#1030: Aika ilman yhteyttä ulkomaailmaan

Joudun siirtymään vuosissa rutkasti taaksepäin, kun yritän muistella aikaa, jolloin olen päässyt hyppäämään kolmella eri hevosella yhden viikon aikana - ja vieläpä kahdessa estevalmennuksessa eri valmentajien opeissa. Tätä herkkua ei tule vastaan liian usein, ja kuluneen syksyn aikana estevalmennukset ovat muutenkin jääneet varsin vähäisiksi Macon ollessa kevyemmällä käytöllä. Onni onnettomuudessa on toki se, että olen saanut mahdollisuuden treenata Pennon kanssa esteillä jopa viikottain. Näin esteratsastus ei ole jäänyt kokonaan pois kuvioista!

Viime viikko oli kuitenkin poikkeus, sillä tajusin vasta lauantaina tilanteen itsekin: olin ihan oikeasti päässyt hyppäämään viikolla kolme kertaa eri tilanteissa. Vastaava hetki on ollut viimeksi varmasti joskus Tahko Areenan aikoina, jolloin saatoin hypätä yhdessä päivässä kymmenen eri ratsua. Tai tarkemmin ajateltuna kolme ratsua on saattanut mahtua hypättäväksi yhdelle viikollepuolisentoistakin vuotta sitten, kun hyppäsin yhtä aikaa Hämpsillä, Macolla ja Vilholla. Oli miten oli, pitkä aika tästä kuitenkin jo on kulunut. Kivaa vaihtelua siis.

Parasta monessa hyppykerrassa on ehdottomasti se, miten erilaisia kukin hevosista oli. Tiistaina osallistuin estevalmennukseen Macon kanssa ensimmäistä kertaa sitten heinäkuun, ja kuten aiemmassa postauksessa kerroin, oli meillä ihan älyttömän mukavaa. Torstaina sain vähän yllättävän mahdollisuuden hypätä tutun hevoskaverini Kallen kanssa estevalmennuksessa illan pimeinä tunteina, ja se jos jokin olikin hauska juttu! En nimittäin ollut koskaan aiemmin hypännyt Kallella pieniä kavaletteja tai puomijumppia kummempia tehtäviä, ja vaikka esteet pysyivät tuollakin tunnilla varsin maltillisen korkuisina, oli Kallen kanssa oivaltavaa tehdä treeniä erilaisten tehtävien avulla. Lauantaina vuorossa oli puolestaan Pennon estetreeni, jossa keskityimme rytmiin ja kaarteiden ratsastamiseen. Kolme hyvin erityylistä hevosta, jotka antoivat kuitenkin loppujen lopuksi kukin oikein kivan tunteen selkään saakka. Erilaisille hevosilla ratsastaminen on niin hirmuisen kehittävää!

Kuvituskuvina ihanan Petra Lönnqvistin ottamia upeita kuvia viime talvelta!

Olin siitä onnekkaassa tilanteessa, että sain jokaisesta kolmesta hyppykerrasta videomateriaalia. Harmillisen tilanteesta teki tosin se, että ainoastaan Kallen valmennusmateriaalit on kuvattu kameralla - muut kaksi hyppykertaa taltioitiin puhelimen muistiin. Kallen hyppymateriaalit odottelevat koneella editointia, mutta puhelimella taltioidut klipit päätyivät lopulta kolmansille osapuolille, kun puhelimeni varastettiin. Näin ollen noita videoita ei oletettavasti tulla näkemään enää koskaan, sillä puhelinta on tuskin saatavilla takaisin varkaiden käsistä. Huono tuuri, sillä meidän porukasta kolmelta vietiin puhelimet - ja käsittääkseni puhelinvarkauksia tapahtui samassa paikassa lähemmäs kymmenen kyseisenä ajankohtana. Jotain hyvääkin, ettei pelkkää huonoa: nämä pari päivää ilman puhelinta ovat olleet kovin vapauttavia, koska en ole voinut ottaa yhteyttä ulkomaailmaan, eikä kukaan vastaavasti ole tavoitellut allekirjoittanutta. 

Tähän liittyykin hauska tarina, sillä harvemmin sitä tulee ajateltua, miten paljon puhelin vaikuttaa omaan elämään ja sen sisältöön. Olimme tosiaan lauantaina viettämässä kaveriporukalla aikaa Riders' Galassa Järvenpäässä ja suuntasimme tilaisuuden jälkeen isommalla porukalla paikalliseen baariin. Koska mulla ei ollut taskuja tai laukkua, annoin puhelimeni ja korttini kaverini olkalaukkuun, joka oli suljettava malli ja siksi kovin turvallisen oloinen vaihtoehto. Harmillisesti tämä ei auttanut, sillä ammattilaisvarkaat nappasivat puhelimia ihan jokaiselta epäonnekkaalta mukaansa. Samalla laukusta oli lähtenyt myös kaverini lompakko, jossa oli mun kortti. En siis päässyt taksilla kotiin, joten suuntasin kaverini luokse yöksi samalla kyydillä. Kun hän aamulla lähti pitämään tunteja muualle, ei mulla ollut mitään tekemistä, koska talossa ei ollut nettiyhteyttä tai mulla puhelinta ja autokin oli Järvenpäässä. En saanut nukuttua, joten aloin siivoamaan. Voitte kuvitella, että olisin muuten varmasti maannut sohvalla tuijottamassa Netflixiä koko päivän! Koko päivän ajan jouduinkin tilanteisiin, joissa yritin milloin tarkistaa säätä, katsoa uutisia tai kuunnella musiikkia puhelimestani vain huomatakseni, että eihän se onnistukaan. Onneksi illalla kotiin päästyäni kaivoin kaapista iPadin, jolla pääsin edes Facebookiin ja lukemaan uutisia. Muut somekanavat ovat kyllä edelleen tavoittamattomissa, sillä suojasin ne niin hyvin, että ne vaativat toisilta laitteilta kirjautuessa varmistuskoodin puhelimeen. Jonka liittymä on nyt suljettu. Heh. Käyn varmasti huomenna ostamassa uuden puhelimen, mutta nautiskelen vielä tänään tätä pulloposti-elämää. Kauhean vähän stressiä, kun ei tiedä, mitä ympärillä tapahtuu!

Se siis selityksenä, jos joku ihmetteli, miksei esimerkiski Instagramin joulukalenteri ole päivittynyt viikonlopun jälkeen. Nämä joulukalenterit ei nyt taida ottaa onnistuakseen :D

Mutta takaisin hevosiin ja hyppäämiseen! Koska kerroin jo aiemmin Macon treeneistä, en lähde avaamaan sitä kokonaisuutta sen tarkemmin tässä postauksessa. Kallen ja Pennon hypyt menivät kumpikin ihan kivasti, vaikka toki Kallen kanssa mulla oli aluksi hieman hakemista rytmin ja tempon suhteen. Kuten sanottu, esteet pysyivät hyvin pieninä, joten mun oli luvallista ratsastaa ihan reippaasti normaalia ratatempoa pienemmässä laukassa esteille ja vain hakea sitä hyvää paikkaa rennolla istunnalla. Ajatuksena kaikessa tekemisessä oli se, että mulla tuli olla aikaa niin esteen jälkeen kuin sitä ennen. Aikaa ajatella ja ratsastaa huolellisesti jokainen askel, jotta homma ei menisi pelkäksi matkustamiseksi.

Helpommin sanottu kuin tehty! Kalle oli kovin innoissaan ja alkoi kuumua hyppäämisestä enemmän kuin mitä sileän treeneissä yleensä, joten jouduin pariin otteeseen lähestymään esteitä ties minkä singahtamisen ja koikkaloikan siivittämänä. Kivaa tietysti, että ruunalla on hauskaa - sehän se on kaikessa tekemisessä tärkeintä. Suurin haaste itselleni oli istua hevosen ympäri ja rentouttaa oma kroppa sinne satulaan sen sijaan, että seison jalustimilla ja naureskelen sille, miten kovaa Kalle menee esteeltä toiselle. Kappas vain - kun sinne satulaan istui koko painolla (toki edelleen liikkeen mukana ollen), hidastui se vauhtikin samalla kuin itsestään. Ja kun esteen jälkeen ajatteli oikeasti ratsastavansa suoraan, eikä alkanut heti tähdätä seuraavalle esteelle kaarevan linjan toisessa päässä, oli tekemisessä kontrolli ja ajatus mukana. Ihan perusjuttuja siis, mutta toisinaan todella hyvä päästä toteuttamaan näitä uusien nelijalkaisten kanssa. Niiden tuttujen hevosten parissa kun tuppaa usein muuttumaan kaikki enemmän tai vähemmän itsestäänselväksi.

Penno oli puolestaan ihan yhtä mukava kuin aina ennenkin. Se on suoristunut viimeisen kuukauden aikana todella paljon, joka helpottaa monelta osalta työskentelyä myös esteillä. Haasteena on toki vielä laukan kantovoima eli hevosen tasapaino ja jaksaminen, mutta nekin paranevat ajan kanssa eteenpäin. Päätin tehdä ruunan kanssa harjoituksia juuri laukan pyörimistä parantaakseni, joten lähestyin kahta pystyä pienillä kaarteilla säilyttäen laukan rytmin esteelle saakka pyörivänä. Tärkeintä oli saada hevonen suorana perille ilman, että laukka kuoli kaarteeseen. Toinen tehtävä oli puolestaan pitkällä sivulla vähän jumppatyylinen linja, jossa tulin kolmelta innari-kavaletilta kahdella laukalla okserille. Tuolla innarilla sai hyvin laukan kasaan, joten okserille oli helppo tehdä kivoja hyppyjä ihan jo esteen kokoisille esteille. Pennon kanssa tuollaiset 110cm esteet tuntuvat samalta kuin hyppäisin Macon kanssa 140cm esteitä. Se on niin pieni, mutta silti yritteliäs!

Näillä fiiliksillä siis uuteen viikkoon! Koska viime viikolla päästiin nauttimaan hyppäämisestä ihan kunnolla, ei tällä viikolla vastaavasti varmasti tulla hyppäämään kertaakaan. Sen sijaan nautitaan vielä kävelystä Macon kanssa ja vietetään aikaa kaveriporukalla itsenäisyyspäivän merkeissä. Ja käydään Virossa! Tekemistä siis riittää, vaikka treenejä ei kerrykään. Vaihtelevasti molempia, eipähän pääse kyllästymään ;)

Kivaa alkanutta viikkoa!

Lue lisää

#1029: Joulua kohden

Vaikea uskoa, että marraskuu on ihan kohta ohi. Se tarkoittaa vain yhtä asiaa: tätä vuotta on jäljellä enää kuukauden verran. Nyt voi jo luvallisesti laittaa joululaulut soimaan ja syventyä fiilistelemään vuoden parasta aikaa. Olen ehkä vähän turhan paljon kaiken jouluun liittyvän tilpehöörin perään, mutta mikään ei saa niin hyvälle tuulelle kuin kaupungilla kierteleminen joulukoristeiden ja jouluun liittyvien juttujen keskellä. Vai tiedättekö te mitään niin mahtavaa kuin kornit jouluneuleet isoine poronkuvineen ja lahjapaketteineen? Kuka niitä käyttää tosissaan? Tuskin kukaan, mutta siksi sellaisen voisi hyvin hommata päällensä töihin jouluviikolle. Ja korviin joulupallot. Muiden kanssaihmisten hämmentäminen on ihan parasta! Itseään ei kannata ottaa liian tosissaan.

Todellisuudessa en varmaankaan hanki mitään jouluun liittyvää kotiini saati täytä vaatekaappiani jouluaiheisilla asusteilla, sillä vietän joulun poikkeuksellisesti Itä-Suomessa sukulaisteni kanssa. Tämä tarjoaa mahdollisuuden vierailla entisen hevoseni Champin luona Hingunniemessä, joten jos suunnitelmat osuvat kohdilleen, saattaa vuoden loppuun tulla tällainen kiva lisä! Muutoin reissu Säyneisiin ei varmasti ole kovinkaan pitkä, sillä pääsen varmasti nauttimaan työnteosta myös jouluviikolla ennen uuteen vuoteen siirtymistä. Macon kanssa tulemme varmasti nauttimaan lomapäivistä täysin rinnoin maastoillen valoisaan aikaan. Olisipa jouluna lunta ihan kunnolla!

Linkki videoon (MyDay Tanskasta)

Vaikka joulun aika on ihanaa, olen silti ihan onnellinen siitä faktasta, että sinne on aikaa vielä vajaan kuukauden verran. Tänä vuonna blogissani ei tulla näkemään joulukalenteria, mutta innokkaimmat voivat seurata Instagramin puolelta vähän erikoisempia postauksia, jotka korvaavat joulukalenterin täältä. Yritän kuitenkin pyhittää myös blogille aikaa marraskuuta enemmän loppuvuodesta nyt, kun opiskelukiireet hellittivät ja töissäkään ei todennäköisesti mene aikaa ihan kellon ympäri. Tämä aikakausi on tosin siltä osin kiireistä, että jokaiselle viikonlopun päivälle tuntuu olevan ohjelmaa erilaisten pikkujoulujen merkeissä. Viime viikolla juhlittiin tallin pikkujouluja ja oltiin töissä eräässä tapahtumassa, tulevana viikonloppuna meillä on työpaikan pikkujoulut ja Riders' Gala Ainossa. Joulukuun ensimmäisenä viikonloppuna suuntaan matkani Viroon, ja sitä seuraavana juhlitaankin taas pikkujouluja toisen työporukan ja ratsastusseuran kanssa. Johan tämä elämä menee pelkäksi juhlinnaksi! 

Ennen joulukuuhun siirtymistä on ehkä syytä palata vielä kertaalleen marraskuuhun. Mitä kaikkea tähän vuoden toisiksi viimeiseen kuukauteen lopulta mahtuikaan? Koska tekstipostauksia on tullut nyt useampi putkeen, ajattelin koota tähän postaukseen kaikki marraskuussa julkaistut, mutta vielä täältä blogista uupuvat videot yhteen pötköön. Videoiden ystäviä hemmotellaan siis nyt useamman videon kera! Jotkut teistä ovat kyllä varmasti nähneet näitä videoita jo etukäteen muissa sosiaalisen median kanavissa, mutta ei anneta sen haitata. 

Linkki videeon (arkipäivän MyDay)

Linkki videoon (faktoja, joita et tiennyt -video)

Nappaa siis jotain herkkuja kainaloosi ja ota mukava asento - luvassa on monen minuutin edestä katseltavaa! Tai jos videot eivät nappaa, voit skipata postauksen videot huoletta. Seuraavassa postauksessa onkin juttua estretreeneistä Pennon kanssa. Ja mikä parasta, pääsin testaamaan tällä viikolla uutta hevoskaveria ihan valmennuksenkin merkeissä! Paljastetaan sen verran, että ratsu oli kyllä tuttu entuudestaan - ei tosin estevalmennuksessa ;)

Ihanaa viimeistä marraskuun päivää - nauttikaa viikonlopusta ♥

Lue lisää

#1028: 2kk sairaslomaa ja uusi työ - ihan tavallinen tiistai

Eilen oli varsin tapahtumarikas päivä ottaen huomioon, että kyseessä oli ihan tavallinen arkitiistai. Työpäivä, jonka lisäksi olin sopinut päivälle valmennuksen - ensimmäisen sellaisen, jossa ottaisimme oikeasti hyppyjä pitkästä aikaa. Edellisestä varsinaisesta hyppykerrasta kun oli kulunut miltein neljä kuukautta, kun starttasimme elokuun ensimmäisellä viikolla Ainossa 125cm luokan ennen vuosihuolloksi tarkoitettua klinikkareissua. Voitte siis kuvitella, että olin enemmän kuin innoissani päivän ohjelmasta. Kaikki näytti hyvältä ja hyvinhän se menikin! Ainoa seikka oli, että päivän päätyttyä olin viettänyt tallilla sen hetkisen sijaan aikaa kellon ympäri, köyhtynyt tuhat euroa ja saanut Macolle kahden kuukauden hyppykiellon. Ja allekirjoittanut työsopimuksen unelmieni työpaikkaan vakituiselle työsopimukselle oman alan töideni pariin viestinnän hommiin. Hetkinen, mitenkäs tässä näin pääsi käymään?

Lähdetään liikkeelle niistä kivemmista uutisista, nimittäin uudesta työpaikasta ja onnistuneesta estehyppelystä. Macon epävarman tilanteen vuoksi päädyin hakemaan sopivalta vaikuttavaa työpaikkaa oman alani töiden parista sillä taka-ajatuksella, ettei ruuna olisi valmis kilpailemaan ensi kaudella kahdeksaa viikkoa monena päivänä viikossa Espanjan kansainvälisillä kilpakentillä. Ajattelin, että jos onni osuisi kohdalle ja työpaikka varmistuisi, olisin sitten mahdollisesti lyhyemmän pätkän Espanjassa joko Macon kanssa tai ilman sitä. Näin vaan kävi, että viime viikon perjantaina mulle tarjottiin työpaikkaa vakituisena työntekijänä hommiin, joissa pääsen kehittymään itse ihan valtavasti eteenpäin ammatillisesti. Tällaisena uraorientoituneena ihmisenä en olisi voinut olla iloisempi mahdollisuudesta, joten tartuin siihen tietysti viipymättä. En ehkä vieläkään ole ihan sisäistänyt sitä faktaa, että teen jatkossa oman alani töitä alan ammattilaisten parissa vakkarisopimuksella näin nuorena. Huippua, joskin hämmentävää. Tällä alalla on niin paljon päteviä ihmisiä tekemässä ja hakemassa töitä, ettei tilaisuutta olisi yksinkertaisesti voinut olla ohittamatta.

Nyt olenkin sitten siinä niin sanotussa uraputkessa, jos näin voin vitsillä heittää! Tämähän tarkoittaa konkreettisesti muutosta vain Espanjan reissuun. Sain neuvoteltua itselleni kaksi viikkoa palkatonta vapaata, jonka lisäksi mulla on tietysti normaalit palkalliset lomat. Seuraavaksi onkin pohdittava, haluanko lähteä Macon kanssa kilpailemaan Espanjaan siten, että se matkustaa sinne tallikaverieni kyydillä ja palaa takaisin samalla reissulla, mutta olen matkalla itse vain kisaviikkojen ajan lentämällä. Tämä kuulostaa omaan korvaani vielä vähän kaukaiselta ajatukselta, vaikka kyseisessä kilpailussakin toimivan eläinlääkärin mukaan siinä ei olisi mitään ongelmaa. Toinen vaihtoehto olisi lentää paikalle kilpailemaan muiden hevosilla. Kolmas ja viimeinen vaihtoehto ei liity hevosiin mitenkään: suunnittelimme jo Millan kanssa lähtevämme kahdeksi viikoksi reissuun jonnekin lämpimään. Ehkä Thaimaahan tai vaikka Balille. Kunnon irtiotto hevoshommista ei olisi pahitteeksi, haha! Näiden suhteen pitäisi tehdä päätöksiä pian, mutta rehellisesti sanottuna tuo viimeisin vaihtoehto kiehtoo kyllä kaikista eniten juuri tällä hetkellä. 

Jatketaan vielä näillä kuvilla, kun jäljellä on! Eli kaikki postauksen kuvat c. Elli Heimonen, kiitos :)

Mutta se työasioista! Lähdimme nimittäin Macon kanssa kohti estehyppyjä tiistain kunniaksi nyt, kun ruuna on liikkunut hyvin jo pidemmän aikaa. Olemme panostaneet menneinä kuukausina puhtaasti sileän valmennuksiin, joka on tuottanut tulosta. Kuten jo aiemmissa postauksissani kerroin, on työtä vielä ihan valtavasti edessä, mutta vähitellen ruunaa on alettu saamaan enemmän tasapainoon ja takaosalleen. Se ei kuitenkaan missään nimessä ole vielä yhtä hyvin avuilla kuin vielä kesän lopulla, jolloin se oli pidemmän työn tuloksena jo yllättävänkin kiva ratsastaa. 

Teimme valvovan silmän alla töitä aluksi ihan sileällä, jossa pyrimme saamaan Macon pohkeen eteen ja ajattelemaan itse enemmän ylämäkeen. Tästä siirryimme vähitellen esteiden pariin, ja tulimme välikävelyiden kanssa useampia erilaisia ratakokonaisuuksia ensin ihan pienillä korkeuksilla. Tärkeintä oli, että Maco oli takaosansa päällä, ei juossut esteille ja pysyi kaarteista suorana. Helpommin sanottu kuin tehty, kun ruuna oli todellakin menossa eteenpäin ja imemässä itse esteille. Se oli niin innoissaan päästessään hyppäämisen makuun! Muutamat hypyt tuntuivat selkäänkin asti todella hyviltä, joskin yleinen fiilis oli vähän kiireinen kaiken innokkuuden vuoksi. Lopussa esteet olivat kaikki yli metrisiä, osa varmaan lähempänä 120cm korkeutta. Oli kiva päästä hyppäämään ihan esteiden kokoisia tehtäviä ja huomata, ettei korkeus tuntunut tauonkaan jälkeen miltään. Tutulla hevosella tekeminen on varmaa, joskaan ei aina helppoa!

Ennen hyppäämistä kuulin, että tallillemme olisi tulossa juuri tänään eläinlääkäri Dr. Pepe Simo, joka on viisinkertainen olympiaeläinlääkäri ja yksi kaikkien aikojen parhaista urheiluhevoslääkäreistä Euroopassa. Hänellä on klinikka Oliva Novassa eli paikassa, jonne tallilaisemme starttaavat talvella. Pepe on käynyt hoitamassa hevosia Suomessa tallikaverieni tuomana nyt useamman kerran, sillä he tykästyivät eläinlääkärin taitoihin edellisellä Espanjan reissullaan. Pohdin hetken, olisiko mun järkevää näyttää Macoa eläinlääkärille nyt, kun se on hoidettu useampaan kertaan juuri kavioita ajatellen tämän syksyn aikana. Juttelin valmentajani kanssa ja hänen mielestään hevosta kannattaisi näyttää huippuammattilaiselle, sillä hän osaisi katsoa hevosta kokonaisvaltaisemmin kuin pelkkään etuosaan keskittyen. Hänen mukaansa Macon takajaloissa, mahdollisesti takapolvissa on rasittuneisuutta, joka on näkynyt hevosen liikkumisessa ja työskentelyssä jo siitä asti, kun se on tullut Suomeen.

Ja näinhän sitä tehtiin. Pepe katsoi Macon röntgenkuvia vuosien varsilta ja tutki ruunan ihan fyysisestikin. Hän totesi sen, mikä meillä olikin jo tiedossa: ruuna on ollut kipeä jo pitkään ennen kuin sen itselleni Saksasta ostin, suurimmaksi osaksi juuri takaosastaan. Se on sitten puolestaan heijastunut etujalkoihin, ja tätä oiretta on hoidettu Suomessa syksyllä piikittämällä, osphoksella ja tildrenillä. Ja sitä ennen jo vuosi sitten muuttamalla kengitystä klinikkaeläinlääkärin ja Suomen parhaiden kengittäjien ohjeistuksella useampaan kertaan.

Maco on siitä suurisydäminen hevonen, että se tekee töitä silloin, kun siltä niin pyydetään. Se hyppää, vaikka paikka olisi huono. Se kokoaa, vaikka se olisi sille todella hankalaa. Osittain tämä johtuu myös sen kovasta luonteesta. Moni herkempi ruuna ja varsinkin tamma heittää hanskat tiskiin ihan samantien, jos yksikin karva on vinossa - toiset sitten purevat hammasta yhteen ja menevät, koska rakastavat liikkua ja hypätä. Teki se miten ikävää tahansa. Maco lukeutuu näihin hevosiin, koska se on aina tehnyt työnsä mielellään, vaikka se on ollut Pepen mukaan kipeä kropastaan jo vuosikaudet. Siis siten, että ongelma on lähtenyt aikanaan todennäköisesti takaosasta, ja lopulta hevonen on alkanut säästelemään milloin mitäkin osaa kropastaan aiheuttaen kokonaisvaltaisen "jumin" koko hevoseen. Tätä samaa on sanonut myös meidän hierojamme, joka on nyt hoitanut Macoa noin neljän kuukauden ajan säännöllisesti. 

Joku varmasti myhäilee nyt oikeasti kovin voitonriemuisena. "Hah, tiesinhän, että se on ollut kipeä jo koeratsastuksesta alkaen." Valitettavavasti voin todeta, että jälkiviisastelu ei auta tässäkään tapauksessa. Olemme valmentajieni, kengittäjien, hierojien, kiropraktikoiden, kavereideni ja eläinlääkäreiden kanssa tienneet koko ajan, että Macolla on häikkää jossakin, mutta tähän mennessä hoidot ovat kohdistuneet puhtaasti etujalkoihin ja nimenomaan kavion asentojen muuttamiseen. Ihan siitä hetkestä alkaen, kun se tuli Suomeen. Joku toinen olisi varmasti osannut sanoa, että lähtökohtainen syy on muualla, mutta mielestäni on turha jossitella. Pakkohan sitä on tässä kohden uskoa johonkin - ja tässä tapauksessa useisiin ammattilaisiin. 

Oli kuitenkin erittäin hyvä, että päätin näyttää Macon Pepelle, sillä palaset loksahtelevat nyt omassakin päässäni yhteen vaivattomasti. Jo koeratsastuksessa Maco otti pieneen askeleeseen tullessaan takajaloilla pienen askeleen ennen ponnistusta, jota me kaikki olemme pitäneet voimattomuutena. Varmasti sitäkin, mutta suurin syy on varmasti ollut se, että takajalkojen ottaminen oikeasti alle on ollut hankalaa juuri kipujen vuoksi. Yhtä lailla etupainoisuus on voinut johtua siitä, että ruuna yrittää siirtää painoa takaosaltaan eteen. Kuten hierojamme on sanonut, se on kääntänyt lantionsa väärään asentoon ja tämä varmasti siksi, että se on yrittänyt taas helpottaa liikkumistaan: ja se on osaltaan rasittanut etujalkoja. Monen asian summa, jota en osannut itse ajatella tätä ennen. Eivätkä osannut monet eläinlääkärit Suomessakaan, saati muut ammattilaiset. Enkä silti halua syyttää ketään, vaan olen todella iloinen, että päätin ottaa vielä tämänkin eläinlääkärin näkemyksen asiaan!

Mitä Macolle sitten tehtiin? Suurin ongelma oli tosiaan takajaloissa, kuten Pepe sanoikin. Ruunan oikea kinner piikitettiin, ja kintereestä tuli ulos nestettä ihan älyttömän paljon. En ole koskaan nähnyt vastaavaa, ja Pepe sanoikin, että hevonen on ollut kipeä jo vuosia ennen kuin sen itselleni ostin. Hoitoon pääsivät myös takapolvet. Hevoselle piikitettiin otsonia eli kaasua lantioon, selkään ja oikean puolen kaulalihakseen. Toimenpide oli hurjan näköinen, sillä en ole koskaan nähnyt niin pitkää neulaa! Ja ennen kuin joku ihmettelee tätä määrää voin todeta, että jokaiselle seitsemästä hoidettavasta hevosesta tehtiin käytännössä samat toimenpiteet, mutta vähän eri kohdille. Osalla piikitettiin takapolvia ja kintereitä eri suunnista, osalla etujalkoja tai takajalkoja alanivelistä, osalla kaulaa molemmilta puolilta ja lähes kaikilla selkä koko matkalta. Niilläkin, joissa ei ollut mitään vikaa ja jotka olivat kulkeneet viime aikoina "kuin starat". Ikään kuin tukevana hoitona siis.

Macon kohdalla ei kuitenkaan ollut kyse tukevasta hoidosta, vaan siitä, että se on kauttaaltaan niin sanotusti kroonisessa kiputilassa, joka toivottavasti nyt lähtee helpottamaan näiden hoitojen jälkeen. Seuraavat kymmenen päivää ruuna on käsikävelytyksessä ja tarhaa vain rajatusti. Pepe suositteli tarhauksen jättämistä kokonaan pois, jos ruuna riehuisi, mutta mielestäni on turha seisottaa hevosta sisällä, jos se osaa seistä ulkona nätisti. Kymmenen päivän jälkeen lähetän Pepelle videon Macon liikkumisesta, ja jos se on ok, pääsen ratsastamaan sitä selästä käsin. Jos ei, pitää meidän käydä klinikalla kuvaamassa takajalkoja uudemman kerran.

Kymmenen päivän jälkeen päästään siis hyvällä tuurilla takaisin satulaan. Tuolloin onkin edessä kahden kuukauden flatwork-jakso, jolloin en saa hypätä tai mennä kouluratsastusta. Jokainen ratsastus on aloitettava 20 minuutin kävelyllä, ja hevosta on ratsastettava pääosin käynnissä ja laukassa. Laukkaa siten, että laukataan kierros, kävellään yksi, vaihdetaan suuntaa ja sama toistuu. Näin siis aluksi, kunnes vähitellen ratsastusta voi muuttaa normaalimmaksi. Ravia pitää välttää ja harjoitusravi on kielletty. Maastoilla saa niin paljon kuin haluaa ja siellä ravia saa mennä sen mukaan, miten hevonen haluaa. Luonnollisin askellaji hevoselle on laukka, joten jos hevonen haluaa siellä laukata, niin sitten kuulemma laukataan. Voi olla, että meillä on varsin vauhdikkaat maastoreissut edessä!

Maco ei saisi olla kävelytyskoneessa, ellei tilanne niin väkisin vaadi - ja silloinkin vain puoli tuntia. Käsikävelytystä pitäisi tehdä kahdesti päivässä, mutta kuten arvata saattaa, on se töiden vuoksi mahdotonta toteuttaa. Venyttelyä ja hierontaa teen hevoselle ohjeistuksen mukaisesti jatkossa kerran tai kaksi päivässä. Hoidettuja alueita tulisi kylmätä ahkerasti kylmäsuojilla. Kengitys vaihdetaan ranskalaisiin alumiinikenkiin, joissa on rolleriominaisuus. Kiropraktikon tulisi käydä aiempaa useammin. Satulakin katsottiin, ja se on yllätyksellisesti hyvä: vain romaani pitää vaihtaa sopivampaan. Tämän muutoksen tein jo osittain, kun hierojamme kehotti mua vaihtamaan memoryfoamin toiseen, ja palasin takaisin Mattekseen. Se on parempi, ja kun nyt poistan siitä palat edestä, on lopputulos varmasti hyvä. Ilo huomata, että tajuan itse edes jostain jotakin, sillä olin pähkinyt satulan sopivuutta jo viime viikolla ennen hierojan kommenttia. Ilman padia tuota mun satulaa ei valitettavasti voi käyttää, sillä se on paneelitopattu.

Siinähän sitä listaa jo olikin! Pepen mukaan Maco on kisakunnossa Espanjan kolmostourille, jos se on kymmenen päivän päästä hyvä liinassa. Se on siis tärkein merkkipaalu, jonka jälkeen ruuna tulisi hoitaa vajaan puolen vuoden päästä uudelleen. Jos se vastaa hoitoihin hyvin, tulee siitä oikein hyvä urheiluhevonen. Huonoimmassa tapauksessa se ei vastaa hoitoihin, jolloin se on syytä päästää laukkailemaan ilman kipuja toisaalle. Päätin jo ennen hoitoja, että jos Maco ei vastaa näihin hoitoihin, hoidatan sen vielä kertaalleen ensi keväänä, joka ratkaisee sitten sen kohtalon. Kysyin Pepeltä ihan suoraan, mitä mieltä hän on hevosen tervehtymisestä ja hänen mukaansa on kaikki mahdollisuudet siihen, että ruuna tulee kuntoon ensi kaudelle parempana kuin koskaan. Se on nyt ollut niin monta vuotta "jumissa" koko kropastaan, että tilan helpottaminen tuo todennäköisesti suuren muutoksen ratsastettavuuteen ja liikeratoihin. Saas nähdä, miten käy!

Kaksi kuukautta tullaan siis menemään perustyöskentelyä. Hierotaan, venytellään, kävellään ja kylmätään. Kuten Pepe sanoi, tärkeintä on huolehtia hevosesta ja sen hyvinvoinnista. Onneksi meillä on koko talvikausi aikaa - ei kiire kisoihin tai mihinkään muuallekaan. Totesin, että juuri näinä hetkinä hevosen omistamisessa ei tunnu olevan pienintäkään järkeä. Toisaalta, eipä tätä tehdä järjellä, vaan tunteella. Iloisin mielin ja hymyssä suin siis kohti ensi vuotta! Kävi miten kävi, mä olen saanut elämääni maailman mahtavimman nelijalkaisen, joka on tuonut valtavasti iloa jokaiseen päivään. Ja hei, pääsinpähän seuraamaan eilen seitsemän hevosen hoitamista huippuammattilaisen toimesta ja vielä avustaa toimenpiteissä. Ei lopulta yhtään hullumpi tiistai :)

Ihanaa viikkoa teille jokaiselle ♥

Lue lisää

#1027: Asia, josta en nauti

Elämästä pitää nauttia täysillä. "Ota kaikki irti arjestasi" ja "tee sitä, mitä rakastat". Niinhän meille sanotaan joka päivä ja joka suunnasta. Tämä on todellakin tilanne, johon tulee pyrkiä empimättä. On kuitenkin valitettava fakta, että toisinaan ihmiset joutuvat tekemään asioita, jotka eivät ole niitä kaikista mieluisimpia - tai joista ei nauti alkuunsakaan. Joskus sinulle rakkaat asiat pitävät sisällään alueita, jotka mieluusti skippaisit ja jättäisit tekemättä. Niin, myös hevosurheilu pitää sisällään näitä asioita.

Joku ei tykkää varusteiden putsaamisesta. Toisen mielestä pitkät loppukävelyt ovat turhauttavia. Moni asia ei varmasti kuulu suosikkeihin, vaikka niitä on tehtävä ihan hevosen ja ratsastajan hyvinvoinnin ja asioiden sujuvuuden takaamiseksi. Mutta mikä on se asia, josta en itse hevosurheilussa niin kauheasti nauti? Asia, jota kuitenkin teen yllättävän usein vuoden ympäri? Klippaus. Hevosen karvojen ajeleminen, jotta se pysyisi siistin näköisenä ja treeniä ajatellen helpommin kuivateltavana. Siinä se tuli sanottua: en tykkää klippaamisesta.

Mutta mikä on saanut mielipiteeni tähän suuntaan? Miksi klippaaminen ei ole suosikkipuuhaani, vaikka olen sitä tehnyt ratsastuskouluajoista alkaen? Syitä on monia, ja yksi ehdoton on se, miten paljon hommaan kuluu aikaa. Toisaalta kaikki ne pikkukarvat, joita vaatteisiin ja ihoon tarttuu urakan aikana, ovat ehkä ärsyttävintä maailmassa. Klippausvaatteet on pakko pitää ihan omana kokonaisuutenaan, sillä monesta pesukerrasta huolimatta karvat eivät yksinkertaisesti irtoa vaatekappaleista mihinkään, ja kutittavat jälkikäteen ihoa kuin kiusatakseen. Ja viimeisenä klippaamisesta aiheutunut sotku ja kaikkien tarvikkeiden putsaus operaation jälkeen on ihan vihoviimeistä touhua. Sanonpahan vaan, että ikuinen kesä olisi tästä syystä loistava vaihtoehto Suomeenkin. Eipähän hevoset kasvattaisi niin pitkää karvapeitettä!

Postauksen kuvista kiitos Elli Heimonen!

Listasin helposti monia miinuskohtia klippaamiseen liittyen. Miksi ihmeessä sitten teen koko hommaa, jos ensimmäinen reaktio on negatiivinen? Syy tähän on sekin yksinkertainen: lopputulos voittaa negatiiviset tuntemukset, joita operaation aikana herää. On oikeastaan ihan terapeuttista hiljentyä kuuntelemaan klipperin ääntä ja viettää hevosen kanssa kiireetöntä aikaa sen vajaan parin tunnin verran, joka koko hevosen klippaamiseen päästä kavioihin lopulta kuluu. Onni on myös erittäin helposti klipattava hevonen, joka ei sano pahaa edes siitä, kun sen otsaa ajellaan kaljuksi. Oikeastaan ruuna nojaa päätään mahaani, kun yritän taituroida sen silmien ympärystä siistiksi. Ja kyllähän se lopputulos on vaan niin paljon siistimpi kuin karvaisempi hevonen. Ainoa toiveeni olisi, ettei operaatiota tarvitsisi vain tehdä niin kamalan usein.

Eikai sitä tarvitsisikaan. Maco ei kasvata karvaansa sen nopeammin tai sen tuuheammaksi kuin keskivertohevonen, mutta olen saanut aikoinani kasvatuksen Keski-Euroopan työreissuilta siihen, että treenissä olevan hevosen tulisi olla siisti päivästä toiseen. Oman hevosen kohdalla pidempi karva näyttääkin siis silmiini epäsiistiltä. Tilanne on hassu, sillä en koe vastaavaa tunnetta katsoessani muiden hevosia. Saman ilmiön olen huomannut kyllä muillakin tallikavereillani: heidän mielestään heidän hevosensa ovat todella karvaisia, kun taas itse katselen niitä lähinnä miettien, miten hyvältä ne nyt näyttävät. Ehkä kyse onkin oravanpyörästä ja siitä, että klippauksesta on tullut tapa toimia. Valmentajani esimerkiksi kertoi, että hän klippasi hevosensa aikoinaan myös sen ollessa sairaslomalla. Toisaalta toinen valmentajani ei klipannut hevostaan edes talvella, koska se ei kasvattanut mammuttikarvaa.

Linkki videoon

Klippaan Macon talvikaudella yleensä noin kuukauden välein, joskus vähän useammin. Lyhimmillään väli kahden klippauksen välillä on ollut parisen viikkoa, pisimmillään varmaan kolme kuukautta. Klippaaminen ajoittuu pääsääntöisesti kisojen tai muiden merkittävämpien tapahtumien yhteyteen, joissa haluan hevosen näyttävän siistiltä. En valehtele sanoessani, että olen monesti mennyt valmennukseen pyydellen anteeksi sitä, miten karvainen Macon on ollut. Tai anteeksi pyyteleminen on ehkä vähän turhan isosti sanottu, mutta kuitenkin - jotenkin on ollut pakko tuoda esiin se, että "eihän tämä normaalisti näytä tältä, mutta kun nyt ei vaan ehtinyt tekemään asialle mitään". Ja ihan totta, ei kukaan olisi osannut kiinnittää asiaan muutoin edes huomiota. 

Eli kyllä, katson kriittisesti omaa tapaani toimia tässäkin tilanteessa. Fiksumpi säästäisi aikaansa ja hermojaan klippaamalla harvemmin, sillä eihän sitä tarvitsisi niin useasti tehdä. Toisaalta en ainakaan toistaiseksi koe, että mun tarvitsisi vaihtaa tätä toimintatapaani muuhun. Se, miltä oma ratsu näyttää heti klippaamisen jälkeen, on yksinkertaisesti niin paljon sitä karvaista nelijalkaista parempi vaihtoehto. Mutta kuten aina, ei pidä koskaan vannoa toteuttavansa jotakin aatetta loppuelämäänsä. Tiedä sitä, josko joskus lopetan klippaamisen kokonaan. Ehkä. Todennäköisesti en. ;)

Klippaatko sinä hevosia? Miksi tai miksi et?

Lue lisää