#772: Tekemisen meininkiä

Jos ratsastajan asennolla on merkitystä, on myös sillä, millä asenteella hommaan lähtee. Edellinen estevalmennuspostaus herätti ilahduttavan paljon kiitosta teidän puolelta, mikä oli mukavaa myös allekirjoittaneelle - aiheesta kun oli mielekästä kirjoittaa. Tuon kyseisen tunnin jälkeen meillä on nyt ollut kaksi estevalmennusta, joista otan käsittelyyn ensimmäisenä tämän viimeisimmän. Vähän käänteisessä järjestyksessä, mutta väliäkös tuolla!

"Suuressa osassa on toki myös oma asenteeni hommaa kohtaan. Valmentajanvaihdoksen suurin muutos lienee siinä, että ainakin itse otan valmennukset taas satakymmenenprosenttisesti tosissani. Haluan oppia koko ajan uutta, suorittaa paremmin ja korjata jokaisen virheeni."

Yllä siteerasin itseäni edellisestä valmennuspostauksesta. Postauksen lopulla pohdin asennettani valmennuksia kohtaan yhden kappaleen verran, mutta tällä viikolla heräsin ajattelemaan aihetta vähän syvällisemmin. Tällaiset ajatukset lähtivät liikkeelle valmennuksen aikana kuulemastani kommentista, jossa valmentaja totesi suoritukseni jälkeen seuraavaa: "Nyt tässä hommassa alkaa olemaan tekemisen meininkiä". Mutta mitä hän mahtoi tuolla tarkoittaa?

Esteratsastuksessa on pieni ero siinä, milloin ratsastaja vaikuttaa hevoseen riittävästi ja milloin homma lähtee yliratsastamisen puolelle. Toinen ääripää on toki niin sanotusti se halvaantuminen, jossa ratsastaja istuu selässä tekemättä mitään. Ääripäät ovat tunnetusti niitä huonoja vaihtoehtoja, sillä kummassakin tapauksessa ratsukon yhteistyö tuskin tuntuu, saati näyttää saumattomalta. Mä olen itse kokenut omassa ratsastuksessani nuo molemmat ääripäät pidempiaikaisina jaksoina, enkä edelleeenkään voi sanoa, etteikö näitä tilanteita tulisi jokaisella ratsastuskerralla pienissä pätkissä. Niiden tunnistaminen on kuitenkin auttanut hahmottamaan sitä, missä menee raja niin sanottuun harmoniseen tekemiseen.

Pahoittelut kuvien puutteesta - screenshoteilla mennään!

Ratsastustyylistä viis, hevoseen voi aina vaikuttaa sopivasti. Saksalainen tyyli ei tarkoita, että hevosen kimpussa ollaan jokaisella askeleella tai että sitä paineistettaisiin esteitä kohden. Amerikkalaisempi tyyli ei toisaalta ole sitä, etteikö ratsastaja tekisi selässä mitään. Kyseessä on mun mielestä enemmänkin se, millaisessa asennossa ratsastaja lähtökohtaisesti pyrkii vaikuttamaan hevoseen: saksalainen istuu satulassa selkä suorassa, painopiste ehkä aavistuksen liikkeen takana, kädet ylhäällä edessä ja kantapäät alhaalla siinä, missä jenkkiläisen tyylin edustaja pitää painon jalustimilla ollen kevyemmässä istunnassa, yläkroppa selvästi liikkeen suuntaisesti ja kädet ehkä aavistuksen alempana. Nämä ovat toki puhtaasti omia havaintojani, mutta itselleni on ainakin tällainen mielikuva muodostunut.

Mä olen saanut kuulla valmennuksissa Champin ja mun yhteistyön aikana siitä, etten saa jäädä seisomaan jalustimille ja unohtaa ratsastaa. Toisaalta olen kuullut myös siitä, etten saa tehdä niin kamalasti liikaa. Kumpikaan näistä ei tarkoita, että olisin yrittänyt ratsastaa tietyn ratsastustavan mukaan. Ensimmäisessä esimerkissä olen vain unohtunut seisomaan jalustimille olematta ikinä valmis seuraavalle esteelle, jälkimmäisessä en ole osannut tehdä oikeita päätöksiä, jolloin olen yrittänyt tehdä kaikkea ja vähän enemmänkin. Molempia ja näiden variaatioita tapahtuu edelleen. 

Kesän valmennuksissa olemme lähteneet muokkaamaan mun tekemistä selkeästi kohti saksalaisempaa mallia. Kuten edellisessä valmennuspostauksessa kerroin, istuntani on saanut kokea muutoksien tuulia - ja sillä on ainakin omasta mielestäni ollut positiivisia vaikutuksia meidän yhteistyöhön ratsukkona. Tiistaisessa valmennuksessa tajusin, miten iso ero myös omassa asenteessani on huomattavissa. Kun lähdin suorittamaan tehtäviä radalle, en lähtenyt matkaan puolihuolimattomasti lasketellen, vaan yritin keskittyä ihan jokaiseen askeleeseen. Ajattelin heti laukan nostettuani sitä aktiivista laukkaa, jonka olimme saaneet aikaan alkutunnin jumppatehtävällä. Yritin pitää kädet ylhäällä, nostaa sisäkättä kaarteissa tarvittaessa, muistaa pitää hartiat takana ja säilyttää rytmin esteille. Pyrin ratsastamaan kaarteiden läpi aktiivisesti esteitä kohden, keskityin tekemiini ratkaisuihin ja ennen kaikkea yritin miettiä, miksi teen minkäkin asian.

Siinä on iso ero keväiseen tekemiseen. Toki mä olin silloinkin hommassa mukana innolla, mutta en yhtä tosissani. Halusin kehittyä, mutten ollut valmis sisäistämään asioita samalla tavalla. Olin käynyt edellisen valmentajani tunneilla niin monen monituista vuotta, että ikään kuin tiesin jo tehtäviä suorittaessani, mitä hän tulee sanomaan kommenttina tehtävien jälkeen. Enkä sano, etteikö se olisi hyvä asia tai ettenkö olisi oppinut tällaisissa tilanteissa uusia asioita. En vain osannut suhtautua oppimiseen siinä vaiheessa samalla innolla kuin nyt. Näin jälkikäteen sen on huomannut ihan eri tavalla. 

Enhän mä edelleenkään ratsasta virheettömästi, ehen! Tiistain valmennuksessa tein kaksi typerää lähtestymisvirhettä, jotka johtivat kieltoihin. Ensimmäisellä kerralla jätin hevosen kaarteesta pieneen laukkaan, jonka jälkeen yritin hypyttää sitä isolle okserille aivan liian kaukaa. Toisella kerralla lähestyin pystyä kaarteesta, josta mulla oli hyvä ajatus estettä kohden, mutten uskaltanut ratkaista tilannetta loppuun asti. Toisaalta niillä kerroilla, kun ratsastin päättäväisesti - vaikkakin väärin - ei hevonen edes epäröinyt hypätä 120cm vesimattopystyä tasajalkaloikalla puhtaasti. Vaikka sillä olisi ollut kaikki edellytykset kieltäytyä hyppäämästä niin huonosta paikasta. Siinä kohden huomaa sen eron. Kun olen itse menossa, menee hevonenkin, vaikka paikat eivät osuisi täydellisesti kohdilleen.

Uskon puute onkin ehkä se suurin ongelmani. Mä olen hypännyt viimeiset pari vuotta sitä kivaa 110cm tasoa kotona tehtävien ollessa suhteellisen yksinkertaisia. Kun olen mennyt ulkopuolisten valmentajien, kuten Pantsun treeneihin, on eteeni laitettu tuhti 120cm rata teknisillä tehtävillä. Siinä vaiheessa mulla on loppunut usko itseeni, koska mulla ei ole yksinkertaisesti ollut rutiinia ratojen ja sellaisten tehtävien ratsastamisesta. Ja kun usko loppuu, alkaa säätäminen, halvaantuminen tai jokin muu härdelli satulan päällä. Se näkyy epäröintinä myös hevosessa, sillä silloin sillä ei ole rauhaa suorittaa tehtäviä.

Linkki videoon (ääniraidallinen valmennusvideo).

Nykyinen estevalmentajani on laittanut mut tekemään ratoja siten, että tulemme niitä erilaisina variaatioina jokaisen valmennuksen aikana. Tehtävät vaihtuvat, enkä voi tuudittautua siihen, että pystyn korjaamaan virheeni seuraavalla kerralla. Olemme myös nostaneet estekorkeuksia niin, että ensimmäinen rata on tultu noin metrin korkeudella ja seuraavalle radalle esteet on nostettu 120cm:iin ja jopa sen yli. Mä olen joutunut keräilemään omat uskonrippeeni takaisin kentältä ja ratsastamaan niin hyvin kuin osaan. Ja voin sanoa, että kerta kerralta homma on helpottunut. Vähitellen mulla alkaa olemaan fiilistä siitä, että saatan selvitä tehtävistä ilman, että pilaan hevoseni totaalisesti. Mun mielestä se on merkki siitä, että olemme tekemässä jotain oikein.

Tällaista pohdintaa tänään! Mä joudun nyt lähtemään töihin, joten varsinainen selostus tunnista jää videolta katsottavaksi. Kyseessä on ääniraidallinen video, joten se auttaa asiaa varmasti monen kohdalla :) Ihanaa ja aurinkoista pikkulauantaita kaikille!

Oletko sä kokenut asennemuutoksen ratsastuksessasi?