Hevosmaailmassa ihmiset ovat usein kovin raadollisia. Jos et onnistu täydellisesti valmennuksessa, tee jokaista tallihommaa sataprosenttisella panostuksella tai ole muuten vain täydellinen hevosenomistaja, saat yleensä lokaa niskaasi - jos et suoraan naamallesi, varmasti selkäsi takana.
Bloggaajana olen asettanut itseni alustalle, jossa kuka tahansa ikään tai tietämykseen katsomatta voi halutessaan arvostella tekemisiäni, nimellään tai anonyymisti. Bloggaajauran alkupuolella tämän hyväksyminen vei aikansa, sillä musta tuntui kovin väärältä se tosiasia, etten todellakaan tiennyt keneltä palautetta sain: vaikka se olisi ollut kuinka tuomitsevaa tahansa. Nykyään osaan suhtautua negatiiviseen palautteeseen rakentavasti ja miettiä asiaa myös lähettäjän näkökulmasta. Jokaisella, myös sillä negatiivisella, kommentilla on kuitenkin aina se jokin syy, miksi kommentti on alkunsa saanut.
Tämän postauksen aihe ei kuitenkaan koske blogin kommentteja. Haluan pohdiskella sitä painetta, joka jokaisella hevosharrastajalla on harteillaan ainakin jossain kohtaa harrastusuraansa: pakonomaista tarvetta onnistua täydellisesti. Blogini kautta tuon harrastukseni muiden nähtäväksi ja paine hyvästä suorituksesta kasvaa entisestään. Mistä tietää, kun täydellisyyden tavoittelu menee yli? Tässäpä teille hyvä esimerkki viime viikon sunnuntailta.
Sunnuntai-iltana parkkeerasimme trailerimme Riders Innin pihaan Hyvinkäälle, tarkoituksena hypätä Piuden valvonnassa ratatreeniä. Aurinko paistoi, paikalla oli kuvaaja ja puitteet mitä parhaimmat. Hevonen oli aina hypännyt kyseisessä paikassa loistavasti ja itseasiassa koko meidän kevät oli ollut yhtä nousujohteista taivalta ratsastuksen osalta, joten odotukset olivat korkealla. Suunnittelin mielessäni etukäteen, millä tavalla kirjoittaisin valmennuksesta postauksen. Nyt jos koskaan tehtäisiin vuoden paras hyppykerta!
 |
| Nyt meni herne nenään, kun kuski toi hevosen huonosti kaarteen läpi. |
 |
| Koko tunnin aikana emme nostaneet esteitä radalla. Ne olivat koko ajan n. 110cm korkeudessa, osa vähän matalampia ja osa vähän isompia. |
Yhdellä suorituskerralla tein ala-arvoistakin huonomman lähestymisen tavalliselle pystyesteelle, mutta Champ kiipesi (kirjaimellisesti, sillä se ei juuri ponnistanut missään vaiheessa tuntia ollessaan niin kamalan jännittynyt ja selästään lukossa) siitä kiltisti yli. Seuraavaksi vuorossa olisi ollut okseri, mutta okserin sijaan käänsin hevosen kaksi askelta ennen estettä voltille ja siirryin käyntiin. Laitoin silmät kiinni, hengitin. Mietin mielessäni, että "enhän mä voi olla näin huono, mä en ratsasta näin huonosti". Ja ennen kaikkea - mä en koskaan, en koskaan käännä hevosta esteeltä pois. Piude oli ihan hiljaa, antoi mun kävellä puolikkaan voltin verran ja tulla linjan uudelleen. Onnistuin.
 |
| Otimme vähän eri taktiikan vedelle: en edes yrittänyt hypätä sitä aluksi, vaan ratsastin kaarteesta laukassa kohden estettä ja siirsin hevosen suoralla linjalla, hyvissä ajoin ennen estettä käyntiin. Käynnissä ratsastin hevosta suorana (!) kohden estettä askel kerrallaan niin, että aina kun hevonen hengitti, menin askeleen lähemmäs. Tekniikka toimi, sillä hevonen ei kieltänyt sille kertaakaan. |
Ei ne vastoinkäymiset siihen loppuneet, mutta panikoiminen onnistumisen pakosta loppui. Totesin, että hei - huonommin ei enää voisi mennä. Mitään menetettävää ei ole, joten turha stressi pitää saada pois. Yritin kehua hevosta ääneen ja tsempata sitä taistelemaan mun kanssa. Suurin virhe alkujaan oli siinä, että kun hevonen oli jännittynyt, en lähtenyt pyytämään hevosta tekemään töitä mun kanssa, vaan rupesin ratsastamaan hevosta vastaan. Paineistamaan, tekemään epäreiluja päätöksiä hevosta kohtaan. Loppua kohden hevonen oli jo paremmin mun puolella, vaikkei edelleenkään hypännyt pyöreästi selkänsä läpi, kuten normaalisti. Se ei kuitenkaan kieltänyt, vaan halusi mennä esteiden yli.
Valmennuksen jälkeen olin kamalan vihainen itselleni ja ennen kaikkea pettynyt siihen, miksi ratsastin niin huonosti. Tallilla meinasi tulla itku, samoin kotona. Onko hevonen rikki, miksi se jännitti niin paljon? Soitanko heti klinikalle vai odotanko huomiseen? Mitä muutoksia hevosen rutiineissa on viime aikoina tapahtunut? Muutinko ruokintaa, vaivaako kaviot, pitäisikö se kuvata? Onneksi mulla on ihania tallikavereita ja äiti, jotka jaksoivat tsempata: "Aada, se oli vain yksi päivä." "Jos sä tekisit tätä rahasta, voisit olla pettynyt. Mutta sä harrastat, ja siihen kuuluu epäonnistumisia. Niistä oppii eniten."
Jälkikäteen ajateltuna epäonnistunut valmennus oli monien tekijöiden summa. Päivä oli mennyt pieleen jo aamusta asti: olin tallilla kuuden jälkeen tarkoituksenani klipata hevonen nopeasti, mutta tylsien terien takia hommaan meni kaksi tuntia. Olin kotona myöhässä lukuaikataulusta, stressasin valtavasti tulevan viikon pääsykoetta. Pääsimme lähtemään valmennukseen myöhässä trailerin ongelmien vuoksi ja lopulta paikan päällä olin miltei räjähdyspisteessä, valmiina kimpaantumaan jokaisesta kommentista, jotka eivät olleet mieleeni. Ja kun itselleni asettamat tavoitteet eivät toteutuneet ensimmäisestä hypystä lähtien, hajosi pakka lopullisesti.
Meinasin kirjoittaa jo samana iltana postauksen valmennuksen kulusta, mutta lopulta jouduin jättämään tämän tekemisen monta päivää myöhemmäksi. Hyvä niin, sillä tuona iltana näppäimistö olisi suoltanut katkeroitunutta, itsesääliä pursuavaa tekstiä, josta kukaan ei olisi hyötynyt. Seuraavana päivänä päätin jättää pieleen menneen valmennuksen analysoinnin sikseen ja suunnata katseen kohti tulevaa todeten "pieleen meni, mutta menköön. Mä saan epäonnistua, se on ihan jokaisen oikeus."
En tiedä, olenko rakentanut omassa päässäni jonkinlaisen mielikuvan ratsastajan kehityskaarteesta vai mistä pakonomainen täydellisyyteen pyrkimisen ajatus on alun perin lähtenyt. Totta kai tiedän, että virheitä sattuu jokaiselle. En mä tuomitse, jos jonkun tuntemani ihmisen valmennus menisi täysin penkin alle, vaan yritän parhaani mukaan tuoda ne hyvät puolet esiin ja tsempata kohti tulevia koitoksia. Mutta aina, kun epäonnistuminen sattuu omalle kohdalle, tuntuu siltä, että koko maailma olisi mua vastaan. Miksi juuri minä? Onhan tässä jo koko kevät taisteltu hevonen mahan hyvinvoinnin kanssa ja nyt viimeisenä podettu kavio-ongelmia.
Olen tainnut joskus aiemminkin tämän sanoa, mutta epäonnistuminen kuuluu urheiluun. Joskus on kausia, kun mikään ei suju pitkään aikaan ja silloin epäonnistumisiin tottuu enemmän ja niitä osaa käsitellä paremmin. Joskus epäonnistuminen tulee pitkän nousukauden jälkeen ja silloin se tuntuu entistä pahemmalta. Onhan se tiedossa, ettei aina voi mennä hyvin: kun lajin parissa työskentelee kaksi elävää olentoa, vaaditaan lähes lottovoitto siihen, että jokainen asia sujuisi täydellisesti.
 |
| Mikä mun kättä vaivaa? :D Ja ennen kaikkea, mitä ihmettä mä teen? |
Ei mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Vaikka Champ kielsi muille esteille, meni se joka kerta pitkästä vesimatosta yli ilman neuvotteluja. Ja kun sosiaalisessa mediassa kaadoin suolaa haavoihin itkemällä surkeasti mennyttä valmennusta, totesi Piude, ettei se niin huonosti mennyt. Isälleni hän oli sanonut, että kyllä mä osaan ratsastaa ihan kivasti. Ja mikä parasta, kotona hevonen hyppäsi tällä viikolla niin suurella sydämellä ja pyöreitä hyppyjä, etten voinut olla nauramatta kyydissä.
Sunnuntaina suuntaan samalle pelipaikalle uudestaan, uudella asenteella. Teen parhaani, mutta saan epäonnistua. Lupa epäonnistumiseen on myönnetty.
Millaisia mietteitä teillä herää tästä aiheesta?
Oletteko joskus epäonnistuneet hevosten kanssa pahasti? Miten?
mitä materiaalia toi kenttä on ku on iha valkee, näyttää siistiltä :D
VastaaPoistaMä en tiedä mitä kaikkea siinä on, mutta tietääkseni kuitua ja kvartsihiekkaa :)
PoistaHyvä ja tärkeä postaus. Itselläni on taipumusta perfektionismiin ja siksi en voisi kuvitellakaan pitäväni (ratsastus)blogia ja antautua arvostelulle kuvien ja videoiden kera. Bloggaaminen tuo kyllä varmasti ihan oman lisänsä siihen onnistumisen tarpeeseen. Itselläni auttaa se, että epäonnistuessani puhun itselleni yhtä lempeästi kuin puhuisin kavereille - vaikka sitten ääneen, niin hölmöltä kuin se tuntuukin.
VastaaPoistaEi ollenkaan hölmömpi idea! Kaikki keinot sallittuja ;)
PoistaNoi on niin tuttuja fiiliksiä! Meillä vielä äiti on välillä sellanen, että kaataa oikein suolaa haavoihin jos valitan kuinka huonosti menee. Onneks kumminkin suurimmaks osaks on tsemppaamassa ja muistuttaa, että se ei ole maailman loppu eikä näytä niin pahalta miltä itsestä tuntuu. Silti noi hetket on vaan hirveitä kun tuntuu että jokainen hevosen selässä vietetty aika on mennyt ihan harakoille :D
VastaaPoistaHaha, mulla isä on enemmänkin se joka sanoo aina "no olisko pitänyt tehdä niin ja näin", äiti sen sijaan tsemppaa :D mutta totta joka sana!
PoistaNiin täysin asiasta kirjoitettu ja täyttä asiaa oleva postaus!
VastaaPoistaEpäonnistumisen tunne on tosi raastava, itseni se saa ensin suuttumaan, seuraavana jotenkin lamauttaa ja sitten jälkikäteen suututtaa vielä lisää, kun ei osannut toimia, eikä myöskään korjata tilannetta (omasta mielestä) tarpeeksi hyvin. Pitäisi opetella vielä lisää ongelmatilanteiden ratkaisemista, siinä tuskin on kukaan koskaan mestari.
Harmittavasti hevospiireissä käytäntö tuntuu olevan se, että mitä vähemmän myönnät mokanneesi sitä parempi oot, mikä ei tietysti ole hyvä asenne. Epäonnistumisia sattuu jokaiselle ja niistä pitäisi nimenomaan ottaa oppia, muttei toisaalta unohtaa heti, eikä sitten kuitenkaan jäädä vatvomaan liiaksi.Ongelman kieltämiseen kun lisätään selän takana puhuminen epäonnistujasta ja siitä kuinka se ei taaskaan myöntänyt että mokasi, niin kyllä on taas soppa valmis. Siispä pisteet sulle hevospiireissä vaikean asian, epäonnistumisen, esiintuomiselle! :)
Kiitos :) joo toi on ikävää, että yleensä mitä pidempään kieltää epäonnistumiset, sitä parempana sua pidetään. Tai ainakin matalammalla tasolla..
PoistaIhan lähimuistista pystyn sanomaan, että tiedän miltä tuntuu. Eikä vieläkään olla sillä tasolla, "jolla haluaisin olla" jne, eli pieni epäonnistumisen tunne kalvaa kokoajan. Siihen päälle vielä julkinen lynkaaminen, niin kyllä se vähän kirpaisee - vaikka aina olen ollut vahva arvostelun edessä. Loppujen lopuksi kuitenkin se olen minä itse, jotka suurimmat paineet itselleni teen. Jos en onnistu, olen epäonnistunut. Perfektionistina sitä miettii kokoajan jokaista liikettä ja muutosta, mitä hevosen kanssa tekee. Analysoi ja pohtii mielessä, kirjoittaa ehkä niistä jotain blogiin, miettii sen jälkeen lisää. Viimeisenä mielessä ennen nukahtamista, ensimmäisenä aamulla herätessä. Se on aika raskasta. Täytyy oppia relaamaan. Ei haittaa, vaikka välillä ei asiat onnistu tai mene niinkuin on suunnitellut. Vaikeuksista oppii lopulta kaikista eniten :) Ja sen jälkeen osaa nauttia ihan toisella tavalla onnistumisesta, kun tietää miten paljon töitä sen eteen on tehnyt. Silti sitä onnistumistakaan ei saisi jäädä fiilistelemään liian pitkään, vaan jatkaa nöyränä, mutta rennosti, harjoittelua hyvällä mielellä. :)
VastaaPoistaIhan totta joka sana :) hyvä Heidi!
PoistaTiedättekö miksi epäonnistumisista oppii eniten: siksi, että pohtiessaan/pähkäillessään asiaa tulee pilkkoneeksi sen epäonnistumisen niin pieniin palasiin ja tarkastelleensa sitä epäonnistumista niin monesta eri näkökulmasta että väkisinkin löytää paremmin epäonnistumisen juurisyyt kuin onnistumiskokemuksesta, jossa ei tartte/ei tule tehneeksi yhtä perusteellista pohdintaa :) - siksi
PoistaSun paras postaus koskaan! :) Älyttömän hienosti tunnistat omat mokat, mutta mikä tärkeämpää: Oot itsellesi armollinen. Tsempit ensi kertaan! :)
VastaaPoistaVoi paljon kiitoksia :)
PoistaVoi että, niin tuttua! Melkein jopa helpottavaa että muillekin sattuu (ei sillä että toivoisin kenellekään epäonnistumisia), vaikka musta kyllä aina tuntuu että oon pahemman luokan tunari ja epäonnistuja kun asiat ei suju. Ihania kuvia jokatapauksessa :) Ja muistetaan, että ihmisiä me vain ollaan, epäonnistumiset kuuluu asiaan!
VastaaPoistaToi on ihan totta, että vaikkei toivo kenenkään epäonnistuvan, on silti helpottavaa tietää että muutkin sitä tekevät :) niinpä!
PoistaTodella hyvin kirjoitettu teksti, ja niin täyttä asiaa! :)
VastaaPoistaKiitos :)
PoistaIhan mahatavasti kirjoitettu ja toteutettu postaus. Näen uskomattoman paljon samaa meissä-juurikin epäonnistumisten kohdalla. Ja tuo paskasti mennyt päivä ja sitten vielä tulee kiviä matkaan niin ei vaan voi olla ärtymättä ja lopulta sitten itkemättä. Jos tämä postaus olisi tullut ennen sitä tämän viikon hyppykertaa olisin sanonut että seuraava kertaa menee sitten yhtä upeasti kun edelliset kerrat - lupa epäonnistua. :)
VastaaPoistaKiitos paljon :) toivotaan, että sunnuntaina menee sitten hyvin :D
Poistaitse onnistun parhaiten pienen paineen alla. vaikka itsellänikin on blogi ei se paljon lisäpainetta tuo. tosin aina valmentaja, joku kentällä oleva katsoja tai toinen ratsastaja lisää painetta ja koen tarpeelliseksi ''näyttää kaiken mitä osaan'' ja että on pakko yrittää ja keskittyä ettei näyttäisi apinalta muiden silmissä. tiedän tämän olevan ajatuksena typerä, mutta minua se auttaa onnistumaan ja keskittymään ja parhaan treenin tai kisasuorituksen teen aina pienen paineen alaisena! :) tietenkin liika on liikaa ja turhan iso paine syö suoritusta...
VastaaPoistaToki pieni paine on aina hyvästä, mutta kuten sanoit, liika on liikaa ja tästä oli kyse tuolloin viime kerralla :/ tsemppiä treeniin :)
PoistaTosi hyvää tekstiä! Kirjotat tosi kivasri ja tykkään tosi paljon sun Kirjoitus tyylistä! ( :
VastaaPoistaMä oon itse epäonnistunut monesti tai oikeastaan tosi monesti. Viimekausi meni penkin alle pahemman kerran. Tuntui, että kerta toisensa jälkeen ratsastin vain huonommin. Onneksi tämä kausi on kuitenkin lähtenyt paremmin käyntiin enkä enään niin epätoivoisesti ratsasta. (:
Tsemppiä reeneihin ja kisoihin!
Kiitos kovasti :) ja hirmuisesti tsemppiä sulle tälle ja tuleville kausille!
PoistaMahtava teksti, mahtavia ajatuksia! Todellakin, pitää olla lupa epäonnistua :)
VastaaPoistaKiitos :)
PoistaOlen juuri saanut tänä keväänä ratsastukseni rennoksi ja toimivaksi, yhteistyö hevosen kanssa on ollut parempaa kuin koskaan.... ja koko ajan pelottaa milloin alan ratsastaa taas huonosti ja pakka hajoaa. ahdistaa.
VastaaPoistaEi kannata ahdistua, vaan nauti tästä tunteesta :) toivotaan, ettei isoja alamäkiä tule!
PoistaKuulostaa tutulle! Hyvää tekstiä! Mun valmentaja lohdutti mua kerran epäonnistuneen valmennuksen jälkeen, että pieni takapakki kuuluu kehitykseen. Tämä kyllä lohduttaa aina epäonnistuneen treenin jälkeen ja sitten seuraavalla kerralla onkin mennyt ihan normaalisti, kun en ole tehnyt edellisestä kerrasta ongelmaa.
VastaaPoistaEi varmaan pitäisi, mutta alitajunnassa mä odotan koko ajan sitä treenikertaa kun palataan takaisin... On menny liian hyvin jo pidemmän aikaa, että kohta se tulee. Tosin voihan se olla hyväkin ajatella näin jo etukäteen, ehkä se ei sitten ole niin järkyttävää ja kamalaa ja osaisin vaikka jo sen pieleen menneen hyppykerran aikana reagoida ja toimia enkä vain panikoida..:D
Takapakeissa on onneksi kääntöpuolena se hyvä juttu, että kun sieltä pääsee pois, etenee samantien hirveillä harppauksilla eteenpäin. Ja siis eihän sullakaan oo aina hyvä päivä, niin ei hevosellakaan voi olla. On ikävää jos se osuu kisoihin, mutta valmennukseen osuessa, mutta valmennukseen osuessa se voi olla ihan lottovoitto.
PoistaJa sit kun itse vielä muistaisi tuon kun on ns. tilanne päällä... :D
Oikeessa ootte molemmat! Ja mitä tohon valmennuksessa epäonnistumiseen tulee - se on yleensä just hyvä! Piudekaan ei ollut nähnyt Champia tällaisena aikaisemmin eli nyt hän sai tietää sen, kun sanon välillä ettei hevonen yksinkertaisesti halua mennä. Eli helpompi korjata :)
PoistaEn pahemmin koskaan kommentoi mihinkään mitään, vaikka sunkin blogia seuraan aktiivisesti. Nyt oli kuitenkin pakko tulla kehumaan tätä postausta! Aivan mahtavaa tekstiä, kosketti itseänikin ratsastajana paljon. Niin paljon samoja ajatuksia täydellisyydestä ja epäonnistumisen pelosta. Ah, kiitos! Ei löydy sanoja :')
VastaaPoistaVoi kiitos :) ihana kommentti!
PoistaMyönnän, että tirautin pari kyyneltä tuossa kohtaa, kun kerroit Piuden antavan itsellesi aikaa laskea kymmeneen. Taidan olla vielä hieman herkällä päällä oman epäonnistuneen estetuntini jälkeen, mutta juuri noin minäkin olisin halunnut kesken ratsastuksen tehdä! Olet erittäin rohkea, kun tuot tämän aiheen esille. Hatunnosto sulle ja paljon tsemppiä seuraaviin valmennuksiin!
VastaaPoistaKiitos tosi paljon! Olipa ihana kuulla, että tää postaus herätti noinkin voimakkaan reaktion :)
PoistaVoi osaisinpa määki aatella noin mutta kun en vain pysty... Lyhyen ajan sisällä on tultu liian monta kertaa itkien valmennuksesta tai itketty valmennuksessa kun jokin ei vaan enää onnistu kuin ennen. Ja tätähän ei auta yhtään se että olen nuori ja minulla on todella huono itsetunto.
VastaaPoistaMeillä meni hepan kanssa viime kausi todella hyvin ja sijoituttiin muistaakseni kaikilla 100 cm radoilla ja hevonen oli tullut minulle kesken kauden. tämän kauden tavoitteena on 110, mutta jokin ei vain nyt mene hyvin. Reeneissä hevonen on ihan ok, muutama viikko sitten kun oltiin kisoissa tuli yhdet kiellot 90&100 radalta. No päätimme silti mennä seuraavana viikonloppuna toisissa kisoissa 100&110. Hevonen kaatui 100 ekalla esteellä mutta 110 meni todella hyvin ja ei tullut kuin yksi kileto joka oli täysin oma moka! Nyt taas joudutaan luultavasti palaamaan 90&100 luokkiin joka tuntuu pahalta kun tuntuu etten vain kehity vaikka yritän kuinka!
Ihailtavaa tuo sun teksti ja se että sait kerättyä itsesi valmennuksessa; mää en siihen ois varmasti pystynyt ja niinkun aina syyttäisin edelleen kaikesta itseäni ja koko valmennus jäisi kaivelemaan mieltä pitkäksi ajaksi...
Ootte todella hieno pari Champin kanssa ja hyvää kesää! :)
Kiitos! Kuulostaapa ikävältä. Toivottavasti saatte pian hommat toimimaan :) ei kannata masentua!
PoistaOnks Champ etupainonen?
VastaaPoistaMiltäs näyttää? ;)
PoistaMulla oli valmennuksissa hevonen tosi hyvä. Sitten kun oli kisat nii molemmilta radoilta hylky koska hevonen rupes jo kaukaa kieltään. Kisojen jälkeen oikeesti mietein et oikeesti oonko niin surkee ja miks ratsastin niin.
VastaaPoistaVoi harmi, ensi kerralla menee varmasti paremmin! :)
PoistaTäysin samaa mieltä, ja kaikille sattuu huonoja päiviä! Tiedän niin hyvin sen tunteen kun ei saa enää itseään eikä hevosta rennoksi alkutunnin virheen takia. Mulla on myös yleensä ongelma siinä, että jos harmittaa joku muu asia niin se tarttuu ratsastukseen ja vaikka yrittää niin ei saa keskityttyä ja kaikki menee pilalle... Se on hirveää nähdä ratsastaessa kun lempiponi joutuu katselemaan tarhasta tuntia kaviokuumeen vuoksi ja itse ratsastaa toisella ponilla... Sen takia mulla on mennyt monta tuntia pilalle kun olen alkanut itkemään kesken tunnin... Oho, meni vähän aiheen vierestä, mut tosi hyvä postaus!:)
VastaaPoistaOnpa harmi, että lempiponisi ei ole terve :( toivottavasti se paranee pian ja tsemppiä treeneihin! Kiitos :)
PoistaErittäin hyvin kirjoitettu ja täyttä asiaa! Itse sorrun monesti ratsastaessa tietynlaiseen "pakko sitä ja tätä" -ajatteluun ja siitä seuraa mm. jännittyneen hevosen kanssa taistelua. Hevonen on pinkeänä ja säpsyilee, itsellä alkaa hermo kiristymään ja takaraivossa on koko ajan, että "nyt on pakko mennä tunti täällä kentällä ja pakko laukata ja pakko sitä ja tätä". Vaikka oikeasti pitäisi vain hengittää syvään, todeta että tänään ei homma toimi ja tähdätä siihen, että heppa on edes hetken rento ja sitten lopettaa. Vaikka oltaisiin oltu siellä kentällä vain 20 min. Ongelma vielä korostuu, koska ratsastan vuokrahevosella ja ajattelen, että minulla on "velvollisuus" ratsastaa täydellisesti joka kerta, etten "pilaa" hevosta. Välillä tekisi mieli läpsäistä itseään siitä, että tekee kaikesta niin vaikeaa edelleen, vaikka hevosen selässä on tullut keikuttua säännöllisesti viimeiset 20 vuotta :D
VastaaPoistaHaha, varmaan menee vielä seuraavat 20 vuotta (ainakin mulla) ennen kuin opin relaamaan tällaisten tilanteiden edessä :D sitä odotellessa.. Ja tsemppiä treeniin!
PoistaTämä oli todella hyvin kirjoitettu postaus! Tosi hyvää pohdintaa, joka rohkaisee ja saa miettimään asioita! Se on totta, että jokainen epäonnistuu joskus, niistä on vain otettava opiksi, ei jäädä rypemään itsesääliin! :)
VastaaPoistaKiitos kovasti :)
PoistaTykkäsin tästä postauksesta kyllä todella paljon ! Harvoin vielä kommentoin kenenkään blogiin, mutta tää postaus kyllä oikeesti kolahti ainakin mulle. Mulla on just se onglma, että jos joku kaveri, sukulainen tai kuka vaan tulee katsomaan, kun ratsastan niin mä alan helposti yli ratsastamaan ja silloin kaikki menee päin puuta x)
VastaaPoistaTosi kiva kuulla, että tämä postaus miellytti :)
PoistaEpäonnistuminen ja perfektionismi, nuo kaksi mörköä jotka ei tosiaankaan leiki kiltisti yhdessä. Mulla on ollut ihan hillittömän massiivinen istuntaongelma nyt jo jonkun puoli vuotta, en vaan pääse samaan suuntaan hevosen kanssa, ja hartialinja on kierossa eri suuntiin keskenään. N vaihtelee laukkoja miten huvittaa ja C:llä menee herne nenään ja se ei liiku ollenkaan. Tilanne tietyllä tapaa mun pään sisällä on pahentunut entisestään nyt, kun tähän on alkanut tulla ratkaisua - karrikoidusti siis jos viimeksi meni hyvin vähän lopuksi, niin kyllähän tällä kerralla pitää mennä vähintään yhtä hyvin alusta asti. Ai ei mennyt vai? Oon ihan paska ratsastaja enkä osaa mitään ja hevonen ei vaan tänään halua tehdä kuviokelluntaa eikä muutenkaan keskittyä muhun ja on jo valmiiksi nurjamielinen kun mä tuun kun menin viimeksikin niin huonosti.
VastaaPoistaOnneksi oon nyt sentään itse huomannut, että ratsastan selkeästi paremmin jos olen edellisenä päivänä liikkunut: käynyt salilla, kävelyllä tai jotain muuta missä joutuu tekemään töitä vartalollaan. Ehkä tämä tästä vielä joskus.
Kyllä se siitä! Hevoset osaa olla aika neitejä, se ei tietysti helpota asiaa ;D
PoistaErittäin hyvä teksti. Ja täyttä asiaa. Hevosmaailmassa ja hevosblogimaailmassa todellakin on vähän semmonen ajatus että aina pitäis mennä hyvin ja onnistua loistavasti. Mutta jokainen hevosihminen tietää ettei se niin mee! Ja siksi onki tosi hyvä kuulla niitä muitten epäonnistumisia, vaikka ei se tietenkää oo kivaa että joku epäonnistuu. Mutta siitä tajuaa että ei tuollakaa bloggaajalla aina niin ruususesti mee miltä se saattaa vaikuttaa. Ei siis sillä, että antaisit omasta ratsastuksestasi jotenkin erityisen täydellistä kuvaa, vaan ihan yleisellä tasolla meinaan. :) Loistava postaus siis, koska jokaisella todellakin on oikeus epäonnistua ja ratsastaa huonosti! Myös sinulla! Ei vaan ole mahdollista onnistua aina. Niinku jotain aiempaakin kommentoijjaa, minuakin puhutteli tuo että valmentaja antoi sun kävellä sen puoli volttia ja kasata ajatuksia hetken. Ihanasti toimittu häneltä!
VastaaPoistaLoppuun vielä, että kiitos tosi kivasta blogista. :) Teitä on kiva seurata!
Itse päätin lopettaa nyt ratsastuksen, koska sain aina hirvittävät paineet ennen tuntia. Jos tein jotain väärin, opettaja rupesi heti ärähtelemään miulle. En enää uskaltanut mennä tunnille, koska tuntui, kuin jokainen asia jonka tein, olisi vain satuttanut kaikkia. Entinen ratsastuksenopettajani haukkui miuta aina katsomossa olevalle naiselle, jolle hän jutteli melkein joka tunnilla. (Naisen tytär ratsasti ryhmässäni ja oli ridaopen suosikki) Kyllä lähti maku ratsastuksesta ja opettajasta ja itku meinasi tulla.
VastaaPoistaVaihdoin opettajaa, ja ratsastus rupesi tuntumaan jo paremmalta, mutta lopulta miusta rupesi tuntumaan että hänkin ihnosi miuta.
Epäonnistuminen tuntui siltä kuin joku olisi pistellyt miuta neulalla sisältä päin. Tunnen oloni vieläkin pettyneeksi itseeni. Rakastan hevosia, mutta ilmeisesti ratsastus ei ole miun juttuni.
Vielä pettyneemmäksi oloni tunnen siitä, että minä vain säälin itseäni ja luovutan. Mitä ihmettä miun pitäisi itselleni tehdä?
Nykyajan some hirviö on anonyymit... jotka yrittää parhaimman mukaan tehdä toisen elämästä h*lvettiä. Hieno teksti ja hienot kuvat! :D onks tää kenttä millä tallilla? Onko tämä sitä "kumirouhetta"? josku oli muistaakseni maatilan pellervo-lehdessä juttua tälläisestä kenttäpohjasta! Hienoja hyppyjä! ja ootte te kyllä super tiimi! :)
VastaaPoista