#810: Takaisin satulaan

Siis ihan kirjaimellisesti, otsikkoon viitaten. Kaksi kokonaista viikkoa siihen lopulta menikin, mutta nyt arkeen on vähitellen palattu ja hevonen alkaa päästä loppuviikkoa kohden taas normaalin ratsastuksen makuun. Tämä viikko on edellisviikon sairasteluista johtuen otettu todella kevyesti, enkä vielä huomennakaan uskalla vääntää mitään hikitreenejä - sen sijaan aion herätä aamulla viiden jälkeen ja lähteä nauttimaan auringonnoususta talvisiin maastomaisemiin. Saas nähdä, miten hyvin tyyny olisikaan aamulla.. Pakko se on silti nousta, kun aamupäivällä on ehdittävä töihin.

Aamutalleilu on oikeasti kaikista parasta maailmassa. Vaikka olisit nukkunut vain muutaman tunnin, lähtee elämä ihan eri tavalla käyntiin aamuisen tallireissun jälkeen. Varsinkin silloin, kun suuntaat kulkusi maneesin seinien sijaan hiekkateille tai lähipellolle! Mulla siintää silmissä kuvat huomisesta aamusta, kun talsimme Champin kanssa kiireettömästi hiljaisella tienreunustalla auringon ensimmäisten säteiden valaistessa kulkuamme, pienen pakkasen kipristellessä poskipäitäni. Taustalla soi tunnelmallinen musiikki hiljaisella taskuni pohjilta, hevonen pärskii tyytyväisenä ja katselee kiinnostuneena ympäristöään. Todellisuudessa tilanne tulee olemaan se, että kiroan ensimmäisen vartin saadakseni jäätyneen auton käyntiin, palelen koko maastoreissun ja väistelen hevosen kanssa ruuhkaisen tien varrella kiireessä ajavia autoilijoita. Aurinko saattaa nousta, mutta se ei todellakaan paista, sillä perjantai avautuu yhtä harmaana kuin muutkin marraskuun päivät. Ja olen aikataulusta myöhässä, minkä vuoksi joudun palaamaan vielä illalla yhdeksäntuntisen työpäivän jälkeen takaisin tallille putsaamaan varusteita, enkä pääse koskaan kotiin tai ehdi nukkumaan yöunia ennen lauantaiaamun aikaista kouluvalmennusta. 

Vitsi mikä lihapulla! Ja ihan oikeasti, Champ laihtui aika paljon tuossa jokin aika sitten - sillä näkyi kylkiluut. Massaa on tullut takaisin... :D

Kauhean masentavaa, mutta samalla niin ihanan arkista. Ei se elänä ole hullumpaa, vaikka ne unelmien maastoreissut rakentuvatkin välillä hieman harmaammissa merkeissä. Jos hyvin käy, osaan pukeutua lämpimästi ja pahin aamuruuhka ei ehdi paikalle asti. Väsynyt olen varmasti, onhan edessä pitkä yö opiskelujuttujen valmistumisen kanssa, mutta raikas aamu piristää synkempääkin mieltä. Enkä mä oikeastaan osaa olla kovin pahoillani lyhyidenkään yöunien jälkeen, sillä jossain vaiheessa alan käymään ylikierroksilla ja sitten juttu vasta lähteekin lentoon. Sain juuri kuulla yhtenä päivänä töissä siitä, miten ärsyttävän iloinen olin. Varmasti ainakin kuusi eri työkaveriani huomautti asiasta, johon eräs totesi, että "Aadahan on aina tuollainen pirteä, eikä sillä ole koskaan huonoa päivää". No, en ihan tuota mene allekirjoittamaan, mutta se päivä oli jotenkin ihan supermukava. 

Marraskuusta sanotaan, että se on turhin kuukausi vuodesta, ainakin näin hevosharrastajan silmin. Alkuvuodesta treenataan, huhtikuussa siirrytään jo ulos. Kesäkuussa päästään kisaamaan kunnolla, heinäkuussa hevostelu on parhaimmillaan kesän ja kärpästen keskellä. Elokuussa alkaa koulut, palataan töihin ja vakiinnutaan arkeen. Syyskuu on ollut itselleni tärkeä syntymäpäivien ja muiden vastaavien karkeloiden merkeissä, lokakuussa vietetään aikaa Horse Show'ssa. Joulukuussa juhlitaan joulua, mutta mitä marraskuu tuo tullessaan. Niin, ei mitään. Pikkujouluja, joihin en taida itse ottaa osaa.

Kuten kuvista näkee, ihan ei menty taitavasti. Mutta hei, ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon jotain liikuntaa selästä käsin ;)

Mutta mä aion ottaa hevosrintamalla marraskuusta kaiken irti! Ja miksen muutenkin. Treenaan kunnolla ja keskityn siihen, mitä olen tekemässä. Juuri tänään puhuimme personal trainerini kanssa salilla siitä, miten harjoitettavaan lihakseen tulee keskittyä, jotta tehon saa kunnolla irti. Sama pätee ratsastukseen - jos et mieti kunnolla sitä, mitä olet tekemässä, et varmasti saa parasta suoritustasi. Lomailu loppuu siis viimeistään viikonloppuna, huomenna annan itselleni luvan vielä hölkötellä vailla huolia huomisesta. Jos hyvin käy, suuntaan kisoihin vielä tämän kuun puolella todistaakseni myös itselleni, että kahden viikon täysloma ratsastuksesta ei välttämättä ole se maailman huonoin idea. Motivaatiota riittää kuin pienessä kylässä, enkä aio antaa tämän innostuksen laantua ihan hetkessä!

Siitähän tässä on pitkälti kiinni, omasta asenteesta. Jos pimeä marraskuu ärsyttää, loskaa on liikaa ja kahdesta toppatakista huolimatta palelee, kannattaa miettiä positiivisia asioita. Jos ryvet itsesäälissä, tuntuu olo varmasti sata kertaa huonommalta. Mulle marraskuu tulee olemaan kuukausi, jolloin yritän valittaa vähemmän. Jos väsyttää, en mieti, kuinka väsynyt olen, vaan keskityn muihin asioihin ja saan sillä oloni paremmaksi. Jos tallilla asiat ei suju vaikkapa ratsastuksellisesti ihan nappiin, mietin niitä onnistuneita asioita ja sitä, että muistin käydä ostamassa rehuja lisää loppuneiden tilalle. Ja jos en muistanut, yritän muistaa seuraavana päivänä. Ei kannata masentua pienistä, hymyillään toisillemme ja jaksetaan sillä voimalla marraskuun läpi.

Mulla on pakkomielle katsoa peiliin, kun ratsastan ohi. 

Tästä postauksesta tuli nyt todella sekava, sillä varsinaista yhtä asiaahan mulla ei ollut. Joskus on kiva kirjoittaa niin sanotusti ajatuksen juoksua, ilman sen kummempaa pohtimista. Mulla on muuten kandin aihe aikalailla selvillä, johan sitä on kaksi kuukautta seminaareissa istuttu - ja kahden viikon kuluttua pitäisi esitellä omaa työtään muille. No, kiireessä olen parhaimmillani, niin moni on tuntunut sanovan. Aihe liippaa läheltä myös tällaista bloggaajan elämää, sillä työotsikkona on tällä hetkellä "yksilön olemassaolon oikeutus sosiaalisessa mediassa". Aika lentävää, mutta tarkemmin yritän paneutua asiaan ilmiön ymmärtämisen kautta. Nykyaikana olemisen ehtona tuntuu olevan tunnettuus sosiaalisessa mediassa, mikä ei yllätä individualisoitunutta maailmaa miettiessä. Aiheen yhteiskunnallinen aspekti ja arvot ovat kiinnostaneet mua jo tovin, siksi siihen perehtyminen tuntui luonnolliselta. 

Mutta se noista opiskelujutuista. Laitoin tämän postauksen yhteyteen kasan kuvia tiistailta, kun ratsastin Champilla ensimmäisen kerran vähän normaalimmin loman jälkeen. Olin varautunut ihan katastrofiin, mutta yllätyin positiivisesti. Vinohan se oli, mutta ei ollenkaan kamala. Vähän pohkeen takana, kuitenkin menossa omalla moottorilla eteen ja erittäin innoissaan kaikesta. Sellainen Risto Reipas, ensimmäisenä koulupäivänään taapertamassa lippa vinossa tien reunaa. Noissa kuvissa Champilla on päällä Equestrian Stockholmilta saadut huopa ja huppu, jotka ovat väriltään ihan muuta kuin mitä meillä on totuttu näkemään. Vaikka pidän noista väreistä kovasti (ne eivät kyllä pääse oikeuksiinsa näissä maneesikuvissa), en osaa sanoa, onko tuo väri kuitenkaan se kaikista paras rautiaalle. Mitäs te olette mieltä - hot or not?

Oikein reipasta ja toivottavasti aurinkoista loppuviikkoa just sulle :)