Joulukalenterin luukut 9-11 - Kyyneleet

Joulukalenterin luukut ovat viime päivinä jääneet, mutta valitettavasti en aio kirjoittaa niitä yksitellen uudelleen ja julkaista jälkikäteen. Yritän jatkaa tästä päivästä eteenpäin luukkuja normaalisti, mutta toisaalta en uskalla luvata mitään varmaksi. Kulunut viikko on ollut mulle henkisesti ehkä yksi elämäni vaikeimmista, eikä koneella istuminen ole tuntunut luontevalta millään tavoin. Yritän avata tilannetta hieman tämän postauksen avulla, vaikkei aihe liity varsinaisesti hevosiin. Tätä postausta on kuitenkin toivottu multa muuttaessani pois kotoa, joten se voi siksi olla hyvä osa joulukalenteria.

Heti alkuun haluan sanoa, että tämä postaus on ja tulee varmasti olemaan henkilökohtaisin kirjoitus, jonka tulen koskaan täällä julkaisemaan. Mietin pitkään, haluanko kirjoittaa aiheesta teille, mutta lopulta ajattelin löytäväni mahdollisesti vertaistukea tai saavani muuten ajatuksia selvemmäksi juurikin purkamalla sanoja koneen näppäimistöltä. Jos sulla on joskus ollut samoja fiiliksiä tai tämä postaus herättää mitään ajatuksia, toivon siis todella, että jaat niitä kommenttien puolella. 

Muutin porukoideni luolta pois kolmisen kuukautta sitten. Muutto ei ollut mitenkään dramaattinen, vaan ihan perinteinen "haluan itsenäistyä ja kasvattaa omat siivet" -kuvio. Vanhempani auttoivat muutossa ihan valtavasti ja he ovat senkin jälkeen olleet hyvin vahvasti osana elämääni, milloin puheluiden ja milloin tapaamisten tai vastaavan merkeissä. Saan heiltä aina tarvittaessa apua niin henkisellä kuin taloudellisellakin tasolla, mutta toisaalta he osaavat antaa juuri oikean määrän etäisyyttä, jotta pystyn harjoittelemaan yksinasumista omalla painollaan. Koska kyllä, harjoittelemistahan tämä on.

Olen aina ollut todella itsenäinen tyyppi, tai sellaisen oon itseäni pitänyt. Asuessani porukoideni luona tykkäsin viettää aikaa omissa oloissani, milloin opiskellen tai blogijuttuja tehden. Istuessani ruokapöydässä saatoin pyytää äitiäni lopettamaan mulle juttelun, jos halusin keskittyä lukemaan uutisia tai selaamaan internettiä. Aika karua, kun näin jälkikäteen ajattelee. Tarvitsin omaa rauhaa, sillä elämä kodin ulkopuolella oli hektistä ja mulla on aina ollut hyvin sosiaalinen elämä muutoin. Loppujen lopuksi vietinkin kotona melko vähän aikaa, sillä opinnot, talli ja työt, kaverit ja silloinen poikaystävä pitivät mut tehokkaasti liikkeessä kellon ympäri.

Tätä postausta koristaa kuvat, joissa esiintyy mulle tärkeitä ihmisiä ja olentoja elämässä <3

Omaan kotiin muuttaminen tuntui mahtavalta tilaisuudelta. Äiti itki muuttopäivänä, olihan hänen esikoisensa muuttamassa omilleen. Ensimmäisenä yönä olo oli hieman tyhjä, sillä uusi koti ei tuntunut kodilta, vaikka se sitä mulle oli. Olin kuitenkin älyttömän innoissani ja iloinen uudesta mahdollisuudesta, tunsin vihdoin saavuttaneeni jotain pitkään kaivattua ja ponnistaneeni uudelle tasolle elämässä. Muutto Helsinkiin toi tietysti uusia puolia elämään, sillä matka kouluun lyheni, mutta samalla tallille ja töihin tuli lisää ajomatkaa. Osa kavereista siirtyi lähemmäs, mutta ne lapsuudenkaverit jäivät vanhalle kotipaikkakunnalleni. 

Tämä syksy on ollut mun elämässä todella erilainen. Suunnittelin opiskelevani ahkerasti, tekeväni vähän vähemmän töitä ja valmistuvani valtiotieteiden kandidaatiksi jouluna. Kesällä pidetty opintotauko kuitenkin venyi ja venyi. Lopulta huomasin, etten panostanut opintoihin juuri ollenkaan - luentoja oli kerran viikossa, mutta erinäisistä syistä johtuen skippasin nekin tunnit harmittavan usein. Vietin erilaista elämää, sellaista johon en ole koskaan ennen tottunut. Olen aiemmin ollut pedantti, tehnyt asiat juuri niinkuin olen suunnitellut ja tavoitellut kuuta taivaalta. Nyt nautin vapaa-ajasta, hengasin kavereideni kanssa, elin taloudelliselta kannalta katsottuna vähän epäjärkevästi ja käytin energiaani ihmiseen, jonka kanssa mulla oli hauskaa. En keskittynyt kouluun, työt tuntuivat välillä epämotivoivilta ja saatoin hyvin skipata tallipäivän jonkun muun tapaamisen vuoksi. Huomisen huolia, tuntui olevan mottoni tuolloin. Niin sitä pienen ihmisen pää on helppo laittaa sekaisin.

Vähitellen uusi koti alkoi tuntumaan kodilta. Nautin elämästäni, kaikki tuntui olevan paremmin kuin ikinä. Hevosasiat sujuivat, mutta mulle oli muodostunut uusi sosiaalinen elämä sen vanhan rinnalle, joka tuntui antavan ihan valtavasti boostia arkeen. Samalla se kuitenkin etäännytti mua siitä vastuunotosta, joka on ollut mulle tyypillistä pienestä pitäen. Kun multa kyseltiin opintojen etenemisestä, tunsin aluksi pientä katumusta sisälläni. Lopulta totuin tunteeseen, eikä pieni breikki syksylle tuntunut enää isolta ongelmalta. Olinhan edelleen pari vuotta edellä aikataulua, joka maisteriksi valmistumiseen oli annettu yliopiston puolelta. Ja nautin edelleen opinnoista, aihe oli mulle erittäin lähellä sydäntä. Elämässä vain tuntui olevan niin paljon muuta tärkeämpää juuri sillä hetkellä.

Mainitsin postauksen alussa, että tämä viikko on ollut mulle henkisesti yksi elämäni raskaimmista. Jo viime viikonloppuna mulle tuli tunne, että kotona oleminen ahdisti ihan valtavasti. Lauantai-iltana olin suunnitellut tekeväni jotain kivaa, mutta kun suunnitelmat muuttuivat, löysinkin itseni puristava tunne rinnassa makaamassa sängyssä jo kymmenen aikaan illalla. Sunnuntaina heräsin aikaisin ja soitin kaverilleni, voisinko tulla hänen luokseen. Kun myöntävä vastaus oli saatu, pomppasin saman tien sängystä ylös ja kiiruhdin ihanan Millan luokse tukka sekaisin syömään aamupalaa ja vain oleskelemaan. 

Alkanut viikko ei tuonut helpostusta asiaan. Yritin pitää itseni kiireisenä, mutta ensimmäistä kertaa koskaan tunsin olevani tavattoman yksinäinen. Vaikka asun soluasunnossa, en juuri tapaa kämppiksiäni, enkä tunne heitä kovinkaan hyvin. Vaikka he olisivat kotona, on mulla silti yksinäinen tunne. Porukoilla asuessani tilanne oli toinen: vaikka olin kotona omissa oloissani, oli paikalla aina ihmisiä, joilta sain turvaa ja tukea sitä halutessani. Keskiviikko-iltana en enää pystynyt pitämään kaikkea sitä tunnetta sisälläni, vaan käytin valehtelematta useita tunteja jutellessani äitini ja monien kavereideni kanssa puhelimessa mieltäni askarruttavista asioista. Yhden ystäväni kanssa juttelin yhteensä kolmen tunnin ajan. Loppuajasta riitti, että se toinen vain oli siellä puhelimen päässä, vaikkei sanoja enää vaihdettukaan yhtä ahkerasti.

Torstaina koin totaalisen romahduksen. Näin jälkikäteen ajateltuna mun reaktio oli kuin mistäkin teinielokuvasta, mutta toisaalta en ole kokenut mitään vastaavaa koskaan aiemmin. Ylipäänsä itkeminen on mulle vierasta, mutta nyt voin sanoa suoraan itkeneeni silmät päästäni. Tallipäivän jälkeen olo oli lähinnä tyhjä, vaikka valmennus oli mennyt hyvin ja koulussakin oli tullut käytyä. Makasin sängylläni vajaan tunnin vain tuijottaen kattoa, enkä edes huomannut ajan kuluvan niin nopeasti. Mulla oli niin yksinäinen ja pettynyt olo, pelkäsin kamalasti jääväni yksin ja pelkkä ajatus neljän seinän sisällä olemisesta sai mut voimaan henkisesti todella pahoin. Soitin äidilleni ja kavereilleni, sillä tiesin heidän viisaiden sanojensa auttavan tilannetta. Itkin välillä niin, etten saanut kunnolla henkeä. Se kuitenkin helpotti, lopulta mulle tuli ensimmäistä kertaa moneen päivään levollisempi olo.

Kaverini yrittivät lohduttaa mua ja lopulta Milla laittoi viestiä, että tulisin heille yöksi. Niinpä kurvailin kahdentoista jälkeen yöllä yökylään ja heräsin perjantaiaamuna vasta kymmeneltä todeten, etten millään ehtinyt tallille ennen työvuoroa. Onneksi tallityöntekijämme ymmärsi tilanteen ja lupasi ratsastaa Champin, jota kävin moikkaamassa illalla töideni jälkeen pikaisesti. Olin mennyt Millan luokse pelkässä yöpuvussa, joten lähdimme sillä varustuksella myös syömään ravintolaan ja lopulta päädyin siten töihinkin asti. Kokemus sekin :D Torstai ja perjantai osoittivat mulle, miten tärkeitä ja ihania ihmisiä mun elämässä onkaan, sillä voin soittaa heille mihin kellonaikaan tahansa ja vuodattaa omia mietteitäni ilman, että mun tarvitsee miettiä sitä, miltä saan itseni kuulostamaan. Kyllähän me naurettiin yhdessä ongelmilleni, ne ovat loppujen lopuksi niin kamalan mitättömiä ja pieniä verrattuna moniin muihin ongelmiin, joita lähimmäisilläni on. Siltikin he jaksavat kuunnella ja antaa tukensa silloin, kun sitä tarvitsen.

Äitini totesi hyvin torstaina, että mun pitää nyt vain opetella elämään yksin. Ja olemaan yksin, se on valtavan tärkeä taito elämässä. Ei pelkästään konkreettisesti viettämään aikaa yksin kotona, vaan myös olemaan riippumaton sosiaalisella tasolla tai tunnetasolla muista ihmisistä. Siksikin esimerkiksi sometauko tekee välillä hyvää, kun sitä puhelinta ei tarvitse tuijottaa kellon ympäri. Silti on muistettava, että ne ystävät ja perheenjäsenet ovat aina tukena ja läsnä, kun siltä tuntuu. Eikä heitä saa pitää itsestäänselvyytenä, vaan asioiden eteen täytyy nähdä vaivaa. Vastavuoroisuus on sosiaalisissa suhteissa kaiken perusta.

Tämä oli todella sekava teksti, mutta jostain syystä halusin jakaa mietteitäni teille. Kävin lauantaina päiväreissulla lentäen Kuopiossa tapaamassa sukulaisiani ja perhettäni, mikä oli ihana piristys arkeen. Illaksi palasin kotiin, sillä kävin Ainon puurojuhlassa tapaamassa kavereitani ja tunnustelemassa fiilistäni. Tänään suuntaan matkani Ainoon uudelleen, joskin kisojen merkeissä. Ulkona paistaa aurinko, sää on mitä ihanin ja elämä tuntuu taas vähitellen hymyilevän enemmän. Itkin tätä postausta kirjoittaessani, mutta en niinkään ahdistuksesta, vaan tajutessani sen asian, miten ihania ihmisiä mulla on ympärilläni. Ehkä tämä oli tällainen kolmen kuukauden yksinasumisen jälkeinen breakdown, jonka jälkeen jatkan matkaani entistä vahvempana. Selvää on ainakin se, että näiden päivien aikana mulle on tullut valtava hinku palata takaisin siihen aikataulutettuun arkeen, jossa teen kaiken järjestelmällisesti ja hukutan itseni opintoihin, tallielämään ja muuhun vastaavaan. Syksyn lomailu loppui, toivottakaa vanha Aada tervetulleeksi!

Onko teillä ollut koskaan samoja fiiliksiä yksinasumiseen tai muuhun liittyen?