#375: "Tärkeintä ei ole voitto, vaan murskavoitto"?

Kävimme yhtenä iltana parin henkilön kanssa varsin lyhyen, mutta sitäkin mielenkiintoisemman keskustelun kilpaurheilusta ja ennen kaikkea lasten sekä nuorten suhtautumisesta kilpailemiseen. Mielipiteemme olivat melko eriävät, mikä herätti itseänikin miettimään asiaa laajemmalta kannalta. Pohdittuani omaa näkökulmaani enemmän päätin jakaa sen tänne teille.

 

Tällä tekstillä haluan ennen kaikkea saada aikaan keskustelua siitä, mitä mieltä te olette tästä aiheesta ja miten lasten (tai kenen tahansa ratsastajan) tulisi suhtautua kilpauhreiluun tämän asian tiimoilta. Tarkoitukseni ei ole provosoida tai varsinkaan haukkua ketään, vaikka saatan kirjoittaa esimerkkejä kärkkäästi. Tämä ei myöskään ole henkilökohtaisesti osoitettu kenellekään, joten älkää ottako itseenne :) Jatketaan keskustelua siis kommenttiboksin puolella!

 

Koko juttu sai alkunsa, kun eräs tallimme esteratsastaja kertoi lähtevänsä seurakoulukisoihin ratsullaan luokkaan helppo C. Ratsastajan isä ilmoitti, ettei aio raahata ratsukkoa kilpailemaan niin matalalla tasolla. Samalla ilmoitettiin, että kyseinen kilpailupaikka olisi kuitenkin mitä parhain heille, sillä he ovat edellisenä vuonna voittaneet siellä kolme kertaa seuraestekisoissa - jospa siis tälläkin kertaa voittaisivat. Totesin siihen sitten hieman kuivasti, että eikö fiksuinta olisi lähteä tekemään hyvä suoritus omalla tasollaan sen sijaan, että lähtökohtaisesti jättää kisat välistä, jos voittaminen ei ole ensimmäisenä mielessä.

 

 

Vastaus oli tältä isältä hyvin yksinkertainen: tärkeintä ei ole voitto, vaan murskavoitto. Ratsastajalle pitää saada pienestä pitäen päähän se, että kisoihin mennään voittamaan, voittamaan, voittamaan. Jos voitto ei tule esteradalla ainakin kahden sekunnin erolla seuraavaan, saa ratsastaja kävellä kotiin. Argumenttina vastaväitteelle oli, että ratsastajan henkinen puoli pitää saada jo pienestä asti haluamaan sitä voittoa - muuten se olympiakulta 40 vuoden päästäkään ei ole mahdollinen.

 

Okei, ymmärrän, että isän puheessa oli mukana vivahde liioittelua. Pelottavaa oli mielestäni kuitenkin se, että hän sanoi sen tarkoittaen sitä tosissaan. Omalla tasolla suorittaminen on kuulemma "lässynlässynlää liibalaaba ihanaa kivaa hymyillään nätisti, mitään ei saada aikaan". Tuota kohtaa jäin miettimään ja sen uskallan nyt kyseenalaistaa, vaikka vastapuolella on takanaan useita kymmeniä vuosia enemmän kokemusta kilpailemisesta kaikella tasolla kuin itselläni, tosin ratsastusurheilun ulkopuolelta.

 

Mitä omalla tasollaan suorittaminen on? Mielestäni se ei ole pelkästään sitä, että kisoissa kierretään niin pitkät tiet, että otetaan kurvit naapuritallin pihasta asti ja tullaan maaliin hymyssä suin, vaikka mukana olisi seitsemäntoista puomia ja katkennut jalka. Ehei! Omalla tasollaan suorittaminen on sitä, että ratsastetaan kilpailuissa suoritus, joka vastaa omaa tasoa. Se voi olla tosissaan kilpaileminen voitosta, tyytyminen kahteen puomiin tai suuri helpotus, kun radan on saanut hyväksytysti maaliin. Se omalla tasollaan suorittaminen voi myös vaihdella (aivan kuten tavoitteetkin) ihan kilpailusta riippuen. On mielestäni väärin lähteä hakemaan kisoista verenmaku suussa voittoa, jos kaikki edelliset kisat ovat päättyneet hylättyihin suorituksiin. Vaikka isä miten haluaisi lapsensa pärjäävän, ei tämän ratsastajan itsetunto ainakaan tästä painostuksesta nouse. Ainakin uskallan epäillä.

 

 

Yksi argumentti oli myös, että "etsipä Amerikasta yksikin urheilija, joka ei haluaisi voittaa. Kysy sitten Suomesta - täällä ollaan vaan että 'no yritän parhaani, ei haittaa vaikka häviäisin, nyyh' ja ei siitä mitään tule". Ihan totta - huippu-urheilutasolla! Kyllä mielestäni ratsastusurheilussa siellä huipulla pitää ensisijaisesti lähteä kisaamaan voitosta, senhän takia sitä tehdään - kilpaillaan. Ei kukaan FEI:n rankingin kärjessä oleva starttaa idealla "lähden katsomaan, miten käy", vaan he oikeasti kilpailevat silloin, kun edellytykset siihen ovat kunnossa. Mutta he ovatkin ammattilaisia, jotka tietävät, mitä tekevät. Onko se sitten niin hienoa, että voittoja tulee alle metrin tasolta ratsastuksella, joka ei kehitä ratsukkoa eteenpäin. Tai että niitä pikkuluokkia halutaan mennä vain siksi, kun isommissa ei voi voittaa.

 

Mielenkiintoisin kohta oli kuitenkin mielestäni se, ettei jonnekin tietylle kisapaikalle voi mennä enää uudestaan, kun siellä on aiemmin mennyt huonosti. Vähiin käy Suomen kisapaikat, jos niitä aletaan karsimaan sen mukaan, missä on milloinkin onnistunut tai mokannut. Jokaiselle sattuu virheitä ja niistä pitää ottaa opikseen kokeillen seuraavalla kerralla uudelleen  huomatakseen, onko oppi tuottanut toivottua tulosta. Epäonnistumisista ei pidä lannistua, sillä ne ovat tilanteita, jotka oikeasti kehittävät meitä ihmisinä ja ratsastajina. Elämäkään ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista ja se on hyvä oppia - vähitellen ja varovasti - ihan lapsesta saakka.

 

Tavoitteita saa ja pitääkin olla, sitä en mene kieltämään. En siis missään nimessä sano, että voittamisen tavoittelu olisi jotenkin väärin - ei todellakaan, mikäli se on tasoa, mikä siinä tilanteessa ja sillä tasolla on ratsukolle realistinen. Voi olla, että 90cm tasolla realistinen tavoite olisi voitto ja metrissä realistista olisi kokemuksen hakeminen kivalla puhtaalla radalla. Kyllä itsekin ajattelen niin, että seuraavissa kisoissamme oma tavoitteeni on päästä kaikki radat maaliin edes jotenkin siististi, vaikka syksyn tavoitteenani onkin kisata mitalista nuorten aluemestaruudessa. Asiat pitää osata suhteuttaa tilanteeseen, kaikki ei ole aina niin mustavalkoista.

 

Mutta mitäs valmentaja miettisi tällaisen ratsastajan ajatuksista? "Ainahan valmentajaa voi vaihtaa." Jep, onnea ja menestystä tulevaisuuteen.