#814: Kolikon kääntöpuoli

Sosiaalisessa mediassa puhutaan tasaisin väliajoin siitä, kuinka se luo nuorille ihmisille ja miksei vanhemmillekin valtavia paineita loistaa omassa elämässään täydellisenä. Instagram pursuaa kuvia tyylikkäistä asukokonaisuuksista upeissa maisemissa, bloggaajat päivittävät sivuilleen kuvia kiireettömistä kahvihetkistä päivä toisensa jälkeen ja toisen elämä vaikuttaa siltä, ettei ongelmia ole koskaan ollutkaan. Valmennukset sujuvat kuin vettä vain, kisoista tulee kotiintuomisina ruusukkeita ja varusteet ovat viimeisen päälle huolitellut.

Mun on pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta jo pitkään, mutta viimeisimpään postaukseeni saamani kommentti kirvoitti vihdoin ajatuksen sille tasolle, että lähdin suoltamaan tekstiä näppäimistöltä koneeni ruudulle. Kommentti kuului jotakuinkin näin: "Ja mietin vaan, että millä rahalla opiskelija asuu Helsingissä, hankkii personal trainerin, ottaa äkkilähtöjä ulkomaille ja kilpahevosen ylläpidosta pk-seudulla (tai muualla) nyt puhumattakaan..". Vaikka kommentti on sävyltään ehkä hieman negatiivinen, on monet muutkin positiiviset kommentit saaneet mut ajattelemaan aihetta. Ihan siis sellaisetkin, joissa kehutaan, kuinka mä vaikutan aina niin positiiviselta ja iloiselta ihmiseltä, osaan nauttia elämästä ja saan kamalasti aikaiseksi.

Pakko myöntää. Kyllähän mä nautin elämästäni, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Saan olla niin äärettömän kiitollinen siitä, että mulla on mahdollisuus harrastaa laadukkaasti mulle sopivan hevosen kanssa, opiskella unelmieni koulutusohjelmassa, matkustaa ja viettää vapaa-aikaa. Mulla on työpaikka, aivan ihania ystäviä ja perhe, mä olen terve ja elämässä on kaikki yksinkertaisesti hyvin. Mä olen onnellinen. Mutta se ei tarkoita, että elämä olisi sitä pelkkää fiilistelyä, onnistumisia ja positiivisuutta. Vaikka pyrin olemaan mahdollisimman positiivinen ihminen, on mullakin hetkiä, kun kaikki tuntuu menevän pieleen.

Eräs nuori esteratsastaja pohti tänään, kuinka hän suorastaan vihaa sitä, miten kaikki sosiaalisen median kanavat ovat täynnä pelkkää positiivisuutta - epäonnistumisia ei tuoda esille. Ei niitä huonoja kisasuorituksia tai valmennuksia. Ymmärrän hyvin sen, miksi moni haluaa pitää julkisuuskuvansa sosiaalisessa mediassa mahdollisimman moitteettomana. Ihmiset ovat helposti todella piikikkäitä toisilleen ja ihan harmittomanakin julkaistu epäonnistumistilanne saattaa aikaansaada myrskyn, jollaista ei olisi helposti omalle kohdalleen uskonut. Puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä, sillä ennen en uskaltanut julkaista blogissani kaikkea materiaalia esimerkiksi valmennuksista. Jos joku asia epäonnistui, mietin, jätänkö asian vain omaan tietooni. 

Nykyään olen täysin avoin ratsastukseen liittyvissä tilanteissa. Kerron reippaasti niin videoiden, kuvien kuin tekstinkin muodossa tilanteista, jotka eivät sujuneet. Kaunistelematta, ihan samalla tavoin kuin niistä onnistuneistakin hetkistä. Myönnän myös, etten ole kovin kummoinen ratsastaja, joten teen virheitä oppimismatkallani ihan samalla tavoin kuin jokainen meistä on tehnyt. Sen tajuamiseen meni aikaa, mutta kun olen sisäistänyt asian, pystyn julkaisemaan kaikenlaista materiaalia ratsastuksestani. Nuorempana olin epävarmempi, sillä halusin todistella muille osaavani ratsastaa. Nyt mulle ei ole siihen tarvetta, sillä hyväksyn omat taitoni sellaisena kuin ne tällä hetkellä ovat. 

Saan tasaisin väliajoin kommenttia siitä, miten paljon saan aikaan päivieni aikana. Olen tottunut touhuamaan, eikä paikallaan oleminen sovi mulle: tulen vain kärttyisäksi ja uneliaaksi, jonka jälkeen mulla on paitsi todella epämotivoitunut olo, myös hirveän huono omatunto. Mutta vaikka postaan aamulla kuudelta salikuvan, ei se tarkoita, että olisin herännyt viiden jälkeen iloisena uuteen päivään ja sykkinyt sen jälkeen täydellä teholla hymyssä suin. Ei todellakaan! Tämä päivä on loistava esimerkki. Heräsin tosiaan aamulla vähän viiden jälkeen ja torkutin herätyskelloani kolmeen otteeseen miettien vakavasti, voisinko yksinkertaisesti skipata aamutreenit ja nukkua ylimääräiset kolme tuntia. Olin kuolemanväsynyt nukuttuani aivan liian vähän viimeiset neljä yötä, mutta sullouduin treenivaatteisiini ja palelin matkalla salille. Kuudelta aloitin treenin ja kahdeksalta olin takaisin kotona. Fiilis oli tähän mennessä parantunut, sillä liikunta saa mut aina hyvälle tuulelle. Kävin suihkussa, luin kirjaa ja valmistin kunnollisen aamupalan. Päivä tuntui alkavan loistavasti aamun väsymyksestä huolimatta.

Yhdeksän jälkeen lähdin suunnistamaan kohti Pasilaa, koska osallistuin yhteen työssäni vaadittavaan tenttiin. Olin muistanut kyseisen tapahtuman vasta edellisenä iltana, joten en ollut valmistautunut siihen etukäteen. Onneksi mukana sai pitää materiaalia, jota olikin useamman sadan sivun edestä. Selasin tuon kahden tunnin aikana valtioneuvoston säädöksiä etsien kysymyksiin oikeita vastauksia ja toivoin, etten nukahtaisi kaikkien nähden. Sain kuin sainkin tentin valmiiksi ja kiiruhdin kotiin, ollen laiskalla tuulella ja odotellen bussia niin pitkään, että olisin samassa ajassa kävellyt juna-asemalta kotiin. Kotona söin kylmää pastaa ja tonnikalaa, koska en jaksanut lämmittää ruokaa mikrossa. Mun piti lähteä ennen yhtä tallille, mutta uppouduin kirjani pariin ja luin sitä aina kahteen asti, jonka jälkeen nukahdin ja torkutin herätystä aina puoli neljään saakka.

Voitte kuvitella, miten muissa maailmoissa olin herättyäni. Päiväunet eivät todellakaan sovi mulle, sillä voin henkisesti ja fyysisesti pahoin niiden jälkeen. Pakottauduin sulloutumaan toppavaatteisiin, koska olin kylmissäni nukkumisen jäljiltä - ulkona oli miltein plussakeli. Ajoin tallin lähellä olevaan tavarataloon ja seisoin toppavarusteissani, hiukset sekaisin ja ilman meikin meikkiä tietämättä, mitä ruokaa ostan. Haahuiltuani hetken ympyrää löysin koristani kaikkea muuta paitsi kunnollista ruokaa, mutten jaksanut ajatella asiaa sen enempää ja kiiruhdin kassalle. Tallille päästyäni luovuin ratsastusajatuksistani, sillä olisin halunnut mennä maastoon, mutta koska olin nukkunut ja lukenut kirjaa, en ehtinyt paikalle valoisaan aikaan. Olin yksinkertaisesti liian väsynyt jaksaakseni ratsastaa maneesissa ja koska Champ oli tehnyt kunnolla töitä siellä neljä päivää putkeen, päästin ruunan juoksemaan kentälle irtona. Siellä se riehui onnessaan, itse seisoin keskellä kenttää ja nautin seuraamisesta. Leikimme "hippaa", rapsuttelin hevostani ja vain katsoin, kun se mutusteli kentän reunalta löytyviä kasveja lumipeitteen alta.

Olin tallihommista valmis alle tunnissa. Jotenkin tulin kamalan hyvälle tuulelle, vaikka väsymys painoi edelleen silmäluomia. Tallilla käynti saa muhun ihan valtavasti boostia, se piristää synkempääkin päivää mielettömästi! Istuessani autoon laitoin muutamalle kaverilleni viestiä ja kyselin heidän kuulumisiaan. Lauloin radiosta tulevia kappaleita, nautin pimeästä talvi-illasta ja haaveilin pääseväni nukkumaan pian. Kotiin tultuani söin pari leipää ja liikaa karkkia, mistä tunsin pientä morkkista. Siivosin, luin jälleen kirjaani, mutta tällä kertaa jätin homman kesken, koska päätin lähteä pesemään pyykkiä - olihan edellisestä kerrasta jo pari viikkoa aikaa.. Kun pyykkikone oli saatu pyörimään, istahdin koneelle ja aloin kirjoittamaan tätä postausta.

Tässä sitä ollaan, kovin erilaisen päivän jälkeen. Tunnen epäonnistuneeni, koska mun olisi pitänyt ratsastaa, saada paljon enemmän blogijuttuja valmiiksi ja ennen kaikkea kirjoittaa kandia. Sitä, jonka pitäisi olla ensi viikolla hyvää vauhtia puolessa välissä valmista. Sitä, jota en ole vielä aloittanutkaan. Huomisen huolia, totesi eräs, joka on tuonut elämääni paljon iloa viime aikoina. Siltikin tunnen jatkuvasti sisälläni sen tunteen, että mun pitäisi tehdä paljon enemmän ja suorittaa kovempaa, jotta saisin kaiken tehtyä. Kun jättää pidemmältä ajalta asioita hoitamatta, kasaantuvat ne nopeasti isoksi kasaksi, jota on hirveän työlästä lähteä purkamaan. Ja sellaista tehtäväkasaa on kamalan raskasta aloittaa tekemään. Onneksi mä olen sellainen, että kun saan aloitettua jonkun asian, uppoudun siihen täysin ja tekemisestä tulee todella mukavaa. 

Tästäkin päivästä olisi saanut ihan erilaisen postauksen. Olisin voinut kertoa, miten ahkerasti kävin salilla ja suoritin tentin, uppouduin mielenkiintoisen romaanin pauloihin ja nautin viileästä talli-illasta rakkaan hevoseni kanssa. Kuinka monet kaverini piristivät arkeani pitkin päivää lähettämällä viestejään, kuinka vatsanpohjassa leijaili perhosia. Miten ahkerasti pyykkäsin ja ainakin suunnittelin aloittavani vihdoin operaation opintojen eteenpäin viemiseksi. Enkä olisi valehdellut, sillä ihan totta, kyllähän nuo kaikki asiat tapahtuivat. Mutta olisin jättänyt kertomatta monta hetkeä, jotka saavat päivääni ihan erilaisen säväyksen.

Kannatan positiivisuutta. Välillä saatan olla ihan äärettömän väsynyt ja kiukkuinen, mutta pakotan itseni hymyilemään. Ajattelen, että jos yritän pysyä positiivisena, paranee olonikin samaa tahtia. Mulle on sanottu, että "sä se olet aina väsynyt". Mutta myös sitä, kuinka mä olen aina niin uskomattoman pirteä ja positiivinen. Joskus työkaverini valittavat mulle, että ärsytän heitä, koska suorastaan hehkun elämäniloa. Tiedättekö niitä päiviä, kun tekisi vain mieli nauraa koko ajan - on yksinkertaisesti niin äärettömän onnellinen siitä, mitä elämällä on tarjota. Sellaisia päiviä mulla on onneksi usein, nyt viime aikoina entistä enemmän. Koska haluan jakaa hyvää oloa myös ympärilläni, en halua julkaista sosiaalisessa mediassakaan valitusvirsiä siitä, miten väsyttävä maanantai mulla oli. Tai olla katkera toisille, jos heillä menee hyvin. 

Tämän postauksen ideana on muistuttaa varsinkin teitä nuorempia lukijoita siitä, että ihan jokaisella on niitä huonompiakin päiviä. Sellaisia, ettei mikään tunnu kivalta, eikä mikään onnistu. Hevonen ei kulje hyvin, koulussa on ikävää ja kaveritkin jättävät vastaamatta viesteihin. Väsyttää, eikä saa mitään aikaiseksi. Välillä vastoinkäymisiä tulee viikkotolkulla putkeen. Ihan kaikille, myös niille, jotka vaikuttavat onnellisilta ja joiden elämää seuraavat tuhannet tai miljoonat ihmiset ympäri maailman. En väitä, että kaikki se "täydellinen elämä" olisi valhetta, mutta hei, me ollaan kaikki ihmisiä. Ja jokainen meistä tietää, millaista ihmisen elämä on. Arjessa ja juhlassa.

Reipasta maanantaita itse kullekin, tästä se viikko taas lähtee käyntiin :)