Joulukalenterin 9. luukku - Elämäni hevonen

Joulukalenterin yhdeksäs luukku palauttaa meidät ajassa taaksepäin, muistelemaan nuoren ratsastajatytön elämän onnellisimpia hetkiä. Champ asteli elämääni lähes kolme vuotta sitten, kylmänä helmikuisena sunnuntaipäivänä. Oikeastaan matkamme alkoi jo edellisen kuukauden puolella Hollannista, kun kävimme kokeilemassa erilaisia hevosia ostotarkoitusta ajatellen. Olin vielä edellisen hevosen selässä, kun tuo rautias sukkajalka asteli maneesiin taluttajansa kanssa. Silloin mulle vielä täysin vieras ruuna kiinnitti heti huomioni erikoisen päämerkkinsä ja elämänilonsa ansiosta. 

Tämä hevonen oli hintaluokaltaan korkeampi kuin mitä olimme suunnitelleet. Välittäjä oli kuitenkin tingannut hintaa alas sen verran, että hän viitsi esittää rautiaan meille budjetin ylittämisestä huolimatta. Ensimmäisenä kokeilupäivänä sain nähdä ruunan koeratsastajan kanssa, minkä lisäksi kapusin hetkeksi itsekin kyytiin. Ennen omaa ratsastustani katsoin videon, jossa hevosella hypättiin hallikilpailuissa 130cm tasoinen rata. Olin aivan myyty - sen tekeminen oli niin helppoa ja hyppääminen kaikella tavalla vaivatonta. Vaikka sain kokeilla päivän aikana monia muita kivoja hevosia, oli seuraavaan päivään herätessäni päällimmäisenä mielessä yhdeksänvuotias läsipäinen rautias.

Valintapäätöstä helpottamassa mukanani oli estevalmentajani, jonka kanssa yhteistä taivalta oli takana monen monituisen vuoden verran. Hän todella tiesi, millainen ratsastaja olin ja millainen hevonen mulle sopisi. Ensimmäisen päivän kääntyessä iltaan esitin hänelle kysymyksen: "mikä näistä hevosista olisi sun mielestä mulle se paras". Valmentajani ei sanonut suoraa vastausta, vaan kehotti odottamaan seuraavaan päivään. 

Nämä olivat ensimmäisiä ratsastuksiamme Suomessa. Champ oli aina yhtä iloisen näköinen, eikä tuo kuskin hymy ole hyytynyt tähän päivään mennessä.

Toinen päivä kului kokeillen muutamat hevoset uudelleen. Ensimmäisenä kävimme hyppäämässä paikallisissa rataharjoituksissa, jotka vastasivat ikään kuin suomalaisia seurakilpailuja. Kun olin ratsastanut siellä kaksi hevosta, lähdimme päivän toiseen kohteeseen rautiaan ruunan ja ruunikon tamman luokse. Ensimmäisenä vuorossa oli tamma, jonka kanssa kaikki oli suhteellisen vaivatonta. Onnekseni istuin viimeisenä rautiaan selkään, sillä se tunne painui mieleeni pitkiksi ajoiksi. Ratsastus ei todellakaan ollut helppoa, eikä ratsuni kulkenut kunnolla avuillani. Se oli kuitenkin äärettömän anteeksiantava, miellyttämishaluinen. Se ei välittänyt virheistäni, vaan auttoi sellaisissa tilanteissa, joissa jokin toinen hevonen olisi todennäköisesti vetänyt niin sanotusti herneet nenäänsä.

Voitte kuvitella, miten kahdeksantoistavuotiasta tyttöä jännitti. Jännitti niin kamalasti, ettei ratsastus ollut sitä kaikista vaivattominta. Kaikesta jännityksestä huolimatta muistan elävästi, kuinka pysäytin rautiaan ratsuni valmentajani viereen pienessä neliön mallisessa maneesissa, jonka toinen reuna oli täynnä erilaisia pelottavia koneita ja härpäkkeitä. Hevonen seisoi kiltisti pitkin ohjin ja katseli uteliaana ympärillensä. Kun laskeuduin alas selästä, ei se ottanut askeltakaan suuntaan tai toiseen, vaan seurasi tarkkaavaisena, mutta rentona puuhiani. Täysin vieraassa paikassa, täysin vieraan ratsastajan kanssa. Valmentajani totesi, ettei noin uskomattoman hyväluonteista hevosta tule joka päivä vastaan.

Sain taluttaa rautiaan ulos maneesista ja viedä sen hevosauton vierelle. Katselin, kun välittäjä purki hevoselta varusteet niin, että ruuna seisoi auton vierellä vapaana kaiken hulinan keskellä. Välillä sen vieressä ei ollut ketään kolmea metriä lähempänä ja siltikään hevonen ei ottanut askeltakaan suuntaan tai toiseen. Se ei kuitenkaan ollut apaattinen tai väsynyt, vaan edelleen pirteä ja hyväntuulisen oloinen. Hevonen lastattiin rekkaan ja kävin vielä viimeisenä tekonani ottamassa tuosta hauskasta päämerkistä kuvan silloiseen puhelimeeni. Lähetin kuvan äidilleni viestin kera: "katso, miten suloinen tämä on. Eikö voisi olla meidän?". Viimeinen kosketus rautiaan vaaleanpunaiseen silkkiturpaan ja kotimatkamme saattoi alkaa.

Tämä taisi olla meidän ensimmäinen yhteinen voitto, tyyliluokasta Laaksolla 2013!

Saimme kuulla jo ennen koeratsastuksia, että rautiaasta olisi tehty tarjous toisen ratsastajan taholta. Sen piti mennä eläinlääkärintarkastukseen tulevalla viikolla, joten meidän tuli tehdä päätös nopeasti. Tiesin jo ennen paikalta poistumistamme, että rautias olisi tuleva hevoseni. Se tuntui niin omalta, kaikin puolin kääteen tehdyltä. Vihdoin sain myös valmentajani vastauksen. "Rautias on kaikista laadukkain, mutta pohdin, onko siinä sulle liikaa laatua. Tämän päiväisen perusteella näyttäisi siltä, että voisit pärjätä sen kanssa." Soitimme vanhemmilleni ja sovimme, että jättäisimme tarjouksen hevosesta. Halusin tietysti soittaa heti pihalta lähdettyäni hevosen välittäjälle, mutta valmentajani toppuutteli odottamaan muutaman tunnin verran. Nuo tunnit taisivat olla elämäni pisimpiä.

Vihdoin ja viimein, monen pyynnön ja pienimuotoisen jankkauksen jälkeen valmentajani suostui ottamaan puhelimen käteensä ja ilmoittamaan hevosen välittäjälle, että haluaisimme tehdä hevoselle ostotarkastuksen. Näin jälkikäteen ymmärrän, ettei liian innokas hevosenostaja ole koskaan se paras vaihtoehto hintapolitiikan suhteen, mutta tuolloin sillä ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Onneksi saimme kuin saimmekin tehtyä lopullisen tarjouksen ja rautias lähetettiin seuraavalla viikolla ostotarkastukseen. Kaiken tämän kunniaksi nautimme lentokentällä samppanjaa ja söimme liikaa juustoja. Kotimatka sujuikin varsin rattoisissa merkeissä kuljettaen samalla mukana valtavaa kukkakimppua, jonka olin ostanut Amsterdamin lentokentältä. Yön pimeinä tunteina hiivin kotiin ja asettelin kimpun keskelle keittiön pöytää pienen lapun kera. "Kiitos ja anteeksi. ♥"

Seuraavat päivät menivät enemmän ja vähemmän hitaasti. Jos hevosen ostaminen ja valinta on jännittävää puuhaa, on ostotarkastuksen läpäiseminen sitäkin raastavampaa. Meillähän oli ollut jo vuoden alussa toinen hevonen ostotarkastuksessa, mutta se ei valitettavasti - tai oikeastaan onneksi - päässyt tarkastuksesta läpi selän ja kaularangan ongelmien vuoksi. En kuitenkaan halunnut pelätä pahinta, sillä tämän rautiaan ruunan kohdalla halusin ehdottomasti tarkastuksesta hyväksytyn tuloksen. 

Champista on tullut meille kaikille kuin perheenjäsen.

Elämäni hevonen <3

Olin putsaamassa yhtä Equstomin ylätallin vasemmanpuoleisen käytävän karsinaa, kun puhelimeni piippasi vaativasti. En koskaan pitänyt puhelinta äänellisellä, mutta jostain syystä siihen oli jäänyt juuri tuona päivänä äänet päälle. Avasin lukituksen ja näin saapuneen viestin valmentajaltani. Rautias oli päässyt ostotarkastuksesta läpi. Tuijotin puhelimen näyttöä muutaman sekunnin ajan täysin mykistyneenä, jonka jälkeen aloin kirjaimellisesti nauramaan ja itkemään yhtä aikaa. Hullua, musta tulisi oikeasti hevosenomistaja! Ja minkälaisen hevosen! 

Kaikki kävi lopulta todella nopeasti. Lähetimme kaikki ostotarkastuksessa kuvatut kuvat suomalaiselle eläinlääkärille, joka antoi samanlaiset lausunnot hollantilaisen eläinlääkärin kanssa: kuvissa ei ollut mitään sanottavaa. Samana päivänä ostotarkastuksen läpimenon kanssa sain sähköpostiini kuvan ja videon hevosesta, joiden perusteella pystyin vihdoin kohdistamaan rautiaalle nimen - Champ. Siinä se oli, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Eipähän tullut päänvaivaa liian pitkää nimeä opetellessa ;) Näytin videoita Champista silloisen kotitallini väelle ja ihastelimme yhdessä tulevan hevoseni raamikkuutta. Totesipa eräs ratsastuksenopettajanikin, että hyvän hevosen valitsin.

Viikko vierähti ja päästiin päivään, jolloin Champ seisoi hevoskuljetusrekan ulkopuolella nuuhkien sieraimiinsa vieraan maan pakkasilmaa. Pihalla oli useampia uteliaita silmäpareja, olihan kyseessä kuitenkin ratsastuskoulu. Kun sain riimunnarun käteeni ensimmäisen kerran, tunsin valtavan onnentunteen sisälläni. Sitä tunnetta on mahdotonta pukea sanoiksi, varsinkaan näin monen vuoden jälkeen. Tuohon tunteeseen on sekoittunut kyyneleitä, pelkoa, huolta ja epätoivoa, mutta myös paljon enemmän periksiantamattomuutta, välittämistä, kiitollisuutta ja rakkautta. Rakkautta, jota kukaan toinen nelijalkainen ei tule koskaan mulle antamaan. Ensimmäisen oman hevosen paikkaa ei kukaan voi korvata ihmisen sydämessä.

Miten sinun ja hevosesi/hoitohevosesi matka alkoi?