Joulukalenterin 20. luukku - Hevosvalokuvauksen vaikeus

Jokainen kameran kanssa heilunut tietää, että valokuvan takana on yleensä paljon enemmän kuin pelkkä napin painallus. Jos valokuvaus on hankalaa, on hevosvalokuvaus täysin oma taiteenlajinsa. Kuvattavana on elävä olento, jolla usein on jonkinlainen mielipide toimenpiteestä. Ja auta armias, jos kuvaan halutaan mukaan myös ihminen! Kahden liikkuvan kohteen saaminen sopivaan asentoon, sopivilla ilmeillä ja halutulla tyylillä on aikamoista tähtitiedettä.

Hevosvalokuvaus on siis varsinainen pohjaton suo. On erilaista kameraa, putkea ja härpäkettä, joiden pitäisi mahdollistaa liikkuvan kohteen ikuistaminen. Toiset vehkeet sopivat maneesiin, toisilla kuvataan paremmin ulkokentillä. Tästä sopasta täysin mahdottoman tekee tilanne, jossa kuvia halutaan lähtökohtaisesti blogia varten. Blogit tunnetusti elävät materiaalinsa kautta ja monissa blogeissa juuri kuvallinen materiaali on ensiarvoisen tärkeässä asemassa tai ainakin tukee tekstiä vahvasti. Näin ollen bloggaajien kuvatarve on ehtymätön - uutta materiaalia halutaan aina, kun siihen siunaantuu mahdollisuus.

Itse bloggaajana voin sanoa, että kuvien saaminen blogiin aiheuttaa usein harmaita hiuksia. Mulla on käytössäni kaksi hyvää kameraa, Canonin 7D-runko ja saman valmistajan 70D-runko. Näihin mulla on erilaisia putkia, joista kaksi käytetyintä lienevät Canonin EF 70-300mm ja Canonin EF 100-400mm (molemmat f/4-5.6), joiden tueksi isäni on hankkinut vielä Canonin EF 2X III -telejatkeen. Näiden lisäksi meiltä löytyy kotoa vanhempi Canonin järjestelmäkamera ja pari huonompaa putkea, mutta niitä käytän harvakseltaan, jos koskaan. Ostoslistalla olisi joskus uusi runko ja jokin f/2.8 aukollinen objektiivi, mutta nämä eivät todellakaan ole ajankohtaisia toiveita.

Hyviä hevoskuvia on monenlaisia: ne ovat joko jollain tapaa erilaisia tai erikoisista tilanteista kuvattuja, oikeassa kohden liikettä otettuja tai sellaisia, että ne korostavat hevosen ja ratsastajan parhaita puolia. Ihan vain joitain seikkoja mainitakseni. Tämä kuva on tietysti hevosen parhaita puolia korostava otos ;)

Kouluratsastus on oma tieteenlajinsa - milloin jalat ovat oikein?

Vaikka tämä ei ole ehkä edustavin kuva ratsukosta, tallentuu tähän silti valtavasti vauhtia ja siksi se kiehtoo mua jollain tavalla.

Joskus tylsältäkin näyttävä kuva voi olla lopulta kiinnostava. Tämä on mielestäni omalla
tavallaan niin arkinen, että se tekee siitä hyvän kuvan!

Periaatteessa kuvauskaluston pitäisi siis olla ihan riittävä, ainakin tavallista ulkokuvausta ajatellen. Vaikka mulla onkin käytössäni kamera, tarvitsen silti aina paikalle kuvaajan tai ihmisen, joka pitää hevosestani kiinni kuvaustilanteissa. Ainakin omalla kohdallani helpompaa on löytää paikalle joku yksittäinen avustaja, sillä oikeastaan kuka tahansa kykenee pitämään muutaman minuutin ajan hevostani paikallaan, jotta onnistun räpsäisemään pari siedettävää otosta blogia varten päivän fiiliksistä. Mutta antakaas olla, jos tarkoitus olisi ottaa kuvia ratsastuksista.. Siitä se riemu repeääkin!

Blogiin haluaisi aina niitä kaikista parhaimman laatuisia kuvia. Sellaisia, joita katsellessa silmä lepäisi ja mielikuvitus pääsisi laukkaamaan. Sata samanlaista ravikuvaa ei välttämättä ole se kaikista parhain vaihtoehto, jos mahdollisuus olisi saada otoksia erilaisista tilanteista, kuvakulmista ja ehkä hieman erikoisemmalla visiolla. Harmikseni on pakko todeta, että usein jo pelkästään sen ihan tavallisen ravikuvan saaminen on juhlimisen arvoinen saavutus. Kuvaajia on nimittäin hankala löytää: sellaisia, jotka jaksavat värjötellä talvisin pimeän maneesin laidalla tai paistatella kesäisin polttavassa auringossa. Rusketuksestakin tulee epätasainen, kuvaajahan on yleensä aina selkä aurinkoa kohden ;)

Kuvaajan paikalle saaminen on siis jo suoritus itsessään. Estevalmennuksiin mulla on usein useampi kuvaajaehdokas, mutta harva jaksaa käyttää omaa vapaa-aikaansa sileäntreenien ikuistamiseen. No, ei se munkaan mielestä ole kaikista hohdokkainta kököttää seuraamassa toisen ratsastastusta ilman minkäänlaista paikalla olevaa valmentajaa. Mutta koska mua on kuvattu aina ahkerasti, haluan osoittaa kiitollisuuteni ja vastavuoroisesti kuvata paljon silloin, kun siihen on mahdollisuus. Niinhän se sanontakin kuuluu: jos haluaa saada, on pakko antaa. Tai toisilla sanoilla, tee niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän.

Tämä kuva on mielestäni hauska! Vaikkei se ole kuvattu hypyn ideaalikohdassa, on se silti omalla tavallaan mielestäni onnistunut.

Tässä taas vatsaavalta eesteeltä ns. "oikeassa kohden" otettu kuva, tai ainakin paremmin siellä suunnassa.

On vaikeaa saada kuvaa, jossa jokainen liikkuva osa oli oikeassa kohdassa.. Ehkä jopa mahdotonta?

Iloisena riehuvasta hevosesta voi ottaa monenlaisia kuvia. Kumpi näistä on mielestäsi parempi: tämä vai ylempi?

Mun lähipiirissä on kolmenlaisia kuvaajia. Ensimmäinen ryhmä koostuu ihmisitä, jotka osaavat käyttää kameraani ja ymmärtävät hevosista. He siis osaavat säätää kameran sopiville asetuksille, vaihdella toimintoja tilanteen mukaan ja vielä ymmärtävät jotain hevosten liikemekaniikasta eli siitä, missä kohden liikettä kuva olisi kaikista paras ottaa. Sillä kun on oikeasti todella suuri merkitys, otetaanko kuva ravissa sekuntia aiemmin vai myöhemmin. Kuulostaa pilkunviilaamiselta, mutta hitusen verran myöhässä otetussa kuvassa hevonen näyttää usein ryhdittömältä ja liian aikaisin räpsäistyssä otoksessa liitokavion tilalla juoksee usein selätön muuli.  Ajoitus on siis kaiken a ja o!

Toiseen ryhmään kuuluu kahdenlaista sakkia. Kyseessä ovat ne ihmiset, jotka hallitsevat toisen yllä mainitsemistani taidoista: he osaavat joko käyttää kameraa, mutteivät ymmärrä hevosista mitään tai sitten ymmärtävät hevosista, mutteivät osaa käyttää kameraa. Taitavat valokuvaajat voivat saada aikaan todella mielenkiintoisia kuvia, sillä jos he eivät ymmärrä hevosista ja näin ollen perinteisestä hevosvalokuvauksesta tuon taivaallista, tulee kuviin aina jotain uutta ja odottamatonta. Loistava esimerkki tästä on eräälle tutulleni sattunut tilanne. Hän oli pyytänyt valokuvaajaystäväänsä kuvaamaan omaa ratsastustaan. Tunnin jälkeen kuvista paljastui yllätys, sillä kuvaaja oli ottanut kuvia vain tutustani, eikä kuvissa näkynyt juuri ollenkaan hevosta. No, kuvaaja oli toteuttanut tuttuni pyynnön "oman ratsastuksensa kuvaamisesta", sillä hän ei tiennyt, että hevonenkin tulisi ottaa kuviin mukaan.

Toinen vaihtoehto tässä kakkosryhmässä ovat ihmiset, jotka ymmärtävät hevosista, mutteivät kameroista. Tässä kohden voi puutteita yrittää paikkailla asettamalla asetukset suunnilleen oikeiksi ja toivoa, etteivät olosuhteet vaihdu radikaalisti ratsastuksen aikana. Tuloksena on yleensä enemmän tai vähemmän epätarkkoja tai pimeitä kuvia, joissa hevonen kuitenkin liikkuu yllättävän kivan näköisesti. Näissä kohden harmittaa kaikista eniten! Hevonen olisi ollut kiva, mutta miksi, oi miksi kuvat eivät voi onnistua hyvästä kamerasta huolimatta.. 

Kuva voi olla siis monella tapaa onnistunut, vaikkei se olisi vastannut millään tavalla alkuperäistä suunnitelmaa!

Tämä on yksi ehdottomia suosikkejani ottamistani hallikuvista.

Hevosten kanssa voi kokeilla myös erilaisia "studio-olosuhteita".

Viimeinen ryhmä koostuu ihmisistä, joilla ei ole mitään käsitystä kuvaamisesta saati hevosista. Tai ehkä jonkinlainen käsitys löytyy, mutta se jää vielä hyvin pienelle tasolle.. Näissä tilanteissa tyrkkään kameran sijaan käteen videokameran ja totean, että onnistumisprosentti saattaa olla täten parempi. Esimerkiksi isäni harjoittelee edelleen hallikuvaamista, eikä hän ole ekspertti hevosten liikemekaniikan suhteen. Neuvoin joskus, että ravissa kuva tulisi ottaa silloin, kun hevosen ulkojalka on ikään kuin suorana edessä (helppo vinkki aloittelijalle). Isäni oli tietysti soveltanut samaa myös laukan suhteen ja voitte kuvitella, millaisia kuvia kameralle oli tallentunut: Champin etujalat olivat suorana maassa ja takaosa oli 30cm etuosaa ylempänä. Näytti suorastaan siltä, että hevonen olisi kaatumassa nenälleen. Isäni oli tosin tyytyväinen otoksiinsa, olihan hän noudattanut ohjeitani kirjaimellisesti.

Kaiken kaikkiaan saan olla älyttömän tyytyväinen kuvaajatilanteeseeni, sillä mun lähipiiristä löytyy monia ihania ihmisiä, jotka viitsivät ja jaksavat käyttää omaa vapaa-aikaansa kuvatakseen ratsastustani. Oli ne kuvat sitten millaisia tahansa, en voi koskaan kiittää tarpeeksi kaikesta siitä vaivannäöstä, jonka kuvaajat ovat vapaaehtoisesti mun eteeni tehneet. Mutta koska ihminen on aina tyytymätön kaikkeen ja haluaa poikkeuksetta lisää ja enemmän, ei ne periaatteessa ihan kivat kuvat aina tyydytä kuvanjanoa. Ehkä mun olisikin aika opetella nauttimaan niistä kuvista, joita olen saanut ja toteuttaa niitä korkealentoisempia ideoita sellaisten ihmisten kanssa, joilla on resurssit niiden kuvaamiseen. Tai opetella itse paremmaksi kuvaajaksi! ;)

Onko kukaan muu paininut samojen ongelmien kanssa?