#762: Vihdoinkin estevalmennuksissa

Elättelin toiveita nopeasta paluusta treenien pariin ja pakko sanoa, että tämä viikko on tosiaan tuonut eteen juuri toivomiani asioita. Maanantaina pääsimme hyppäämään ensimmäistä kertaa kuukauteen estevalmennuksessa ja eilen keskiviikkona vierailimme Laaksolla ratatreeneissä. Molemmilla kerroilla valmentaja oli mukana menossa, joten yksin ei tarvinnut lähteä säätämään. Henkinen tuki on ainakin omalla kohdallani asian ydin - varsinkin nyt, kun ratarutiinin puute on hyppytauon takia päässyt kasvamaan liian suureksi. 

Ennen varsinaiseen aiheseen siirtymistä pahoittelen jo etukäteen mahdollisia ajatuskatkoja tekstin aikana, sillä edellisten kahden yön yhteinen unimäärä on laskettavissa yhden käden sormilla. Käytännössä katsoen olen siis valvonut kaksi yötä ja torkkunut välissä muutaman tunnin. Mulla on ihan liikaa tekemistä ja olen oikeasti ollut liian kiireinen nukkuakseni! Laaksolta pääsin lähtemään takaisin tallille vasta puoli yhdeltätoista ja se tarkoitti sitä, että kotiin pääsin varusteet ja hevosen hoidettuani vasta puoli kahdelta. Kun herätyskello soi töihin lähtöä varten 4.30 ja sitä ennen on ehdittävä syömään ja peseytymään, ei nukkumiseen yksinkertaisesti riitä aikaa. Nyt olen melkoinen ihmisraunio, joten tämän postauksen tehtyäni aion painua pehkuihin ja nukkua ainakin sen kahdeksan tuntia putkeen. Nyt voin sanoa, että sen olen ansainnut.

Otetaas kuvituskuviksi kuvia vuodelta 2014. Kaksi vuotta on kulunut vauhdilla, nämäkin kisat muistan kuin eilisen päivän :)

Voivottelut sikseen, itsehän olen elämäntyylini valinnut! Postauksen aihe on siis maanantain estevalmennus, jossa pääsimme näyttämään taitojamme Champin kanssa ensimmäistä kertaa kuukauteen. Kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, olin äärettömän innoissani estevalmennukseen pääsemisestä. Edellisestä kerrasta tuntui olevan ikuisuus tai enemmänkin! Ja ihan rehellisesti voin sanoa myös siitä, että jännitys tuntui kipristelevän mahanpohjassa päiviä ennen varsinaista h-hetkeä. Kisajännityksestä poiketen kyseessä ei ollut sellaista kaiken lamauttavaa jännittämistä, vaan puhtaasti odottava ja kutkuttava tunne asiasta, jota odottaa enemmän kuin kuuta nousevaa. Tähän sata sydäntä ja kasa erilaisia kliseisiä sanontoja, turha niitä kai on sanoa ääneen. Jokainen tietää sen tunteen, kun edessä on jotain sellaista, mistä oikeasti tykkää. Siihen odotukseen meinaa haljeta! 

Valtterin saapuessa tallillemme olin ehtinyt kävellä ja hölkkäillä Champin kanssa maastossa, jonka jälkeen verryttelin sitä vielä hieman kentällä itsenäisesti. Vaikka taukoa oli takana, olin suunnitellut meneväni Laaksolle hyppäämään kisoissa tai kisojen ulkopuolisena ja siksi rakensimme kentälle ratatreeniä varten esteitä toistensa perään. Tällaisena jännittäjänä olin tietysti heti sisäisessä paniikissa: "miten mä selviän tuosta tai tuosta, entä jos mokaan, osaankohan katsoa etäisyyksiä, apua, ei kai esteet ole liian korkeita". Näissä tilanteissa valmentajan rooli korostuu. Tarvitsen kentälle henkilön, jonka ammattitaitoon luotan. Siihen, että hän osaa huolehtia meille sopivat tehtävät ja neuvoa niiden suorittamisessa siten, että homma on turvallista. 

Mä olen ehkä hieman valmentajaorientoitunut. Siis sellainen ratsastaja, joka ei uskalla luottaa omiin arvioihinsa. Kyllähän mä tiedän, kun teen virheen. Tiedän myös, mitä pitäisi muuttaa sen korjaamiseksi. Mutta miten se muutos tehdään, siihen tarvitsen apua muualta. Saan hirveästi varmuutta siitä, että vieressä on ihminen, jolta koen saavani apua ongelmatilanteissa. Silloin uskallan rentoutua ja keskittyä ratsastamiseen sen sijaan, että analysoisin jatkuvalla syötöllä omaa tekemistäni satulassa. Liian pikkutarkka ratsastus johtaa tilanteeseen, jossa se flow puuttuu. Tästä mun pitäisi myös yrittää oppia pois, sillä liika valmentajariippuvuus hankaloittaa elämää ja jättää tyhjäksi omien päätösten käyttämisen. Saattaisin tietää, jos uskaltaisin yrittää. Kaikki aikanaan. Onko paikalla ketään muita valmentajaorientoituneita ihmisiä? Käsi ylös nyt!

Johan karkasi juttu muille raiteille, tuosta aiheesta voisin kirjoittaa vaikka miten pitkään. Jottei postaus kuitenkaan veny liiaksi, jatketaan maanantain valmennuksesta. Aloitimme jälleen puomilla ja pystyllä, joiden välissä laukka-askelia kertyi kolme kahdellatoista metrillä. Ei siis todellakaan mikään pitkä väli, vaan siinä sai ratsastaa hevosta aktiiviseksi takaa, jotta laukan sai tarpeeksi teräväksi ja hevosen nousemaan ylös lavoistaan. Olemme aloittaneet jokaisen valmennuksen tällä samalla idealla ja olen alkanut saamaan idean juonesta kiinni kerta kerralta paremmin. Nyt voisin jo sanoa, millaista laukkaa multa halutaan tehtävien tai ratojen aikana. 

Avainasiat kaikelle tekemiselle esteiden välissä ovat takajalkojen aktiivisuus, hevosen nenä ylös ryntäistä, pyörivä laukka ja tarpeeksi ryhdikäs ylävartalo. En saa jäädä esteiden välissä matkustamaan ja kellumaan jalustimilla, vaan mun tulee olla heti esteen jälkeen pystyssä ja peppu satulassa. Montakohan kertaa mulle on sanottu, että en saa matkustella esteiden välissä. Asian konkreettinen ymmärtäminen vaati kuitenkin erilaisia sanoja: hartiat taakse ja kädet hieman ylös, jotta kontakti hevosen suuhun säilyy tasaisena. Onhan tässä paljon eroa siihen "kevyessä istunnassa kädet matalana" -tyyliin, jota yritin pitkään omaksua. Se ei kuitenkaan kohdallani tuottanut tulosta eikä näyttänyt Champille sopivan, sillä kun on aiemmin kisanneet miehet isommat raudat suussa. Missään nimessä hevosen kimppuun ei saa käydä ja sille tulee antaa rauha suorittaa, mutta aktiivinen tekeminen näyttää olevan ainakin tässä kohden kaiken a ja o. Mun pitää olla tilanteen tasalla - tai oikeastaan osattava ennakoida niitä tilanteita jo etukäteen.

Kaikki nämä teemat toistuivat läpi valmennuksen. Hyppäsimme aluksi rataa pätkissä, jonka jälkeen tulimme ensin yhden radan hieman pidemmillä teillä ja sitten varsinaisen radan noin 100-120cm korkuisena. Hyppytauko näkyi paikkojen hakemisessa ja pienessä haparoinnissa rytmin kanssa, mutta kokonaisuuteen olin enemmän kuin tyytyväinen. Niissä kohden, joissa hevonen oli sekunnin ajan hieman pohkeen takana, osasin yleensä reagoida jotenkin oikein. Toki hankaluuksiakin oli, mutta hyppy hypyltä pääsin paremmin juoneen kiinni ja tunne suorittamisesta palasi selkärangasta koko kroppaan. 

Linkki videoon (ääniraidallinen, valmennus).

Puhuin niin paljon jo tässä postauksessa Laakson ratatreeneistä, että otetaan siihen oma sneak peek jo tässä vaiheessa. Linkki videoon tässä!

Champ oli koko tunnin läpi ihan älyttömän innoissaan! Se vinkui esteillä, oli todella menossa ja hyppelehti välillä sinne tänne. Hevosella tulee toki olla raamit sen tekemiselle, mutta mielestäni tuollainen positiivinen energia esteillä on pelkästään hyväksi varsinkin näin tauon jälkeen. Olin nimittäin todella helpottunut siitä, että Champ oli tavallistakin innostustaan ainakin kaksi kertaa innostuneempi päästessään jälleen hyppäämään. Sama fiilis välittyi Laaksolle lähdettäessä, kun ruuna halusi ravata traileriin. Mutta noista tunnelmista lisää myöhemmin, jätetään jotain kerrottavaa tuleville päiville. 

En kerro valmennuksen kulusta sen tarkemmin, sillä videolta näkee ja kuulee kaiken oleellisen ääniraidan siivittämänä. Mun järjenjuoksu ei riitä tällä hetkellä mihinkään syväluotaavaan analyysiin, joten säästän teidät omalta sössötykseltäni ja alan valmistautumaan yöpuulle. Tiivistyksenä tauon jälkeisestä ensimmäisestä valmennuksesta voinee sanoa sen, että sekä hevonen, että ratsastaja hymyilivät kilpaa auringon kanssa. Siitä on parempi kuin hyvä jatkaa kohti syksyn kilpailukautta :)