#809: Tipuin Champin selästä!

Lomalta paluu on sujunut melko värikkäissä merkeissä. Kuluneiden päivien aikana olen ehtinyt tehdä pitkiä työpäiviä, voivotella Suomen synkkää säätä, purkaa viimeiset tavarat matkalaukusta kaappeihin, nauttia Helsingistä aamun pikkutunneille asti ja tietysti silitellä maailman rakkainta hevostani. Tekemistä on siis riittänyt, eikä tahti tule varmastikaan hidastumaan kuluvan viikon aikana.

Kunnon irtiotto tallielämästä teki varmasti ihan hyvää, vaikkei minkään sortin kyllästymistä ollut havaittavissa. Viimeksi olen tainnut potea hevoshommiin kyllästymistä ollessani yläasteella, jolloin pohdin vakavasti harrastuksen jäädyttämistä. Tuokin vaihe meni ohi nopeasti, kun aloitin tunnit uudella tallilla ja sain valtavasti uutta motivaatiota tekemiseen. Sen jälkeen kaikki onkin ollut enemmän ja vähemmän nousujohteista, ei tästä lajista pääse eroon millään! Mutta tosiaan, parin viikon lomani aikana en juuri ottanut yhteyttä tallille Champiin liittyvissä asioissa ennen sen sairastumista, eikä loman aikana mulla ollut oikeastaan kertaakaan tunnetta, että olisin halunut väkisin päästä rapsuttelemaan silkkiturpaani. Itseasiassa skippasin lauantaina tallihommat työpäivän jälkeen, sillä olin suunnitellut illaksi muuta ohjelmaa. Hetken ajan podin "maailman huonoin hevosenomistaja"-fiilistä, mutta sekin haihtui nopeasti pois. 

Postauksen kuvituksena toimii kuvat, joita olen ottanut viime kuussa parissa eri tilanteessa :)

Sunnuntaina pääsin vihdoin tunnin yöunien ja yhdeksän tunnin työpäivän jälkeen tallille. Ja mua jännitti. Ihan oikeasti, sisälläni velloi jännityksen tunne - tosi hassua! Tunne oli sekoitus odotusta, jännitystä ja toki sitä kaipuuta. Kun pääsin tallille ja näin Champin, meinasin alkaa itkemään ilosta. Oli niin ihanaa nähdä ruunaa ja sen reaktio, sillä se oli silminnähden ilahtunut (tai miten hevosen reaktiota voi kuvailla) mun saapumisesta. Tallilla olevat ihmisetkin sanoivat, että nythän se piristyi, Champ kun oli ollut melkoisen uupunut sairastumisensa vuoksi. Sunnuntai-iltana mun seurassa oli kuitenkin äärimmäisen puuhakas, pirteä ja seurallinen hevonen, joka ilahdutti mun elämää sillä hetkellä enemmän kuin mikään muu koskaan. 

Oma hevonen on parasta maailmassa. Ja pahinta, sanokaa mun sanoneen. Ei tämä ole täysjärkisen hommaa, mutta minkäs sitä itselleen mahtaa! Champ oli ollut tällä viikolla pitkään oikeasti todella huonossa kunnossa, eikä sillä ole muutenkaan ratsastettu kahteen viikkoon ollenkaan. Kuumetta ruunalla oli lopulta vain parin kolmen päivän ajan, mutta se oli fyysisesti niin loppu, että haluan aloittaa treenit sen kanssa mahdollisimman varovasti. Virtaa pojalla on nyt enemmän kuin pienessä kylässä, sillä se ei ole tottunut näin pitkiin kävelyjaksoihin. Virtaisuus näkyy kaikessa: se haluaa ravata vieressä, kun pitäisi kävellä. Kaikkea pitää pitää suussa, kuntoonlaittopaikalla hevonen muistuttaa kirahvia tarkkaillessaan silmät pyöreänä kaikkea ympärillä. Osaa se silti käyttäytyä, joten tuo pirteys on tässä kohden pelkästää iloinen asia.

Tai ainakin melkein. Laiskuuttani päätin palata ratsastusarkeen varsin kevyellä tavalla ja humputella ilman satulaa niin sunnuntaina kuin tänään maanantainakin. Tänään mun piti mennä maastoon, mutta ulkona satoi ja koska olemme sokerista, en tietenkään lähtenyt paleltumaan jäätävään tuuleen ja sateeseen. Olin klipannut aamulla kaksi hevosta, eikä mulla ollut kunnollisia ratsastusvarusteita mukana. No, mitäpä se yksi kevyt humputtelupäivä enää merkitsisi kahden viikon ajanjaksossa, joten eikun suitset päähän ja maneesiin loimineen päivineen! Kerkesin hölkötellä hommat valmiiksi ja jutella tovin tallimme omistajan kanssa, kun Champ jäi tuijottamaan omaa peilikuvaansa maneesin päädyssä. Siinä se seisoi, tuijotti peiliin ja pörisi. Naureskeltiin, että johan on yksinkertainen hevonen. Pyysin sitä lähemmäs peiliä vähän kerrallaan, ohjat pitkinä ja rennosti selässä istuskellen. Tovin olimme paikallaan seisseet, kun Champ päätti vetää u-käännöksen ja lähteä toiseen suuntaan peiliä pakoon. Siinä kohden meidän tiet erkaantuivat, mä pyllähdin maahan ja Champ jäi seisomaan vierelle. Tallinomistaja huusi kakkua ja nauroimme makeasti. Mä olin maassa ehkä sekunnin, sillä en irrottanut ohjista ja nousin samalla vauhdilla takasin ylös. Rytäkässä multa irtosi kynsi, mutta muuten en huomannut kokevani henkisiä tai fyysisiä tappioita. Kyllä me naurettiin, en ole tippunut yli neljään vuoteen, enkä kertaakaan Champilta. Ja nyt tipuin paikallaan seisovan hevosen selästä! :D

Heh, sellainen aloitus tälle viikolle. Mä olen viimeisen puolen vuoden aikana hehkuttanut niin monesti ja ihan kaikille siitä, miten en ole tippunut pitkään aikaan, että kai se oli karman ansiota tämäkin. Fiksu olisi pysynyt hiljaa.. Huomenna on pakko laittaa satula selkään ja liikuttaa Champia jotenkin järkevästi, sillä lomamoodi ei voi jatkua ikuisesti. Nyt se on jälleen edustavan näköinen, kun puunasin sitä toista tuntia potiessani huonoa omatuntoa omasta lomailustani. Josko me loppuviikosta päästäisiin jälleen valmennuksiin, se tekisi hyvää molemmille. Mä en malta odottaa, on tuo ratsastus ja hevosten kanssa puuhailu loppujen lopuksi niin mun juttu - oikea elämäntapa!

Milloin sä olet tippunut viimeksi hevosen selästä?