olemaan mulle helppoja. Jos haluan pitää hevosen, tulee mun käydä töissä, mutta se tulee olemaan hankalaa sitten, kun olen joskus yliopistossa. Tällä hetkellä opiskelen avoimessa yliopistossa, teen töitä ja ratsastan - aikaa ei jää yhtään ylimääräistä. En todellakaan tiedä, miten tulen selviämään sitten, kun opiskelen virallisesti, saati asun omillani - silloin maksettava on hevosen lisäksi vielä vuokrat, ruuat ja kaikki kiinteät kulut. Toivon hartaasti, että perheeni pystyisi ja haluaisi sponsoroida harrastustani vielä tulevaisuudessakin, kuten he ovat tähänkin asti tehneet ja mahdollistaneet mulle tämän upean harrastuksen elämässäni. Iso kiitos kuuluu siis heille!

 

Hevosenomistajan arki ottaa, mutta myös antaa - sen tietää jokainen hevosenomistaja. Mikään ei korvaa sitä tunnetta, minkä saa rakkaimman hevosystävänsä kanssa viettää. Nautitaan siis täysillä jokaisesta yhteisestä hetkestämme nelijalkaistemme kanssa :)