#992: Pitkästä aikaa ihan tavallinen kuulumispostaus

Hevosihmiset ovat tunnettuja siitä, että he viettävät tallilla noin suurinpiirtein kaiken vapaa-aikansa. Tallille mennään hyvissä ajoin ennen valmennuksia puuhastelemaan sen oman nelijalkaisen kanssa, ja sieltä päästään lähtemään kotiin yleensä vasta ilta-auringon viimeisten säteiden aikaan. Vaikka ratsastus ei olisi ajankohtainen jokaisena päivänä, suuntaa hevosihmisen kulku siltikin tallin tuoksujen pariin. Mikäs sen mukavampaa kuin viettää kokonainen ilta rakkaan harrastuksen parissa. 

Toisinaan meille jokaiselle tulee kuitenkin vastaan niitä viikkoja, jolloin tallille ei yksinkertaisesti ehdi tai pääse. Vaikka ajatus saattaa aluksi tuntua ahdistavalta, on ainakin allekirjoittaneen myönnettävä, että tallivapaat tekevät pääkopalle ja kropalle ihan älyttömän hyvää. En jaksa uskoa, että kukaan meistä olisi tallilla hymysuin päivästä toiseen, jos sinne olisi mentävä väkipakolla myös silloin, kun muussa elämässä on kiirettä, ulkona on ihan kamala sää ja muutenkin harmittaa. Silloin siitä hommasta katoaisi se vapaaehtoisuuden tuoma ihanuus. Vähän sama tilanne kuin peruskoulun tai työnteon kanssa. Olettaen, ettei työ tai opiskelu olisi sellaista, josta oikeasti pitäisi. 

Otin itsestäni videota työnantajani Instagramiin, kun japanilaiset turistit tulivat kysymään, haluanko
heidän ottavan musta kuvan. Ilmeisesti mun kuvausyritykset eivät vakuuttaneet. Olin heti messisssä!

Pori oli kaunis öisin. Meidän majapaikka oli juuri tämän joen rannalla.

Pakollinen kuva Yyteristä!

Torstaina hymyilytti ennen illallista.

Puheenjohtajatentti ja Mojito - kuka kaipaa muuta?

Tuoreena hevosenomistajana noin kuutisen vuotta sitten olin suorastaan hysteerisen halukas käymään tallilla jokaisena mahdollisena päivänä. Heräsin viideltä, jotta ehdin sinne ennen töitä ja illan luentoja. Jos jouduin jonkun pakottavan tarpeen vuoksi jäämään tallilta pois, listasin palkkaamalleni apukädelle paperillisen verran ohjeistuksia siitä, mitä hevoselleni pitäisi kulloisenakin päivänä tehdä. Joskus piirsin jopa havainnollistavia kuvia. Voitte uskoa, että tuo meininki aiheuttaa itsessäni nykyään huvittuneisuutta. 

Enää en ole ollenkaan niin neuroottinen. Luotan siihen, että tallilla osataan hoitaa hevoset kunnolla myös silloin, jos en ole käymässä siellä useampaan päivään. Siitähän täyshoidossa taitaa ollakin kyse. Kaverini myös osaavat käyttää maalaisjärkeään, joten he eivät todella tarvitse ohjeistukseksi monen sivun piirroksia siitä, missä kohden kaappia satula sijaitsee. Kokeneita hevosihmisiä kaikki. Yleisen stressaamisen ja huolehtimisen sijaan osaan myös aktiivisesti unohtaa sen hevosen tallille reissuillani. Jos mulla on vapaapäivä tallilta tai olen kaukana kotoa esimerkiksi loma- tai työmatkan takia, en mieti, miten hevonen on liikkunut. Kyllä mulle infotaan, jos jotain epänormaalia tapahtuisi. Poikkeuksena toki kaikki äärisääolosuhteet. Joskus saatan miettiä, mitä hevosellani on päällä ulkona, jos pakkanen paukkuu liian kylmäksi. 

Blokessien kanssa hääräiltiin yksi päivä.

Ruokakuvat ovat niitä itsestäänselviä juttuja, eikö?

Myös aamuaurinko oli ikuistettava. 

Tämä aukeaa paremmin tuossa alempana :D

Viime viikolla vietin tällaista aktiivisen unohtamisen viikkoa. Lähdin töideni vuoksi sunnuntaina heti iltapäivästä kollegani kanssa ajelemaan kohti Poria, jossa vietettiin SuomiAreenaa koko seuraavan viikon ajan. Olin aamulla käynyt hoitamassa Macon ja Kallen, ja seuraavalla viikolla ruunat saivat ottaa vähän kevyemmin. Maco oli kävelytyskoneessa maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina. Kaverini kävi liikuttamassa sen juoksuttaen ja ilmeisesti toisena päivänä ratsastaen sitten tiistaina ja torstaina. Hyvin kevyttä ohjelmaa siis, mutta kyseessä olikin meidän lepoviikko. Hyvään saumaan sattuikin, kun ulkona oli niin kamalat helteet!

Miksi ihmeessä haluan kertoa tänne blogiini siitä, että olin viikon ilman ratsastusta työreissuni vuoksi? Syy on varmasti siinä, että tuo viikko oli yksi tämän vuoden ehdottomasti parhaista. Joku voi tulkita väärin. Kyse ei ole siitä, että olisin ollut iloinen, kun pääsin pois hevoshommien parista. Ei todellakaan! Enemmänkin kyse oli siitä, että pidemmän hevosettoman jakson jälkeen niiden hevosten pariin palaaminen tuntuu sata kertaa etuoikeutetummalta. Samalla nautin jokaisesta hetkestä Porin lämmössä. Tätä kuvannee hyvin yksi tekstinpätkä, jonka kirjoitin heti reissumme jälkeen:

"Kesän kohokohdan eli SuomiAreena-viikon jälkeen laukussani matkasi takaisin Helsinkiin pienten mutkien kautta kortti, joka oli kirjoitettu ”hyvien ihmisten toimesta Porin Buccossa 19.7.2018 kello 22–23”. Nauran edelleenkin tälle muistolle, vaikka kortti tavoitti katseeni ensimmäisen kerran vasta iltaa seuranneena päivänä. Istuimme tuolloin kollegani kanssa yhdessä Porin konttorin neukkareista ja paransimme maailmaa. En olisi koskaan voinut uskoa, mutta tuo viikko muutti omalta osaltaan ajatuksiani työnteosta. Tajusin, miten paljon rakastin elämääni juuri sillä hetkellä, ja työ sekä siihen liittyvät ihmiset olivat yksi merkittävimmistä tekijöistä. SuomiAreena-viikon sunnuntaina istuskelin laitumen reunalla seuraten hevoseni käyskentelemistä. Kaikessa yksinäisyydessäni aloin nauramaan ääneen, ilman syytä. Elämässä oli kaikki hyvin."

Olin ihan liekeissä näiden pallojen kanssa!

Kaikki vaaleanpunaista, vaikken siitä erityisemmin pidä värinä.

Lisää ruokakuvia...

.. ja vielä! Tämä jo eri seurasta, nimittäin perjantaina Salosta.

Lauantaiaamun tunnelmat. "Onko pakko, jos ei jaksa", kysyi seurueemme koira.

Pori kohteli meitä ihanasti. Sunnuntaina saapumisemme jälkeen riensin läheiseen kauppakeskukseen hankkimaan kesämekkoa, jonka jälkeen porhalsimme yhteistuumin syömään illallista. Seuraavan päivän agendana oli laittaa kaikki SuomiAreenaan liittyvät jutut paikoilleen, ja kun työpäivä oli viiden jälkeen ohi, suuntasin kulkuni suoraan paikalliselle salille ja juoksin kymmenen kilometrin lenkin katsellen Netflixiä. Seuraavat kaksi aamua heräsin joka aamu kuuden jälkeen päästäkseni juoksemaan ulos ennen tappavan kuumia helteitä. Porin aamussa oli rauhoittavaa juosta. Kuusi kilometriä taittui helposti puoleen tuntiin. 

Vaikka päivisin meidän tekeminen oli melko samanlaista kautta viikon, vaihteli iltaohjelmamme päivästä riippuen hyvinkin paljon suuntaan ja toiseen. Maanantaina seurasimme avajaisbileitä ja kävimme PoriJazzeissa. Tiistaina istuin kattoterassilla kuuntelemassa puheenjohtajatenttiä Mojitoa siemaillen. Keskiviikkona ilta jatkui Yyteri-uinnin jälkeen pikkutunneille asti poliittisten laulujen iltamasta, ja torstaina illallistimme pitkän kaavan mukaan koko porukan voimin. Perjantaina jouduin hyvästelemään kauniiksi kesäkaupungiksi osoittautuneen Porin iloisine ihmisineen ja suuntaamaan kulkuni väsyneenä, mutta onnellisena kohti Saloa. Se reissu olikin melkoinen, sillä Saloon päästäkseni mun piti vaihtaa junaa ensin Tampereella ja sitten Turussa. Siinä me matkattiin, minä ja kaikki vaaleanpunaiset matkalaukkuni. 

Kassi-Alma matkalla kotiin.

Sunnuntaina ehti ottaa hetken (ilta)aurinkoakin.

Salo ja kunnon groomihommat!

Yksi viikonlopun parhaista jutuista oli tällä ajeleminen. Kyllä tutut katsoi kisoissa huvittuneena,
kun meikäläinen ajeli tällä ympäri kisapaikkaa kuin lapsi karkkikaupassa.

Kiitos Pori!

Salossa päästiinkin asiaan eli kilvanajoihin! Maco ei ollut mukana sattuneista syistä, vaan olin paikalla auttamassa niin sanotusti groomin hommissa tallikavereitani. Siinä tuli itsellekin ihan vanhat ajat mieleen, kun yhdessä alle 40 lähtijän luokassa sain olla laittamassa kolmea hevosta kuntoon ja vaihtamaan niitä lennosta. Illalla tiesi tehneensä, kun saavuimme tallille puoli seitsemäksi. Meidän oli tarkoitus hypätä valmennus Macon kanssa vielä illan päätteeksi, mutta valitettavasti ruuna meni telomaan itsensä laitumella riehuessaan, eikä idea siksi päässyt toteutukseen asti. Sen sijaan keskityin siis hoitamaan ruunaa parhaani mukaan ja istuskelemaan sen karsinassa seuraten sen touhuiluja. Kyyti tuli noutamaan mut kotiin vasta kymmenen aikoihin, jolloin kävimme yhdessä tuumin hakemassa iltapalaksi pitsat. Epäterveellistä, mutta todellakin ansaittua. Ihan samalla tavalla kuin ne aiemmin päivällä syödyt makkaraperunat! 

SuomiAreena-viikosta jäljelle jääneellä lämmöllä ja rusketuksella jaksaa pitkälle syksyyn. Tällä viikolla me ollaan palailtu normaaliin treeniin, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa. Halusin tässä välissä tulla kertomaan hieman kuulumisiani ja syyn sille, miksei esimerkiksi ratsastus- tai valmennuspostauksia ole kuulunut toviin. Ja muistuttaa jokaista arvostamaan omaa työpaikkaansa, jos viihdyt siellä työnkuvan tai -kavereiden ansiosta. Se on iso plussa elämässä <3

Ihanaa Hanko-viikkoa jokaiselle! :)