#779: Korkeutta vai tekniikkaa?

Katsahdetaas hetkeksi tämän kuun alkupuolelle, jolloin olin keskellä viikkoa estevalmennuksessa varsin vaihtelevissa sääolosuhteissa. Tyypilliseen viikottaiseen tapaan estevalmentajani saapui pitämään mulle tuntia kotitallillemme, jossa esteet ovat sijoitettu kätevästi kentälle kesän ollessa vielä parhaimmillaan. Mun tuurin mukaisesti jouduimmekin hyppäämään lähes koko tunnin ajan vesisateessa siten, että alussa ja lopussa tuntia vettä tuli oikeasti aivan saavista kaatamalla. No, kesä kuivasi minkä kasteli!

Tuolla valmennuskerralla emme hypänneet rataa, vaan keskityimme tekniikkaharjoituksiin. On vaikea sanoa, kumpi on lopulta painavammassa asemassa onnistumisten kannalta: jatkuva rataharjoitus vai tekniikan hiominen erityyppisillä tehtävillä. Vai mahtaako avainasemassa olla sittenkin tarpeeksi toistoja isommilla esteillä? Uskon, että onnistuneeseen kokonaisuuteen vaikuttaa jokainen näistä kolmesta osa-alueesta. Jos joku jää vähemmälle harjoitukselle, heijastuu se välillisesti muihin. Itse olen tästä kävelevä esimerkki, joten puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä.

Voivottelin talvella useasti sitä, kuinka multa puuttui ratarutiinia. Hyppäsimme tuolloin kotona usein erilaisia tehtäviä, kuten linjoja ja muutamien esteiden mittaisia radanpätkiä. Varsinaisia pitkiä ratoja hektisine tehtävineen emme kuitenkaan harjoitelleet kuin vierailevien valmentajien kanssa, mikä näkyi epävarmuutena omassa tekemisessäni: en osannut tehdä päätöksiä ratojen aikana tarpeeksi nopeasti, sillä tehtävät tulivat vastaan armotta ja selvitin päässäni vasta edellisen tehtävän epäonnistumista silloin, kun mun olisi jo pitänyt olla valmiina seuraavalle esteelle. Ei siis millään tavoin kehuttava tilanne. Aloin jännittämään ratojen ratsastamista, mikä lisäsi epävarmuutta ja mokia ratojen aikana.

Otetaas takaisinheitto niinkin kauas kuin vuoteen 2013, jolloin kisasimme Champin kanssa jo 100cm luokkia. Kolme vuotta sitten olimme siis samassa tilanteessa kuin nyt. Toki olen kehittynyt ratsastajana ihan kamalasti, mutta viimeisen parin kuukauden aikana tuntuu, että olen saanut ihan uuden vaihteen silmään. Jes!

Yksi osasyy epävarmuuteen oli myös suhteellisen matalana pysyvät korkeudet. Painotan sitä, että valmennuksissa ei ole järkeä silloin, jos tehtävät nostetaan liian suuriksi ratsukon valmiustasoon nähden. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tehtävien tulee sujua moitteetta matalammilla korkeuksilla, ennen kuin tasoa voidaan nostaa ylemmäs. Mä hyppäsin Champin kanssa kotivalmennuksissa kuitenkin lähes poikkeuksetta noin metrin ratoja, jotka eivät välttämättä olleet niitä kaikista haastavimpia teknisyydeltään. Oli melko iso kontrasti lähteä hyppäämään kisoihin oikeasti jo tekemistä sisältävää amatöörisarjan finaalirataa 115cm korkeudella tai aloittaa Pantsun valmennus suoraan 120cm ja sitäkin isompia esteitä sisältävästä radasta. Kyllä siinä meni pienellä Aadalla pupu pöksyyn ja se vähäinenkin luottamus omaan tekemiseen karisi maneesin hiekkaan. 

Onnistunut kokonaisuus pitää sisällään palasen jokaista aiemmin mainitsemaani osa-aluetta. Pidän siitä, että nykyään valmennuksissa menemme useita erilaisia ratoja, jotka haastavat mua myös ratsastajana. Esteet ovat ensimmäisen radan aikana noin metrissä, mutta niitä myös nostetaan isommiksi - jopa kauttaaltaan sinne 120cm tuntumaan. Vaikka saattaisin säätää joillakin esteillä isommalla radalla, tulee meno kerta kerralta varmemmaksi. Huomaan, että me ihan oikeasti päästään niistä esteistä yli. Ratatempo löytyy ja fiilis tekemisestä kulkeutuu selkäytimeen. En moiti aiempia valmennuksiani, mutta tällä hetkellä nykyinen tapa toimia on osoittautunut ainakin omasta mielestäni varsin toimivaksi.

Linkki videoon (ääniraidallinen videopostaus).

Tuolla elokuun alun valmennuksella teimme juurikin tekniikkaharjoituksia. Esteet pysyivät todella matalina aina tunnin loppupuolelle asti, jossa otimme lopuksi muutamia hyppyjä isommalle pystylle ja okserille. Valmentajan mukaan pari isompaa estettä tekee hyvää paitsi hevoselle, myös itselleni: saan samalla tuntumaa hypyistä vähän korkeammilla esteillä, eikä korkeus enää jännitä samalla tavalla. Nuo esteet olivat lopuksi noin 140cm ja saattoipa pysty olla vähän enemmänkin. Totesin tunnin jälkeen, että on tämäkin itsensä haastamista, kun meinaa itseltä usko loppua. Vaikka mua saattaa pienesti kutkuttaa vatsanpohjassa noita esteitä lähestyessä, on tämä silti juuri se laji, jota rakastan ja josta saan ihan älyttömästi tsemppiä omaan arkeeni. Mikään ei voita sitä fiilistä, jonka saa onnistuneen suorituksen jälkeen.

Tekniikkaharjoitukset ovat eräällä tavalla suosikkejani. Aiemmin olen sanonut, miten en osaa kesittyä pienemmillä esteillä: teen kaiken vähän toisella kädellä, koska "hei, nää esteet on niin matalia". Nyt olen löytänyt uuden asenteen hommaan ja yritän oikeasti parhaani heti alkutunnista lähtien. Ja voi että, miten alkeistuntilainen tunsin olevani tehdessämme todella yksinkertaista harjoitusta ympyrän kaarella kolmen kavaletin avulla. Kun hevonen heittelehti puolelta toiselle, enkä onnistunut saamaan toivottuja askelmääriä väleihin, meinasi kuskilla lähteä mopo lapasesta. Turhautuminen on väärä sana, mutta häpeä taisi olla lähempänä totuutta. Onneksi toistojen avulla hommaan saatiin jokin järki, eikä lopputunti mennyt ollenkaan hullummin.

Ääniraidallinen valmennusvideo kertoo tarkemmin tuon tunnin sisällön, joten kannattaa katsella sitä läpi, mikäli itse valmennuksen anti kiinnostaa. Jo tutuksi tulleeseen tapaan mä menen nyt nukkumaan, vaikka kello onkin vasta hieman yli kahdeksan. Kauniita unia kaikille, viettäkää ihana viikonloppu!

Mikä sun mielestä on tärkein osa-alue valmennuksissa?