#989: Mekö maastoestekisoihin?

Kuten moni varmasti muistaa, kävimme parisen viikkoa sitten Macon kanssa maastoestetreeneissä Keravalla ensimmäistä kertaa ratsukkona. Macon historiaa tuntien uskallan sanoa, että ruuna on tuskin koskaan aiemmin hypännyt maastoesteitä - itselläni hyppykerrat on lueteltavissa yhden käden sormilla. Odotin tuota päivää enemmän kuin innoissani, enkä näin jälkikäteen ole katunut kertaakaan reissuamme nurmikentälle. Olihan tuo melkoinen kokemus!

Lupasin palata hieman tarkemmin ajatuksiini maastotreeneistä, vaikka ehdinkin julkaisemaan postauksen uusien kuvien ja lyhyen videopätkän kera. Ääniraidallisista videoista pitävänä haluan kuitenkin uskoa, että tämä postaus ilahduttaa monia lukijoitani. Toivottavasti en ole väärässä! Ja koska edellisessä postauksessa kertoilin hieman laveammin yleisiä tunnelmia, ajattelin nyt tarttua härkää sarvista ja jäsennellä maastoestevalmennuksemme antia hieman tarkemmin ihan näin kirjallisestikin. Voitte nimittäin uskoa, että tätä on pohdittu moneen otteeseen kavereiden kanssa niin tallilla kuin lopulta perheenjäsentenkin kesken. Ai miten niin olen innoissani?

Jotta mun innostusta voisi edes yrittää ymmärtää, on ensin palattava ajassa hieman taaksepäin. Mistä ihmeestä mä edes sain pähääni lähteä hyppäämään maastoesteitä hevosella, joka ei ole niitä tiettävästi aiemmin hypännyt? Kaikki juontaa juurensa vuosien taakse, kun olimme samalla tallilla erään kenttäratsukon kanssa. Kyseessä oli ahkerasti kenttäratsastuksessa kilpaileva junioriratsukko, joka sai puhuttua meidän talliporukan maastoestetreeneihin Keravalle silloisen hevoseni Champin kanssa. Pääsimme kokeilemaan ensimmäiset viralliset maastoesteemme kolmisen kesää sitten, jonka jälkeen odotin joka vuosi pääseväni uudelleen tositoimiin. Keväällä 2016 kävimme Champin kanssa kertaalleen lähitallin maastoradalla, mutta eihän sitä oikeasti voinut maastoesteiden hyppäämiseksi sanoa. 

Hevosen vaihtuessa en uskaltanut ottaa riskiä ja lähteä suoraan uuden hevosen kanssa kokeilemaan onneani viheriölle. Tästä syystä viime vuosi oli täysin maastoesteetön (hitsi, miten taitava olen keksimään uusia sanoja). Nykyisellä tallillamme heräsi innostus maastoesteisiin, kun viime vuonna tallinomistajamme tempaisi extempore-päätöksellä aluemestaruuksista mitalin kaulaansa puhtaan nollan harjoittelukerran kera, ja toinen tallikaverini päätti osallistua yhtä lailla sen kummemmin harjoittelematta nuorille hevosille suunnattuun maastoestesarjaan. Siinä rytäkässä totesin, että no mitäs tässä, minäkin haluan. Siispä yritimme saada jo toukokuusta asti sopivaa aikaa isommalle porukalle, mutta kuten Gasellit yhdessä kappaleessaan laulaa, ei ryhmäviestillä saa mitään sovituksi, ellei nimiä ole listalla hovikuskin kera. Lopulta luovutin ja sovin treenit yhdessä Danielan kanssa. Samapa tuo, millä porukalla: kunhan mennään!

Sopiva päivä lyötiin lukkoon treenejä edeltävänä päivänä. Miksi ihmeessä sitä hoitaisi asioita ajoissa valmiiksi? Okei, puolustuksena todettakoon, että seurasimme silmä kovana muuttuvaa sääennustetta: emme halunneet hypätä sateella ja ukkosella. Tämä kuulostaa varmasti siltä, että olemme kaikki sokerista, mutta suurin syy oli hevosten turvallisuus. Liukas nurmi ei houkuttanut, kun ratsuna oli Macon kaltainen etupainoinen ensikertalainen, jonka tekemistä ei edesauta selässä vessanpönttökönötyksessä kiikkuva kuljettaja. Tai ehkä tässä tapauksessa kuljetettava. Oli kyllä hauska katsoa jälkikäteen noita videoita treenistä, koska mä ihan totta könötän siellä kyydissä kuin mikäkin halvaantunut rautakanki. Ihmekös, kun olin seuraavat kolme päivää jumissa sellaisistakin lihaksista, mitä en tiennyt omistavani! Ihan totta, miten pakarat voivat tulla kipeäksi ratsastuksesta? Pitää alkaa treenaamaan kenttäratsastusta enemmän, kun se kerran käy noin hyvästä urheilusta.

Meidän onneksemme saimme paikalle valmentajan, koska en ikinä lähtisi hyppäämään noita tehtäviä ilman, että joku kertoo mulle kaiken olevan turvallista ja oikein. Totta puhuakseni ajattelin etukäteen, että hyppelisimme jotakin kivaa ja helppoa, enkä nyt tarkoita helpon kenttäesteitä, vaan niitä maahankaivettuja tukkeja. Niillä me aloitettiinkin, mutta nopeasti valmentajamme pyysi suorittamaan uuden rundin asteen verran isommilla esteillä. Ne olivat edelleen sitä helpoista helpointa maastoestemateriaalia, mutta tuntuivat hurjan jännittäviltä selästä käsin. Ensimmäisen kierroksen jälkeen innostukseni näki hyvin, kun kehuin Macoa taputuksien ja äänen kera varmaan kahdensadan metrin verran ennen siirtymistä käyntiin.

Linkki videoon (ääniraidallinen video)

Jos joku asia tuntuu menevän hyvin, on siihen väkisinkin tyytyväinen. Olisin ollut erittäin tyytyväinen siihen, että pääsimme isolta tuntuvan keltaisen talon, risuilla varustetun haudan ja maahaudan yli hengissä. Pääsimme, jonka jälkeen pyydettiin tulemaan taas aavistuksen vaativampia tehtäviä. Hetkinen, siis minäkö? Selvä homma, yritetään. Ja yli mentiin, useaan kertaan. Sitä hymyä oli vaikea pyyhkiä kasvoilta pois. Isäni oli paikalla kuvaamassa ja katsomassa todeten, että taisi olla niin hevosella kuin ratsastajallakin hauskaa. Ai että oliko? Olimme ihan liekeissä! 

Mutta vähän kuitenkin jarrua menoon, ei meistä kenttäratsukko kuitenkaan tule. Moni nimittäin ehdotteli tämän reissun jälkeen, että kai me osallistuttaisiin jossain vaiheessa syksyllä kenttäkilpailuihin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokainen hevonen tarvitsee monipuolista treeniä ja varsinkin tällainen meidän kaltainen harrasteratsukko pääsee virkistämään päätään erilaisten aktiviteettien parissa oikein hyvin. En kuitenkaan ole lähdössä syksyllä kenttäkisoihin, vaikka kuinka siihen yritettäisiin yllyttää. Tähän syynä on yksinkertaisesti se, että maastotreenit ovat aina normaalia estetreeniä raskaampi vaihtoehto hevoselle. Se taas verottaa automaattisesti hyppykertoja ihan niiltä rataesteiltä. Ja ensimmäistä kertaa koskaan mulla on jonkinlainen suunnitelma siitä, mitä me ollaan tekemässä ratsukkona syksyn aikana kisojen osalta. Tähän kalenteriin ei valitettavasti mahdu kenttäkilpailuissa käyminen.

En kuitenkaan sano "ei koskaan", vaan pidän silmät auki ja mielen avoinna. Voihan olla, että ensi kesänä me startataan huvin ja urheilun vuoksi joku helpoista helpoin kenttäluokka kivassa paikassa, joka on meille entuudestaan tuttu. Siihen asti me nautiskellaan mahdollisuuksista treenata maastoesteitä sopivan aikavälin tullen - tiedä, vaikka se olisi jo elo-syyskuussa! 

Oletko sä koskaan osallistunut kenttäkisoihin ilman kummempaa treenausta? :)