#1027: Asia, josta en nauti

Elämästä pitää nauttia täysillä. "Ota kaikki irti arjestasi" ja "tee sitä, mitä rakastat". Niinhän meille sanotaan joka päivä ja joka suunnasta. Tämä on todellakin tilanne, johon tulee pyrkiä empimättä. On kuitenkin valitettava fakta, että toisinaan ihmiset joutuvat tekemään asioita, jotka eivät ole niitä kaikista mieluisimpia - tai joista ei nauti alkuunsakaan. Joskus sinulle rakkaat asiat pitävät sisällään alueita, jotka mieluusti skippaisit ja jättäisit tekemättä. Niin, myös hevosurheilu pitää sisällään näitä asioita.

Joku ei tykkää varusteiden putsaamisesta. Toisen mielestä pitkät loppukävelyt ovat turhauttavia. Moni asia ei varmasti kuulu suosikkeihin, vaikka niitä on tehtävä ihan hevosen ja ratsastajan hyvinvoinnin ja asioiden sujuvuuden takaamiseksi. Mutta mikä on se asia, josta en itse hevosurheilussa niin kauheasti nauti? Asia, jota kuitenkin teen yllättävän usein vuoden ympäri? Klippaus. Hevosen karvojen ajeleminen, jotta se pysyisi siistin näköisenä ja treeniä ajatellen helpommin kuivateltavana. Siinä se tuli sanottua: en tykkää klippaamisesta.

Mutta mikä on saanut mielipiteeni tähän suuntaan? Miksi klippaaminen ei ole suosikkipuuhaani, vaikka olen sitä tehnyt ratsastuskouluajoista alkaen? Syitä on monia, ja yksi ehdoton on se, miten paljon hommaan kuluu aikaa. Toisaalta kaikki ne pikkukarvat, joita vaatteisiin ja ihoon tarttuu urakan aikana, ovat ehkä ärsyttävintä maailmassa. Klippausvaatteet on pakko pitää ihan omana kokonaisuutenaan, sillä monesta pesukerrasta huolimatta karvat eivät yksinkertaisesti irtoa vaatekappaleista mihinkään, ja kutittavat jälkikäteen ihoa kuin kiusatakseen. Ja viimeisenä klippaamisesta aiheutunut sotku ja kaikkien tarvikkeiden putsaus operaation jälkeen on ihan vihoviimeistä touhua. Sanonpahan vaan, että ikuinen kesä olisi tästä syystä loistava vaihtoehto Suomeenkin. Eipähän hevoset kasvattaisi niin pitkää karvapeitettä!

Postauksen kuvista kiitos Elli Heimonen!

Listasin helposti monia miinuskohtia klippaamiseen liittyen. Miksi ihmeessä sitten teen koko hommaa, jos ensimmäinen reaktio on negatiivinen? Syy tähän on sekin yksinkertainen: lopputulos voittaa negatiiviset tuntemukset, joita operaation aikana herää. On oikeastaan ihan terapeuttista hiljentyä kuuntelemaan klipperin ääntä ja viettää hevosen kanssa kiireetöntä aikaa sen vajaan parin tunnin verran, joka koko hevosen klippaamiseen päästä kavioihin lopulta kuluu. Onni on myös erittäin helposti klipattava hevonen, joka ei sano pahaa edes siitä, kun sen otsaa ajellaan kaljuksi. Oikeastaan ruuna nojaa päätään mahaani, kun yritän taituroida sen silmien ympärystä siistiksi. Ja kyllähän se lopputulos on vaan niin paljon siistimpi kuin karvaisempi hevonen. Ainoa toiveeni olisi, ettei operaatiota tarvitsisi vain tehdä niin kamalan usein.

Eikai sitä tarvitsisikaan. Maco ei kasvata karvaansa sen nopeammin tai sen tuuheammaksi kuin keskivertohevonen, mutta olen saanut aikoinani kasvatuksen Keski-Euroopan työreissuilta siihen, että treenissä olevan hevosen tulisi olla siisti päivästä toiseen. Oman hevosen kohdalla pidempi karva näyttääkin siis silmiini epäsiistiltä. Tilanne on hassu, sillä en koe vastaavaa tunnetta katsoessani muiden hevosia. Saman ilmiön olen huomannut kyllä muillakin tallikavereillani: heidän mielestään heidän hevosensa ovat todella karvaisia, kun taas itse katselen niitä lähinnä miettien, miten hyvältä ne nyt näyttävät. Ehkä kyse onkin oravanpyörästä ja siitä, että klippauksesta on tullut tapa toimia. Valmentajani esimerkiksi kertoi, että hän klippasi hevosensa aikoinaan myös sen ollessa sairaslomalla. Toisaalta toinen valmentajani ei klipannut hevostaan edes talvella, koska se ei kasvattanut mammuttikarvaa.

Linkki videoon

Klippaan Macon talvikaudella yleensä noin kuukauden välein, joskus vähän useammin. Lyhimmillään väli kahden klippauksen välillä on ollut parisen viikkoa, pisimmillään varmaan kolme kuukautta. Klippaaminen ajoittuu pääsääntöisesti kisojen tai muiden merkittävämpien tapahtumien yhteyteen, joissa haluan hevosen näyttävän siistiltä. En valehtele sanoessani, että olen monesti mennyt valmennukseen pyydellen anteeksi sitä, miten karvainen Macon on ollut. Tai anteeksi pyyteleminen on ehkä vähän turhan isosti sanottu, mutta kuitenkin - jotenkin on ollut pakko tuoda esiin se, että "eihän tämä normaalisti näytä tältä, mutta kun nyt ei vaan ehtinyt tekemään asialle mitään". Ja ihan totta, ei kukaan olisi osannut kiinnittää asiaan muutoin edes huomiota. 

Eli kyllä, katson kriittisesti omaa tapaani toimia tässäkin tilanteessa. Fiksumpi säästäisi aikaansa ja hermojaan klippaamalla harvemmin, sillä eihän sitä tarvitsisi niin useasti tehdä. Toisaalta en ainakaan toistaiseksi koe, että mun tarvitsisi vaihtaa tätä toimintatapaani muuhun. Se, miltä oma ratsu näyttää heti klippaamisen jälkeen, on yksinkertaisesti niin paljon sitä karvaista nelijalkaista parempi vaihtoehto. Mutta kuten aina, ei pidä koskaan vannoa toteuttavansa jotakin aatetta loppuelämäänsä. Tiedä sitä, josko joskus lopetan klippaamisen kokonaan. Ehkä. Todennäköisesti en. ;)

Klippaatko sinä hevosia? Miksi tai miksi et?