lauantai 13. toukokuuta 2017

#875: Rohkeasti epävarma

Monet mieltävät syvällisemmät ja pohdiskelevammat tekstit tämän blogin suolaksi, joten mielestäni on aika palata pitkästä aikaa vähän asiapitoisemman postauksen äärelle. Vaikka kuivalta vaikuttava teksti ei välttämättä houkuttele varsinkaan nuorempia lukijoitani paneutumaan postaukseen kunnolla, suosittelen silti lukemaan tämän kirjoituksen ajatuksella. Aihe on nimittäin sellainen, joka puhuttelee varmasti etenkin nuoria - miksei vanhojakin. Nyt puhutaan itseluottamuksesta ja siitä, miten moni tuntee jonkinasteista epävarmuutta varsinkin sosiaalisen median aikakaudella.

"Sosiaalisella medialla on merkittävä vaikutus nuoren itsetuntoon. Sosiaalinen media voi vahvistaa nuoren minäkuvaa. Sosiaalinen media on uusi keino kiusaamiselle. Olemmeko niin onnellisia kuin miltä sosiaalisessa mediassa näytämme?" Kirjoittamalla verkkoselaimen hakukenttään sanaparit "sosiaalinen media" ja "itseluottamus" saan saman tien eteeni neljä lainausmerkkeihin laittamaani otsikkoa. Osa niistä on tutkimuksia, osa uutisartikkeleita. Lienee sanomattakin selvää, että sosiaalisen median aikakaudella moni ihminen kokee valtavasti epävarmuutta omasta esiintymisestään. Tätä tilannetta ovat vauhdittaneet entisestään kaikki ne erilaiset instagramjulkkikset tai bloggaajat, jotka julkaisevat toinen toistaan näyttävämpiä kuvia itsestään ympäri maailman. Kuvia, joissa siemaillaan aamukahvia kiireettömästi leffan äärellä. Nautitaan auringosta valkoisella hiekkarannalla. Poseerataan kameralle kuin suoraan mallikuvastosta. Eletään elämää, jonka jokainen tietää olevan enemmän tai vähemmän kulissia, mutta joka mielletään kuitenkin tavoitteeksi.

Sama ilmiö näkyy myös ratsastusurheilun puolella. Mä olen saanut kuluneen vuoden aikana useita yhteydenottoja mua nuoremmilta kilparatsastajilta, jotka ovat kysyneet suoraan, eikö sosiaalinen media ole tuonut mulle paineita onnistumisten tai esillä olemisen suhteen. On kysytty, uskaltaako esimerkiksi Instagramiin lisätä epäonnistunutta materiaalia, jolloin se päätyy tuhansien seuraajien katsottavaksi. Arvosteltavaksi. Ihmiset eivät uskalla epäonnistua julkisesti, sillä siitä saatava kritiikki tuntuu kurjalta. Se syö helposti itseluottamusta, mikä heijastuu myös sosiaalisen median ulkopuolelle: jokapäiväiseen elämään, aina sinne hevosen selkään asti. Jos olet julkaissut Instagramissa videon, jossa kaikki ei ole mennyt täysin oppikirjan mukaisesti ja saanut siitä kritiikkiä tutuilta tai tuntemattomilta, voi epävarmuus omaan tekemiseen näkyä seuraavalla kerralla ratsastaessasi. "Entä jos teenkin taas saman virheen?"

Mä olen julkaissut paljonkin kuvia sosiaaliseen mediaan, missä kaikki ei ole sujunut täydellisesti.

Itseluottamus määritellään usein uskona siitä, että pystyt selviytymään hyvin tehtävistä, joihin ryhdyt omasta tahdosta tai haluamattasi. Hyvä itseluottamus tarkoittaa tilannetta, jossa ihminen ymmärtää ja hyväksyy omat hyvät sekä huonot puolensa. Ihminen osaa olla kiitollinen onnistumisistaan, mutta toisaalta myös hyväksyä epäonnistumisensa. Kuulostaako tutulta? Niinpä, itseluottamuksen määritelmä on lopulta hyvin yksinkertainen. Miksi sitä on lopulta niin vaikea noudattaa ja ennen kaikkea, miksi hyvä itseluottamus on vaikea saavuttaa sosiaalisessa mediassa?

Aihe nousi uudelleen mieleeni jokin aika sitten, kun juttelin pitkät pätkät erään estemaajoukkueratsastajan kanssa. Pohdin hänen kanssaan, miten tärkeää nuorten olisi ymmärtää se, ettei muiden mielipiteistä lopulta kannata välittää. Mä olen itse potenut valtavaa alemmuudentunnetta blogin takia vielä kolmisen vuotta sitten, sillä silloin mulle muodostui tarve pärjätä ja olla hyvä sosiaalisen median tarjoaman näkyvyyden takia. Piti osoittaa, että osaan ja menestyn. Blogi asetti mut alustalle, jossa tarjosin kaikille halukkaille mahdollisuuden tarkastella mun tekemisiä esimerkiksi kilpailusuoritusten osalta. Jos epäonnistuin, pelkäsin aina saamaani palautetta. Aina löytyi joku tuntematon, joka tiesi kertoa, miten surkea ratsastaja olen tai miten huonosti kohtelen hevostani. Mulle ei enää riittänyt se, että yritin parhaani, koska se ei selvästi riittänyt kaikille anonyymeille. Pieni epäonnistuminen tuntui saavan valtavat mittasuhteet, sillä pelkäsin saamaani palautetta. En silti halunnut salata virheitäni, sillä jollain tapaa tiesin oppivani enemmän myös itsestäni asettaessa tekemiseni arvostelun kohteeksi.

Meni pitkään ennen kuin tajusin, miten vähän muiden mielipiteillä lopulta oli merkitystä. Sain asialle jälleen erilaisen näkökulman, kun keskustelukumppanini toi esiin uuden näkemyksen: "musta se tuo jo itsessään paineita nuorille, kun heille sanotaan, että ole vain rohkeasti oma itsesi, äläkä välitä muiden sanomisista. Ihan kuin ne nuoret tekisi siinä tilanteessa väärin, kun he ovat epävarmoja." Päässäni syttyi lamppu. Näinhän se on! Nuorille se hetki, jossa he elävät, on se tosiasia. Se mikä tapahtuu nyt ja etenkin se, mikä tuntuu sillä hetkellä pahalta. Jos kehotat epävarmaa ihmistä olemaan välittämättä toisten sanomista kommenteista, voi toinen tuntea olonsa entistä epävarmemmaksi. Epävarmalle ihmiselle voi muodostua paineita siitäkin, että häntä kehotetaan olemaan välittämättä muiden mielipiteistä ja olemaan rohkeasti oma itsensä.



Ehkä vähän kliseisen kuuloista, mutta silti niin totta ja ennen kaikkea ajankohtaista. Mun mielestä ei tietenkään pitäisi välittää muiden lyttäävistä kommenteista tai suoranaisesta kiusaamisesta, mutta toisaalta se oma epävarmuus pitäisi myös pystyä hyväksymään. On ihan normaalia tuntea olonsa epävarmaksi, eikä sitä pidä missään nimessä hävetä tai tuntea olevansa sen takia heikompi kuin muut. Ihminen saa olla epävarma, mutta itsestään pitää oppia pitämään myös sen epävarmuuden kanssa. Epäonnistumisten ja epävarmuuden pitäisi kasvaa osaksi omaa itsevarmuutta. Se tekee ihmisistä yleensä paljon helpommin lähestyttäviä ja inhimillisempiä, mikä osaltaan voi vähentää sitä kritiikin määrää, mitä sosiaalisessa mediassa tulee väkisinkin kohtaamaan.

Mä näen päivittäin sosiaalisen median kanavissa kymmeniä hevosiin liittyviä käyttäjiä, joissa yritetään väkisin luoda illuusio täydellisestä elämästä. Kerrotaan vain niitä hyviä asioita, eikä varmasti tuoda esiin epäonnistumisia. Ymmärrän tämän näkökulman erittäin hyvin, sillä itsensä asettaminen arvostelun kohteeksi on aina kynnys. Sosiaalinen media halutaan usein myös pitää sellaisena positiivisuuden näyttämönä, mistä on kerrottu enemmän esimerkiksi Tampereen yliopistolla tehdyssä "Kovaa työtä olla minä" -tutkimuksessa. Julkaistavaksi valitaan ne asiat, joista ihmisellä on jotain positiivista sanottavaa. Sitä ei kuitenkaan nähdä todellisuuden väärentämisenä, vaan enemmänkin valikoidun minän esittämisenä. Sosiaalisessa mediassa halutaan rakentaa tarinaa omasta elämästä ja kukapa haluaisi omasta tarinastaan pelkkää kritiikkiä. Blogeihin ja vaikkapa Instagramiin esitetty yksityinen kuva itsestä onkin usein "julkista yksityisyyttä" eli sellaista palaa itsestä, joka on tarkoitettu myös toisten tarkasteltavaksi. Kuka haluaisi jakaa kuvia esimerkiksi siitä, miten huono lähestyminen esteelle vei mahdollisuudet ruusukkeeseen..

Toisaalta sen oman haavoittuvuuden ja epävarmuuden esilletuominen voi myös tuoda sosiaalisen median käyttäjää lähemmäs muita ihmisiä. Mä olen tästä itse elävä esimerkki, sillä viimeisen parin vuoden aikana olen jakanut sosiaaliseen mediaan melko avoimestikin tunteitani ja ajatuksiani myös niistä hetkistä, jolloin olen epäonnistunut tai ainakin tuntenut niin. Se on toki tarjonnut ihmisille mahdollisuuden nälviä ja arvostella, mutta yllättäen samalla nuo negatiiviset kommentit ovat kadonneet lähes kokonaan. Tästä kertoo paljon se, että sain esimerkiksi tällaisen kommentin postaukseen, jossa kerroin avoimesti itsestäni: "pakko sanoa, että sun pisteet mun silmissä nousi juuri ihan valtavasti. Vaatii rohkeutta uskaltaa sanoa näitä asioita ääneen, saati kirjoittaa niitä kaikkien nähtäville."




Hassua, eikö? Näyttää siltä, että itsensä inhimillistäminen on lopulta hyvä asia myös sosiaalisessa mediassa. Ihan samalla tavalla kuin se on oikeassa elämässäkin. On normaalia, että häpeää omia epäonnistumisiaan ja piilottelee niitä sen takia, mutta ne pitäisi oppia myös hyväksymään. Itseään kohtaan on helposti todella ankara, koska itseltä halutaan vaatia aina parasta mahdollista suoriutumista. Miettikääpä tilannetta, jossa sä olet tehnyt kisaradalla virheen, vaikkapa huonon lähestymisen. Kuinka moni leikkaisi tuon pois videolta, jonka julkaisee vaikkapa Instagramiin? Kuinka moni ajattelee, että vitsi, miten tyhmän virheen tein. Varmasti moni. Kuinka moni menisi sanomaan kaverilleen vastaavassa tilanteessa, että ratsastitpa huonosti. Niin, en usko, että kovinkaan moni. Sen sijaan hyvä kaveri tsemppaisi ja sanoisi, että siellä radalla oli monta hyvää kohtaa. Itseltä vaaditaan niin paljon enemmän, sillä samaa et varmasti vaatisi kaveriltasi. Et sä varmasti mene koskaan sanomaan kaverillesi tosissaan, että hei, sä olit surkea tai nolo.

Epävarmuus näkyy ihan jokaisen meidän elämässä, toisilla se on vain vahvempana kuin toisilla. Ihan samalla tavalla meidän maajoukkueratsastajammekin käyvät urheilupsykologien puheilla, juttelemassa siitä omasta psyykeestä ja tavasta käsitellä suorituksia. Ei se ole heikkous, jos tunnustaa olevansa epävarma. Itsevarmuudesta puhutaan niin paljon, että monet rakentavat siitä kuoren ympärilleen esittäen lopulta jotain sellaista, mitä he eivät välttämättä ole. Jos myönnät aidosti olevasi epävarma, pystyt varmasti käsittelemään tunnetta paremmin, jolloin se ei vaikuta niin hallitsevasti esimerkiksi suorituksiisi hevosten kanssa. Se on syy, miksi mä haluaisin ehdottomasti käydä juttelemassa urheilupsykologille. Kyllä mä uskallan myöntää avoimesti olevani välillä epävarma ja tiedostan sen samalla heijastuvan esimerkiksi kilpailusuoritukseen. Sitä epävarmuutta ei kuitenkaan pidä pelätä, vaan se pitää osata kääntää omaksi voimavarakseen. Niin kuin sanottu, siitä pitäisi tulla osa omaa itsevarmuutta.

Tästä tekstistä tuli nyt aika pitkä ja varmasti melko sekava, mutta toivottavasti saitte ajatuksestani kiinni. Mä lähden pian tallille hyppäämään Vilholla ja koitan pitää mielessä ajatuksen siitä, että saan epäonnistua. Ihan kuin silloin pari kuukautta sitten, kun tulin huonosti innarille ja tipuin. Josta julkaisin videon sosiaalisessa mediassa. Mutta toisaalta saan onnistua ja tuntea tekeväni oikein sekä jakaa niitäkin kokemuksia muille. Nauttia ihan jokaisesta hetkestä siellä hevosen selässä ja oppia koko ajan valtavasti uutta. Koska siksihän me tätä lajia harrastetaan!


Oletko sä joskus jättänyt julkaisematta jotain epävarmuuden vuoksi?
Mitä muita ajatuksia aiheeseen liittyen heräsi? :)

39 kommenttia

  1. Tää oli todella hyvin kirjoitettu postaus ja pisti oikeesti ajattelemaan!

    VastaaPoista
  2. Mun mielestä tälläsiä postauksia pitäisi bloggareilla (ym. Sosiaalisen median guruilla) olla enemmän. Ihan samalla tavalla alan ammattilaisetkin mokaa kun alottelijatkin. Me kaikki ollaan kuitenkin vaan ihmisiä, eikä meistä kukaan ole täydellinen. Sosiaalimen media vaan on tänä päivänä vääristänyt kaikki mittasuhteet. Propsit tästä postauksesta! ����

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä juuri, ihmisiä tässä ollaan kaikki! Kiitos paljon :)

      Poista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Ihan super hyvä teksti! Tästä on varmasti monelle hyötyä. Itselläni ei ole ongelmaa kertoa tai julkaista epäonnistuneita kohtia instagramiin, mutta ne paineet kun lähden esteradalle ovat aivan järkyttävät... Varsinkin nyt on tullut takapakkia jonkun verran esteillä, jolloin oma itseluottamus horjuu. Olen luultavasti "pieni" perfektionisti ja tunteellinen henkilö, jolloin epäonnistuminen tuntuu vielä kamalammalta. Onneksi aina voi ajatella, että tästä on suunta vain ylöspäin. Sä oot kyllä tosi ihailtava ja ihana henkilö ja vielä tosi positiivinen❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on ollut tuo sama pelko lähteä esteresteradalle, joten osaan todellakin samaistua :) kiitos paljon ja tsemppiä valtavasti tuleviin kisakoitoksiin!

      Poista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  6. Todella hyvä postaus! Ja vaikka kuulun näihin ehkä nuorempiin lukijoihin, luin postauksen ajatuksella. Postauksessa tuli paljon vastauksia kysymyksiin, joita olen pohtinut! Itsellä on esimerkiksi hevoskuvien julkaisemisessa se ongelma että jos esimerkiksi jos hyppykuvassa jalkani on liian takana, tai käteni ovat joskus hassusti. En voi julkaista kuvaa, koska pelkään kritiikkä ja sitä että minua pidetään huonona vaikka tiedustan että ratsastuskuvat ovat tilannekuvia ja näyttävät vain sekunnin ratsastuksesta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen pohtinut ihan sanoja juttuja ja edelleen mietin, vaikka ei tosiaan pitäisi :) kaikkihan me tehdään virheitä!

      Poista
  7. Tästä tuli mieleen todella paljon ratsastajille tuttu Therese Moser YouTubesta. Hän on saanut paljon vihakommentteja siitä, miten hän ratsastaa hevosiaan. Ihan kuin muut, hevosta todella tuntematta, tietäisivät paremmin, millaisia pidätteitä tehdä jne. Varsinkin tässä tilanteessa kun hevosen tiedetään olevan todella kuumahko tapaus. Musta on todella hienoa, että Therese julkaisee myös ne huonoimmatkin radat ja treenivideot, ei kukaan loppujen lopuksi jaksa katsoa pelkkää ruusuilla tanssimista. Ihmiset ja katsojat haluavat nähdä kehitystä!

    Itse en juurikaan julkaise hevos- ja ratsastuskuvia nettiin. Suurin syy siihen on huono ilmapiiri tallilla (ratsastuskoulu). En halua, että ihmiset arvostelevat kun otan vahvan pidätteen, tai kun napautan raipalla. Paljon olen kuullut arvostelua katsomosta ja kentän laidalta, se ei hirveästi positiivista mieltä tuo, tai varsinkaan tsemppaa kehittymään ja parantamaan omaa ratsastusta.

    Itse olen myös törmännyt todella moneen Instagram tiliin, jotka tuntuvat olevan vain ruusuilla tanssimista, ei yhtäkään epäonnistumista. Onhan se kivaa kun joillain menee hyvin ja menestystä kertyy, mutta voiko tämä todella olla koko totuus? Tuntuu hassulta sanoa että ihmiset eivät saisi arvostella kun itsekin sitä harrastan. Tai no en nyt suoraan sanoen harrasta, mutta eiköhän joka ikinen meistä ole joskus jonkun ratsatusta kommentoinut. En tietenkään hauku tai kohdista keneenkään sanojani koskaan, mutta välillä tulee kuitenkin kommentoitua kentän laidalta jonkun ratsastusta, hyvällä ja pahalla.

    Tulipa pitkä kommentti, mutta tää on aihe mistä pitäisi useammin puhua! Hienoa että otit tämän esiin, toivottavasti mahdollisimman moni tämän lukee ja sisäistää. Jatka samaan malliin, blogisi on todella mielenkiintoinen, vaikka harvoin tänne kommenttia laitan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Oot ihan oikeassa kaikessa, etenkin positiivinen huomio tuo että kaikkihan me ollaan joskus syyllistytty tuohon toisen arvostelemiseen. Eihän se fiksua ole, mutta joku siinä on osa elämää ja sitä ihmisen luonnetta, kun pitää toisten tekemisiä vatvoa :D

      Poista
  8. Todella hyvin kirjotettu!ja hyvä asia! Pani oikeen miettimään! Jatka samaanmalliin!! :D

    VastaaPoista
  9. Ihan superhyvä teksti! Pisti todellakin ajattelemaan asiaa tarkemmin. Olen yrittänyt kirjoittaa vähän samantyylistä omaan blogiin.
    Itse en pelkää laittaa epäonnistumisia someen. Ehkä se vähinen seuraajamäärä vaikutta asiaan, mutta uskallan näyttää, ettei aina mene hyvin. Itsetunto ja -luottamus on aika pirstaleina, mutta epäonnistumisille nauran päin naamaa. Ja kukapa ei haluaisi katsella vanhoja tippumisia ja nauraa vedet silmissä jos mitään pahempa ei käynyt 😉

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, vanhojen epäonnistumisten katselu on kyllä hauskaa puuhaa varsinkin silloin, kun kehitystä on tapahtunut eteenpäin siitä :D muuten saattaa naurattaa vähemmän!

      Poista
  10. Ihan super hyvin sanottu! Ehdottomasti lisää tämän tyylisiä postauksia! ��

    VastaaPoista
  11. Tää oli kyllä ihan älyttömän hyvä (ja tärkeä) postaus! Mää oon ainakin ihminen, joka on pyrkinyt näyttämään ja kertomaan avoimesti kaikista onnistumisista ja epäonnistumisista somessa, vaikkakin lähes aina tosi optimistisella tyylillä. Oon jo pitkään pyrkinyt siihen, että voisin olla jollain tavalla esimerkki esimerkiksi nuoremmille. Kaikki tekee virheitä ja se on ihan ok. Niistä opitaan ja siksi ne ovatkin hyvästä, eihän kukaan ole täydellinen! Toivoisin kyllä tosi paljon, että tämmöiset pohdinnat lisääntyisi etenkin blogien ja Instagramin yhteydessä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Kiitos! Nuorille esimerkkinä oleminen on tosi tärkeää, vaikka sitä ei aina tajua. Instagramin huono puoli on toki sen rajoittuneisuus tekstien käytön suhteen, mutta kuvilla voi onneksi puhua paljon ;)

      Poista
  12. Huippuhyvä postaus!! Tosiaankin sun blogi on PARAS hevosblogi, koska kirjoitat niin pohdiskelevia ja tarpeeksi pitkiä tekstejä :) Vaikka toki myös sun julkaisemat kuvat ja videot ovat laadukkaita. Tän postauksen kuvat on hauskoja :D Kyllähän tosi moni pitää yllä aikamoista kulissia somessa, olis sitten hevosihminen tai ei... :/ Hyvä että sä omalta osaltasi murrat virheellistä käsitystä, että kaiken pitäisi aina sujua täydellisesti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos <3 kyllähän sitä pitää osata myöntää olevansa väärässä :)

      Poista
  13. Ihan loistava ajankohtainen ja hyvällä otteella kirjoitettu teksti.
    Itsetunto on onneksi asia jota kehitetään koko elämä ja vuosien myötä toivottavasti jokaiselle selviää se, milloin toisten mielipiteistä on iloa ja apua ja milloin ne kannattaa totaalisesti ohittaa.

    Ratsastusurheilussa toivon vain että jokainen ajattelisi sitä hevosta, ei sitä miltä itse näyttää tai kuinka joku muu toimii. Hevosmiestaidosta saisi aikaan vaikka kuinka paljon tekstiä ja mielipidettä, mutta jätän tällä kertaa kuitenkin väliin.

    Ihanaa että löytyy teitä blogin kirjoittajia jotka viitsitte laittaa itsenne likoon. Ilman teitä meidän lukijoiden elämä ois paljon tylsempää.

    Hyvää äitienpäivää muille äitilukijoille (pakkohan teitä on olla :D)!

    Sara

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä juuri! Hevosmiestaitojen tärkeyttä ei voida varmasti korostaa liikaa. Ja hei myöhästyneet äitienpäiväonnittelut myös sulle! :)

      Poista
  14. Hei tämä oli aivan ihanan valaiseva teksti! Olen miettinyt tätä samaa aihetta usein, enkä siksi käytäkään enää instagramiakaan niin paljon. Täytyy vielä sanoa, että minullakin on oppimista omien huonojen puolien hyväksymisessä. Varsinkin nyt, kun edellinen ratsastus meni ihan päin tolppaa. En tiedä miksi, mutta sun blogia on helpottavaa lukea, kun kuulee, että taitavatkin ratsastajat oikeasti epäonnistuvat joskus :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha Kiitos! Vaikka en kyllä itseäni mitenkään erityisen taitavana pidä ;) tsemppiä!

      Poista
  15. "viimeisen parin vuoden aikana olen jakanut sosiaaliseen mediaan melko avoimestikin tunteitani ja ajatuksiani myös niistä hetkistä, jolloin olen epäonnistunut tai ainakin tuntenut niin. Se on toki tarjonnut ihmisille mahdollisuuden nälviä ja arvostella, mutta yllättäen samalla nuo negatiiviset kommentit ovat kadonneet lähes kokonaan."

    Mä luulen, että tässä näkyy jollain tapaa suomalaisten perisynti, kateus. Kun jollakin menee todella hyvin, ollaan siitä kateellisia, ja kun asiaa ei tunnisteta omassa käytöksessä ja olossa, puretaan kateuden tuomaa pahaa oloa ilkeillä kommenteilla. Ihminen jolla menee aina hyvin on jotain ihan kummallista, myyttinen taruolento jota ei ole oikeasti olemassa. Koska henkilö ei ole todellinen, voi siitä ja sille laukoa nimettömästi ja naamattomasti ihan mitä vaan mieleen tulee.

    Kun olet tuonut näkyville myös niitä epäonnistumisia, illuusio siitä täydellisestä ihmisestä rikkoontuu. Jos asiat menee päin honkia, herättää se muissa ihmisissä myös empatiaa, sen sijaan että ilkuttaisiin et hähää, mokasit, voidaankin heittää kommentti että voi harmi, ens kerralla paremmin, kun ei oo tarvetta kateuteen. Kukaan ei oo kateellinen siitä että mokaa, ja tällöin ihmisellä on varaa olla myötätuntoinen ilman että omat kasvot menettää. Ihan kuin sitä jotenkin vertailtaisiin täysin random nettipersoonaa itseensä, kun lähtökohdat voi olla ihan tuhannen erilaiset.

    Moni on vihannut Matti Nykästä ihan simona, mutta tänä keväänä siinä Teemu ja supertähdet vai mikä ikinä olikaan ohjelmassa Matin oltua mukana, jopa mun FB:n feedi täyttyi Mattinykäspostauksista, jotka sympatiseeras ja tsemppas Mattia. Tää oli mielenkiintoinen ilmiö, ja liittynee myös mekaniikaltaan tähän sun kokemaasi asiaan :)

    Kaikki ei vaan uskalla mokata, ja ainakin itselleni epävarmuuden, epämukavuuden saatika pelon myöntäminen on aivan sairaan vaikea asia. Varsinkin jos se liittyy hevosiin, koska tää on mulle tärkeä harrastus ja siitä _pitää_ tykätä. Varmaan tää on sama juttu monilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaistun ihan täysin tähän. Itsellekin tosi vaikeaa myöntää epäonnistuvansa jossain.

      Poista
    2. Tää on muuten ihan totta! Se, kun ei tarvitse tuntea kateutta, antaa tilaa sille empatialle. On se ihmismieli jännä :D

      Poista
  16. "Itsevarmuudesta puhutaan niin paljon, että monet rakentavat siitä kuoren ympärilleen esittäen lopulta jotain sellaista, mitä he eivät välttämättä ole."

    Ihan mahtava postaus! Tunnistan itseni niin hyvin tosta ylemmästä lainauksesta, silloin kun olin vielä vähän nuorempi. Onneksi sitä ymmärtää pikkuhiljaa ketä kannattaa oikeasti kuunnella ja antaa vaikuttaa elämääsi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Näinhän se on, vanhetessa yleensä oppii hyväksymään itseään :)

      Poista
  17. Todella hyvin kirjoitettu ja tosiaan rupesin miettimään myös omaa toimintaani harrastebloggaajan alkuna. Ennen kirjoitin vain itseäni varten yksityisesti ja salassa, sillä juuri muiden mahdollinen reagoiminen pelotti mahdollisten virheiden takia. Nyt olen aloittanut kirjoittamisen uudelleen ja kirjoitan täsmälleen sen mitä haluan sanoa - suoraan ja rehellisesti. Voi vitsit miten vapauttava se fiilis onkaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on Kyllä! Mulle suoraan asioiden kirjoittaminen on varsin terapeuttista. Siinä sitä asiaa käy itsekin ihan eri tavalla läpi :)

      Poista
  18. Hyvä kirjoitus! Toivottavasti antaa ajattelemisen aihetta monelle.

    Kyllä se "oikea elämä" sieltä jokaiselle joskus iskee vasten kasvoja ja moni huomaa ettei sen kaverin elämä olekaan jokapäiväistä juhlaa vaikka somesta niin voisi päätellä.

    Miehän olen jo keski-ikää lähestyvä kukkahattutäti, joten tiedän ettei elämä todellakaan ole ruusuilla tanssimista; kunpa edes joka toinen päivä olisi ;) .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä juuri! Ja hei, toi joka toinen päivä kuulostaisi aika luksukselta ;D

      Poista
  19. Kaikki mistä tässä postauksessa puhuit on niin totta! Syyllistyn ehdottomasti monesti miettimään onko joku kuva tarpeeksi hyvä julkaistavaksi tai jätän julkaisematta kokonaan. Siltikin olen avoimesti virheitäni jakanut ja ne myös hyväksynyt.Todella kiva kuulla tämmöisestäkin aiheesta täällä!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kiva, kun olet uskaltanut julkaista myös niitä ei niin onnistuneita hetkiä. Se kai tässä on tärkeää, osata antaa itselleen virheitä anteeksi :)

      Poista
  20. Moi!
    Itse olen jo hieman vanhempaa lukija kastia mutta nuoria ajatellen aivan mahtava kirjoitus! Itselläni on aina ollut nuoria hevosia joita olen vienyt eteenpäin aina kv tasolle asti. Pahimmat kommentit ovat mielestäni olleet "kato tuo pilaa hyvän hevosen". Kesti pitkään ennen kun pystyin elämään asian kanssa. Ja että ihan hyviä hevosia niistä kasvoi, vaikka joinakin piävinä taistelu 3v orin kanssa kentän laidalta katsottuna ei varmastikkaan näyttänyt hevoshullun kansikuvamateriaalilta :D

    Ja ihmeessä kaikki muutkin ratsastajat urheilupsykologille tai muulle menttorille! Paineensietokyvyn opettelusta ja on todella paljon hyötyä työelämässä ym. Oppii tuntemaan itselle sopivat "valmistautuminen-suoritus" menetelmät paremmin ja välttää ns. mustaan tilaan vajoamiset missä ei enään kroppa tottele ja suoritus menee pipariksi kun "jäätyy". :)

    VastaaPoista
  21. Aivan toinen juttu onkin sitten nämä keskimäärin 12- vuotiaiden ylläpitämät hevosihmisten whatsapp- ryhmät - mitenkään 12- vuotiaita väheksymättä. Mä itse luovuin tosta kulttuurista, takaisin en palaa. Kaiken muun turhan kränän ja riitojen lisäksi, muiden kysyessä mielipidettä ratsastuksestaan, kaatui päälle sangollinen kiroilua huonosta ratsastuksesta, rajua spekulointia (mm. sahaako ratsastaja yhden kuvan perusteella vai ei) ja oman ratsastustaitonsa nostamista muiden taitojen yläpuolelle - aivan kuin ne about 10-13- vuotiaat heppailijat olisivat oikeita henkilöitä kertomaan miten hyvin joku ratsastaa ja mitä pitäisi ratsastuksessa korjata - vaikkakin olisivat itse paremmalla tasolla. Vaikka eihän sitä saa valittaa, jos mielipidettä kysyy, täytyy kritiikki kestää. Eikä se oikein urakalla paskan niskaan kaataminen kuulema poikkea kritiikistä.

    Tuli tässä muuten mieleen yhdestä riidan aiheesta eräässä ryhmässä, nimittäin raipalla rankaisemisesta. "Saanhan mä hevosta raipalla lyödä ja rankaista jos se mun käden murtaa", ne sanoi. Oletkohan koskaan tästä aiheesta, rankaisemisesta ja palkitsemisesta ylipäätään hevosten ja eläinten kannalta postausta tehnyt. Olis kiinnostava kuulla sun näkemyksesi tähän vaikka ihan just postauksen kautta!

    Hauska fakta myös se, että kirjoitin tähän ensin pitkähkön tekstin instagramin ihmeellisestä maailmasta. Mietin aina huolella mitä nettiin kirjoitan. Ehkä se on osaksi sitä epävarmuuttaa, olisin aivan hyvin voinut julkaista tekstin täällä, mutta jätän tän nyt tähän.

    VastaaPoista

Aadan hevoselämää -blogiin voi kommentoida rekisteröityneenä käyttäjänä tai nimettömästi. Kommentteja ei valvota etukäteen, mutta niiden sisällön tulee noudattaa Suomen lakia ja nettikettiä. Kaikki palaute on tervetullutta, kunhan se esitetään asiallisesti.

Vastaan jokaiselle kommentoijalle. Otathan huomioon, että joissain tapauksissa vastausaika voi venähtää pitkäksi. Olen kuitenkin kiitollinen jokaisesta kommentista! :)

Suositut tekstit

Viikon luetuimmat

Instagram @aadalatti

Rekisteröityneet lukijat