Oletko koskaan laskenut, miten paljon olet käyttänyt rahaa hevosharrastukseen kuukauden, vuoden tai kenties koko harrastuksesi aikana? Koonnut kaikki kulut taulukkoon allekain ja pysähtynyt katsomaan, miltä lukemat näyttävät valkoisella paperilla. Vaikka lähes jokainen harrastaja varmasti tiedostaa lajimme kalliuden, tulee monelle varmasti yllätyksenä se, miten paljon rahaa aktiivinen harrastaminen lopulta vaatii. Paljon. Ja siitähän ei juuri ääneen puhuta.
Elokuun ensimmäinen viikonloppu vietettiin Etelä-Suomen aluemestaruuksien merkeissä Stall Solbackassa. Kyseessä oli edustamani ratsastusseuran kotikilpailut, joten olin paikalla kahtena päivänä talkoohengessä auttelemassa milloin radanrakennuksen, juoksevien hommien kuin sosiaalisen median sisältöjen kanssa. Yhteisen tekemisen rinnalla ehdin startata itsekin lauantaina senioreiden aluemestaruusluokassa 120cm tasolla, josta kotiintuomisina olivat keltaiset ruusukkeet aluemestaruuksien viidennestä sijasta ja luokkasijoituksesta. Kisapäivä oli mahdottoman mukava, kuten viikkoa aiempi reissu Hangon Sea Horse Weekiinkin. Ihmiset olivat iloisia, sää suosi ja hevonen suoritti yli odotusten. Ratsastinpa itsekin ajoittain kohtuullisen hyvin.
Tämä postaus ei kuitenkaan kerro kisamenestyksestä tai siitä, mitä mun olisi pitänyt tehdä toisin ollakseni nykyistä taitavampi ratsastaja. Haluan puhua avoimesti niistä ajatuksista, joita mulla heräsi mieleeni viime sunnuntaina useamman samanhenkisen kysymyksen jälkeen. Valehtelematta ainakin kymmenen kilpailijakollegaa, toimihenkilöä tai kaveriani kysyi kisapaikalla ja tallilla ollessani, miksen kilpaillut sunnuntaina Amatöörisarjan osakilpailussa. Lähtijöitä oli vähän ja nollatuloksella olisi ollut kiinni palkintorahoissa ruusukkeineen. Olen kisannut koko kauden tuota tasoa ja osallistunut jopa pariin kertaan kyseisen kilpailusarjan osakilpailuihin sijoittuen, joten olisi ollut vähintäänkin loogista koittaa onneaan myös näissä karkeloissa. Etenkin, kun kyseessä oli kotiseuran kilpailut. Mikä ihme oli syynä siihen, etten lähtenyt toisena päivänä kisoihin Macon kanssa valmentajankin suosituksista huolimatta?
Kaksi ylempää kuvaa c. Tanja Vaak |
Kuva c. Heidi Lammi |
Raha. Mitä sitä kiertämään - mulla ei yksinkertaisesti ollut rahaa lähteä kilpailemaan toista päivää putkeen edes näin lähellä oleviin kisoihin, vaikka olisin kuinka halunnut. Vaikka heinäkuu oli palkkakuitin mukaan varsin antelias, on kolme peräkkäistä kisaviikonloppua verottaneet osansa siitä, etten toden totta halunnut laittaa viimeisiä rahojani yhteen starttimaksuun. Syödäkin pitäisi, eikä vuokraa voi jättää maksamatta vedoten siihen, että kisoissa on kiva käydä. Olisihan se, jos taloudelliset asiat eivät olisi esteenä.
Tiedän olevani monella tapaa etuoikeutetussa asemassa. Olen 24-vuotias maisteri, joka pääsi kiinni työelämään oman alansa vakituiseen työsuhteeseen jo ennen valmistumistaan. Tienaan kivasti, reippaasti yli sen, mitä oman ikäiseni tai samassa työssä tällä kokemuksella olevat tilastojen mukaan tienaavat. Sain ensimmäisen oman hevoseni siten, että vanhempani auttoivat kuluissa tarpeen mukaan koko opiskeluaikani ajan, eikä taloudellinen tuki ole ollut ainoa tuki, jota perheeni on antanut. Yhtä lailla vanhempani ovat antaneet mulle aikaa ja olleet läsnä harrastukseni parissa. Vaikka rahaa pidetään monesti kaiken mahdollistajana, on vanhempien tuki ja länsäolo usein nuorelle vieläkin merkittävämmässä roolissa - silloinkin, kun äidin tai isän ohjeet tuntuisivat typeriltä ja kaikki ottaisi päähän. Nuori kaipaa elämäänsä rakkautta ja rajoja. Tai ainakin minä kaipasin, ja voin vain kiittää vanhempiani siitä, että he ovat kuskanneet allekirjoittanutta kisa- ja valmennusreissuille silloinkin, kun teinivuosien tunteenpurkaukset jännityksen vallassa ovat äityneet turhan voimakkaiksi. Enkä edes tiuskinut usein, sillä siitä tuli samantien sanomista.
Kaksi ylempää kuvaa c. Tanja Vaak |
Kuva c. Sara B. |
c. Tanja Vaak |
Tosiasia on kuitenkin se, että ratsastusharrastus on Suomessa valtavan kallis harrastus, joka sitouttaa perheitä kokonaisvaltaisesti niin rahan kuin ajankäytön suhteen. YLE teetti tutkimuksen Taloustutkimus Oy:lla tämän vuoden heinäkuussa, josta selvisi se, että joka kolmas suomalaisvanhempi on joutunut kertomaan lapselleen, että tämän harrastus maksaa liikaa ja se tulee sen vuoksi lopettaa. Lopetettavien harrastuksien kärkipaikkaa piti jääkiekko, mutta heti toisella sijalla komeili meille jokaiselle tuttu ratsastus. Yhtä lailla kolmasosa vastanneista kertoi lapsen harrastuksen olevan perheelle suuri rahallinen rasite, vaikka harrastusta ei vielä toistaiseksi ole tarvinnut lopettaa. Kuuntelin juttua puoli yhdeksän uutisista ja tutustuin aiheeseen lisää jälkikäteen eri artikkelien kautta surullisin mielin. Vaikka moni meistä tietää, ettei ratsastus ole kovinkaan halpa laji ja se mielletään usein eliitin harrastukseksi, on silti todella surullista, miten moni vanhempi joutuu vasten tahtoaan kumoamaan lapsensa unelmia ja haaveita vain siksi, ettei perheellä ole varaa panostaa yhden lapsen harrastukseen tarvittavaa määrää. Ja ymmärrän täysin, miksi perheissä tällaisia päätöksiä joudutaan tekemään.
Lasten ja nuorten unelmat ovat olleet mielessäni paljon viime aikoina. SuomiAreenassa järjestettiin tänä vuonna historian ensimmäinen Lasten keskustelutilaisuus, jossa aiheena olivat lasten ja nuorten unelmat ja se, miten he itse voivat näitä mahdollistaa ja toisaalta se, miten vanhemmat ja yhteiskunta voivat tukea lapsia heidän unelmiensa saavuttamisessa. Juonsin tuon tunnin kestäneen tilaisuuden, jonka voi halutessaan katsoa MTV:n Katsomosta ilmaiseksi. Oli ilahduttavaa nähdä, miten paljon lapset unelmoivat ja miten he ovat itse valmiita näkemään vaivaa unelmiensa eteen. Lapset ovat tunnetusti aitoja, koska he eivät useinkaan koe esteitä unelmiensa saavuttamisessa. Kaikki nähdään mahdollisuutena. "Jos haluan olla Suomen paras ratsastaja, aion olla!" Ja tuota positiivisuutta meidän kaikkien tulisi pyrkiä vaalimaan myös aikuisena. On niin helppo kyynistyä ja valahtaa siihen tunteeseen, ettei mitään kannata edes yrittää, kun ei oikeastaan ole edes mahdollisuutta.
Kaikki kolme kuvaa c. Tanja Vaak |
Lapset nostivat esiin monia hyviä pointteja kysyttäessä siitä, pitäisikö yhteiskunnan tukea sellaisia lapsia, jotka eivät voi saavuttaa unelmiaan muuten. Tai pitäisikö unelmien saavuttamiseen ylipäänsä saada tukea muilta kuin omalta perheeltä? Tällähän hetkellä tuoreen hallituksemme hallitusohjelmaan on kirjattu maininta niin kutsutusta harrastustakuusta, joka lupaa 40 miljoonaa euroa investointirahaa siihen, että myös Suomeen saataisiin Islannista tuttu malli lasten harrastuksille. Käytännössä tällä pyritään tarjoamaan kouluikäisille lapsille ja nuorille kunnan kustantama yksi matalan kynnyksen harrastus koulupäivän jälkeen. Malli lisää lasten tasa-arvoa, sillä monissa vähäosaisissa perheissä ei välttämättä ole mahdollista tarjota lapselle yhtäkään harrastusta - edes halvempaa sellaista. Ihana ajatus, mutta mielenkiintoista nähdä, miten toteutus tulee toimimaan, sillä eroja kuntien välille tulee varmasti syntymään. Kävi niin tai näin, ratsastus tulee tuskin koskaan osaksi tätä harrastustakuuta.
Ratsastus on kallis laji Suomessa monestakin syystä. Ruotsiin verraten valtiomme tukee harrastustamme häviävän vähän, sillä naapurissa esimerkiksi maneeseja rahoitetaan samaa tahtia jääkiekkohallien kanssa kunnallisella tasolla. Suurin syy lienee hevoskulttuurissamme, joka on aivan lapsen kengissä vaikkapa juuri Ruotsiin tai mihin tahansa Keski-Euroopan maahan verraten. Ruotsissa ratsastus on yksi suosituimmista urheilulajeista, ellei jopa suosituin. Lajia arvostetaan ja siihen halutaan panostaa kunnolla. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun ratsastaja on valittu Ruotsissa Vuoden urheilijaksi.
Kaksi ylempää c. Tanja Vaak |
c. Sara B. |
Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä kulttuurisesta erosta. Suomessa on kallista olla yrittäjä, ja yritystoiminnallahan kaikki hevostalous pyörii. Kukaan täysjärkinen ei tee pitkää päivää edes kutsumusammatissaan siten, ettei käteen ja lainkaan ylimääräistä. Työstä on saatava palkka, se on aivan selvää. Kun yrittäjä maksaa verottajalle ison siivun tuloistaan ja päälle kustantaa kaikki mahdolliset muut sivukulut mahdollisine palkkoineen, on esimerkiksi ratsastuskouluissa yksinkertaisesti pakko pitää suhteellisen korkeita tuntihintoja ja isoja ryhmäkokoja. En ihmettele laisinkaan, miksi yhden valmennustunnin hinta omalla hevosella on 70 euroa tunnilta tai miksi ratsastuskoulussa maksetaan pääkaupunkiseudulla kuuden hengen ryhmätunnista 50 euroa kappaleelta. Jollainhan sen yrittäjän on yksinkertaisesti elettävä. Hintoja on helppo kritisoida, mutta helposti unohtuu, miten paljon globaalit kansantaloudelliset seikat vaikuttavat hintojen kehitykseen tai miten vaikkapa uuden hallituksen verotusratkaisut yrittäjiä kohtaan voivat muuttaa suuntaa.
Julkaisin tästä aiheesta lyhyen postauksen Instagramissa, jossa kerroin avoimesti, miten mun oli pakko jättää sunnuntain startti väliin kisoissa siksi, ettei rahaa yksinkertaisesti ollut kahteen starttiin. Yllätyin, miten paljon aihe sai aikaan jopa todella avointa kommentointia rahapuheesta. Ilahduin, mutta samalla huomasin, miten suurta joukkoa aihe koskettaa. Jos ratsastuskouluissa harrastaminen on kallista, on hevosen omistaminen kilpailemisineen sitäkin tyyriimpää ja monella tavoin järjettömämpää. Vanhemmat laittavat lastensa harrastukseen kaiken aikansa ja rahansa. Yhtä lailla tähän lajiin käyttävät resurssejaan yksin asuvat tai lapsettomat aikuiset sekä nuoret. Monet tekevät niska limassa töitä jo nuoresta iästään asti, jotta he voivat rahoittaa tuntejaan ja lähteä vaikkapa yhtiin tallin ulkopuolisiin kisoihin kuukaudessa. Aivan, kuten minäkin tein 14-vuotiaasta asti. Talutin hevosia alkeiskurssilla saadakseni ratsastaa toisen kerran viikossa, sillä äidilläni oli yksinhuoltajana varaa maksaa juuri ja juuri se yksi viikkotunti halvalla tallilla, jonne kävelin toppahousut korviin vedettynä ala-asteikäisestä lähtien kesät talvet äidin ollessa myöhään töissä tekemässä rahaa elämistä varten.
Kaksi ylempää kuvaa c. Heidi Lammi |
Kaksi ylempää kuvaa c. Tanja Vaak |
Mutta halusin ratsastaa, ja siksi näin sen kaiken vaivan. Haluan ratsastaa edelleen, ja siksi näen edelleen vaivaa ja priorisoin menoja siten, että hevosjutut tulevat lähes aina ykkösenä. Nykyään elätän itseni ja hevoseni omilla rahoillani, mutta äiti on mukana harrastuksessa olemalla läsnä ja toki auttamalla esimerkiksi yllättävien eläinlääkärikulujen kanssa - onhan kyseessä yhteinen hevosemme. Meidän perheessä oli alusta asti se mentaliteetti, että jos ratsastaa haluaa, on sen eteen tehtävä töitä itse. Siksipä olinkin töissä ylä-asteelta asti viikonloppuisin tallilla ja heti täysi-ikäisyyden saavutettuani kaupan kassalla abivuoden ohella. Vanhemmat halusivat opettaa, ettei raha kasvanut puussa. Koska sinne kisoihin ei vain "mennä" - ne startit maksavat aina rahaa, ja se raha on aina pois jostain muusta.
Kun laitan kiinteästi 1500 euroa kuussa harrastukseeni ilman mainintaa eläinlääkärinkuluista ja mahdollisista varustehankinnoista, tulee väkisinkin pohdittua, olisiko tuo raha järkevää sijoittaa tai käyttää vaikka asunnon ostamiseen. Tai miten monta ihanaa matkaa tuolla summalla tulisikaan tehtyä! Niinhän se on, että tästä lajista on rationaaliset valinnat monesti kaukana. Siltikin haluan harrastaa ja käyttää tähän monesti enemmän kuin järkevää olisi, sillä laji antaa aivan valtavan paljon henkisellä, sosiaalisella ja toki fyysiselläkin tasolla. En tunne olevani onnellisempi missään muualla kuin rakkaiden ihmisten ja hevosten ympäröimänä. Siitäkin huolimatta, että talvella on kylmää ja pimeää, hevosella on kenkä irti tai kisoissa epäonnistuu. Niistäkin asioista huolimatta tämä on laji, jota tekee ympäri vuoden täydellä palolla. En kuitenkaan enää ajattele, etten voisi koskaan elää ilman hevosia. Jos joskus päätän lopettaa, keksin varmasti paljon muitakin asioita, jotka voivat tehdä mut monella tapaa yhtä onnelliseksi. Ja ainahan voi palata takaisin lajin pariin. Jos ei muuten, niin iloitsemalla muiden onnistumisista ja onnellisista hetkistä.
Oletko sä koskaan pohtinut tarkemmin ratsastuksen hintavuutta?