#611: Tee vähemmän, tunne enemmän

Edellisessä postauksessa kerroin siitä, kun Niclas Aromaa ratsasti ja hyppäsi Champilla lauantaina. Nikkehän asuu Saksassa ja saapui Suomeen viikonlopuksi valmentamaan, hän on ammattiesteratsastaja ja valmentaja. Mikäli ette ole lukeneet edellistä postausta, kannattaa käydä ainakin vilkaisemassa, sillä tämä teksti pohjautuu pitkälti sen sisällölle ja ilman sitä on tämän postauksen sanomasta vaikeaa saada kiinni. 

Sunnuntaina oli vuorossa oma ratsastukseni, kun pääsin erään toisen ratsastajan kanssa valmennustunnille. Meidän vuoromme oli iltapäivällä, mutta kaikkinensa vietin tallilla kahdeksan tuntia seuraten muiden valmennuksia ja jututtamalla kavereita. Se niistä kouluhommista! Kyllä tallilla vaan viihtyy, kun paikalla on hyvää seuraa, maukasta syötävää ja hevosia ;) Pakko tähän väliin sanoa, että söin maailman isoimman korvapuustin sunnuntaina. Milla koitti selkeästi lahjoa meitä muita, kun hän toi meille syötäväksi pullia, jotka olivat varmaan kolmen ihmiskäden kokoisia. Koko päivänä ei tarvinnutkaan sitten syödä muuta..

Nikke antoi mulle hirveästi ajateltavaa ratsastuksensa osalta, joista suurimman osan tajusin vasta istuttuani ensin tunnin verran hevosen selässä sunnuntaina. Heti alusta asti Champ oli erilainen ratsastaa: se oli omilla jaloillaan, herkkä pohkeelle ja tasapainoisemman tuntuinen. Se ei ollut niin levoton edestä ja tasoittui aina heti, kun maltoin itse olla tasainen käteni kanssa. Vaikeaa, mutta ehdottomasti opettelemisen arvoista.. Teimme ensin alkuverryttelyä ravissa ja laukassa suhteellisen itsenäisesti Niken neuvojen saattelemana. Pyrin ratsastamaan hevosta ensin rentona vähän matalammalla kaulalla, nostaen sitä jonkin ajan kuluttua hieman ylemmäs. Nikke ei halunnut kuitenkaan, että olisin lyhentänyt hevosta ollenkaan tai nostanut sitä yhtään ylemmäs, vaan sen piti antaa olla rentona alempana, jossa se pystyi työskentelemään jännittymättä. 

Varsinaisen hyppäämisen alkaessa tunsin suurimman eron, mikä tuossa hevosessa on tapahtui ammattilaisen hyppäämisen jäljiltä. Se oli oikeasti ihan älyttömästi menossa hakien esteelle ja kiihdytellen esteiden jälkeen. Osaavan ratsastajan kanssa tämä kaikki energia ja hyppyhalu olisi osattu koordinoida esteelle, mutta mulla ongelmaksi muodostui liika paineistaminen. Kävin alusta asti jälleen liikaa hevoseen kiinni, pitäen kättä vähän liian passiivisena ja tukien jalalla turhan paljon. Missään nimessä ohjia ei tietenkään saa heittää pois tai jalkaa jättää konkreettisesti irti, mutta nyt mulla olisi ollut lupa matkustaa tekemisen sijaan.

Champin ilmeet ennen esteitä <3

Kun maltoin päästää kättä pois ja vain odottaa, ei Champ vinkunut ja pomppinut esteiden jälkeen. En oikein vain uskaltanut rentoutua kunnolla, sillä mulla oli koko ajan sellainen fiilis, että ruuna lähtee paahtamaan hirveää kyytiä esteitä kohden - niin menossa se oli! Tällaista hevosta on kuitenkin todella paljon miellyttävämpi ratsastaa kuin sellaista, jota pitää tukea ja kannustaa hyppäämistä varten. Eihän Champ ole koskaan ollut potkittava esteillä, mutta nyt se oli kaikella tapaa sata kertaa enemmän menossa.

Tuolla pitkällä videolla kuulette todella hyvin Niken kommentteja jokaisen hypyn jälkeen, joten en kirjoita niitä auki tähän niin tarkasti ja pitkästi. Pääpointit olivat kuitenkin, että mun piti rentoutua, jättää käsi pois, tukea vähemmän jalalla ja paineistaa vähemmän. Esteiden jälkeen mun piti istua satulaan ja tukea ulko-ohjalla, ei ottaa pidätteitä niin vahvasti. Näin hevonen pääsi rentoutumaan esteiden välissä ja se pystyi tekemään hyppyjä, jotka olivat pyöreämpiä ja rauhallisempia. Kuten Nikke sanoikin, jos rupean tekemään liikaa ja paineistamaan hevosta huomaamattani tai osaamattomuuttani, muuttuu Champin ilme heti. Siitä tulee hätäinen, sen silmät ovat kuin hedelmäpelit ja se rupeaa sähläämään. Hypyistä tulee kiireisiä ja se hyppää selättömämmin. Siitä tulee myös paljon epävarmempi.

Tämä oli ensimmäinen hyppy tälle esteelle. Kuvasta ei näe kunnolla, mutta videolta kylläkin: mä irtosin ihan kokonaan satulasta hypyn toisella puoliskolla :D Heh..

Jos saan olla yhteen asiaan tyytyväinen omassa ratsastuksessa, se on katse esteillä. Vaikka itse sanonkin, niin mulle ei tarvitse koskaan sanoa, että katso minne olet menossa. Esteillä siis - sileällä se harja on välillä kiinnostava ;)

Tämä näkyi loistavasti tullessamme ensimmäisen kerran kolmen laukka-askeleen linjan pystyltä vesimattopystylle. Jo ensimmäiselle pystylle tultava kaarre oli mun mielestä ennakkoon vaikea ratsastaa, sillä sille piti sujua tiukan kaarteen jälkeen sisään yhdellä laukka-askeleella - pahin mahdollinen tie mun ratsastusta ajatellen. Tunnetusti kun en osaa sujua kaarteista ulos.. No, ensimmäisellä kerralla rupesin ratsastamaan hevosta jo monta kymmentä metriä ennen estettä ihan eri tavalla, lyhentäen ohjia ja nostamalla kättä ylös. Hevosesta tuli epävarma, mutta se hyppäsi ensimmäisen esteen kiltisti. Se kuitenkin koki tilanteen niin epämiellyttävä, että se meni seuraavasta esteestä ohi. Pysäytin hevosen, kävelin esteen ohi ja tulin saman uudelleen, samalla tavalla. En siis muuttanut mitään, vaan paineistin edelleen liikaa. Tällöin Champ sanoi jo ensimmäiselle, ettei ole menossa - ja sen näki jo kaukaa. Kolmannella kerralla tajusin vihdoin lakata ratsastamasta niin aggressiivisesti ja uskalsin antaa hevoselle enemmän tilaa. Silloin Champ teki homman ilman ongelmia, joskin toin sen sen verran vinossa, että se otti puomin mukaan. 

Näin suurta ahaa-elämystä en ole hetkeen saanut. Tottakai mulle on jankattu koko meidän yhteisen taipaleen ajan, että älä paineista hevosta. Älä vedä kädellä, älä ratsastaja jalalla. Odota. Mutta nyt jotenkin hiffasin sen ihan eri tavalla, kun kerrankin uskalsin hellittää ja antaa hevosen hoitaa tehtävän itse. Champkin tuntui henkäisevän kerran syvään ja toteavan, että malttoihan tuo kuski kerrankin antaa hänen hoitaa tehtävät niin kuin ne kuuluu hoitaa. Ja kun tämän tajusin, oli lopputunti kerta kerralta helpompaa. Jokaisen hypyn jälkeen uskalsin vähitellen rentoutua enemmän ja sallia hevosen hypätä ja edetä. Viimeisen radan aikana pystyin jopa konkreettisesti siirtämään kättä kaarteessa kymmenen senttiä eteen ilman, että Champ edes yritti lähteä eteen: se vain jatkoi laukkaa tasaisesti kohti estettä. Uskomatonta!

Viimeinen tehtävä (eli pätkä koko rataa) oli ehdottomasti parhain. Siinä mä olin itse kaikista rauhallisin, en säätänyt turhaan ja maltoin antaa hevoselle tilaa. Eihän meno ollut lähellekään yhtä seesteistä kuin Niken ja Champin viimeinen rata edellisenä päivänä, mutta kuten videolta kuuluu, sanoi Nikkekin yhden hypyn kohdalla, että "nyt se alkaa uskaltaa hypätä kunnolla". Mun ei siis pitäisi tehdä hevosen puolesta niin kamalasti, sillä se vie varmuuden meiltä molemmilta. Tässä tapauksessa less is more. 

Liitin tuon edelliseen postaukseeni lisäämän viimeisen radan videon myös tähän postaukseen, jotta voitte verrata, miten erilaiselta meno näyttää Niken ratsastamana. Tottakai kyseessä on rautainen ammattilainen, mutta silti tuo ero on melko masentavaa. Niken kanssa Champ on niin rento, rauhallinen, tasapainossa ja hyppää koko kropan läpi. Mun kanssa se on vähän hätäinen, säpäkämpi ja tekee kiireisiä hyppyjä. Mutta nyt kun oikeasti tajusin tämän ongelman, ei tästä ole suunta kuin ylöspäin! Kuukauden päästä edessä on sama setti, kun Niclas saapuu uudelleen Suomeen. Siihen asti treenataan kotona ja kokeillaan säilyttää sama fiilis satulaan.

Linkki videoon (oma ratsastukseni).

Linkki videoon (Niclas hyppää Champilla).

Mä luulen, että ne ongelmat kisoissa ovat johtuneet juuri tästä paineistamisesta. Verryttelyssä osaan ottaa asiat melko rennosti, jolloin Champ uskaltaa hypätä vielä suhteellisen normaalisti. Kun menen radalle, rupean heti ratsastamaan hevosta aggressiivisesti. Otan ohjat lyhyemmiksi ja käyn hevosen "kimppuun" olealla siinä enemmän kiinni jalalla ja kädellä. Kun saan lähtömerkin, on hevonen juuri tuossa Niken kuvailemassa tilassa eli sen silmät pyörivät päässä ja se on jo valmiiksi lähtökohtaisesti sitä mieltä, että tämä homma ei ole yhtään kivaa - siihen ei luoteta. Se kokee tilanteen epämiellyttävänä, joten se ei halua tehdä yhtään yhteistyötä. Tästä on tullut oravanpyörä, sillä aina, kun meillä on mennyt huonosti, olen sitten seuraavissa kisoissa koittanut ottaa vielä tiukemman otteen. Ehkä mun pitäisi siis yrittää vain hellittää ja antaa hevosen tehdä itse? Voihan olla, että tuon jo opitun käytöksen kitkeminen on pitkä prosessi, joka ei yhdellä rentoutumisella selviä, mutta ainakin mulla on nyt joku idea tulevaisuutta ajatellen. Se voi olla ihan väärä, mutta toisaalta mielestäni kokeilemisen arvoinen.

Kaikista tämän postauksen kuvista (ja suurimmasta osasta edellisenkin postauksen kuvia) voin kiittää Erikaa ja videoista puolestaan Millaa ja isääni. Isompaakin iso kiitos teille kaikille, jotka jaksoitte tallentaa tätä kaikkea videolle! Ja iso kiitos myös Erikalle valmennusten jäjestämisestä sekä tietysti Niclakselle valmentamisesta. Tällä tarmolla päästään pitkälle!