#990: Ensimmäiset nurmikisat

Oon aina ollut se henkilö, joka on jännittänyt kisoja etukäteen. Yleensä jännitys on alkanut kisoja edeltävänä iltana ikävällä tunteella vatsanpohjassa. Uskon, että jännitys johtui epäonnistumisista kisatilanteissa. Kun asiat eivät sujuneet halutulla tavalla, mietin jo etukäteen, miten homma tulisi taas menemään pieleen. Se ei tunnetusti ole kovinkaan hyvä lähtökohta millekään kilpailusuoritukselle - tai asialle ylipäänsä.

Uuden hevosen myötä jännittäminen jäi kuitenkin kokonaan pois. Ei suinkaan kertaheitolla, vaan vähitellen kisa kisalta. Mun ja Macon ensimmäiset yhteiset kisat noin vuosi sitten olivat ihan kamalat, koska mua jännitti niin, että meinasin kuolla 90cm radan jälkeen. Rata itsessään oli ihan kelvollinen, mutta satulasta alas tultuani jalkani meinasivat pettää alta. Toki nollarata toi valtavan helpotuksen tunteen koko kroppaan. Tunteen siitä, että me ihan oikeasti pystytään tähän, ja että kilpaileminen voi olla hauskaa.

Kun kisat sujuivat hyvin, jäi jännitys kokonaan pois. Mua ei enää keväällä jännittänyt kisoissa ollenkaan - ainakaan siten, että olisin sen itse huomannut tai se olisi vaikuttanut tekemiseeni merkittävästi. Tiedostin kyllä, että edelleenkin ennen suorituksiani olen aavistuksen verran normaalia hiljaisempi ja jollain tavalla kireämpi (tai ehkä keskittyneempi olisi oikea sana). Suorituksien jälkeen vapautuneempi olo näkyy polveilevana puheensorinana ja mielen rentoutumisena. Kisasuorituksen tekeminen ei enää kuitenkaan ole mulle itsensä ylittämistä, vaan hauskanpitoa. Se on pieni, mutta merkittävä muutos.

Nämä kuvat c. Sofia Kangas

Lohjan kisoihin lähdettäessä koin kuitenkin pitkästä aikaa jännittämistä, joka tuntui ihan koko kropassa. Tiesin syyn pohtimattakin: Maco oli pelästynyt edellisissä kisoissa kentän viereen juosseita tyttöjä, joten olin tullut epävarmaksi. Vaikka yritin kuinka ajatella, että eihän se uudelleen pelästyisi, en vain yksinkertaisesti osannut nollata ajatuksiani puhtaiksi. Kisapaikalle saapuessamme sanoinkin mukanani olleelle Millalle, kuinka mua oikeasti jännittää pitkästä aikaa kunnolla. Milla käski lopettamaan jännittämisen. Ymmärrettävä, mutta tyhmä ohje: tottakai lopettaisin, jos osaisin. 

Yksi jännittävä tekijä Lohjan kisoissa oli toki myös uusi hyppyalusta, jollaisella en ollut aiemmin rataesteitä ylittänyt. Kisat hypättiin nimittäin nurmella, ja vielä siten, että verryttely toteutettiin kokonaisuudessaan hiekkakentällä. Emme siis päässeet ottamaan ainoatakaan hyppyä nurmella ennen omaa starttivuoroa. Radat olivat kuitenkin kivoja ja helppoja, eivätkä korkeudetkaan tuntuneet ihmeellisiltä 115cm ja 125cm luokissa, jotka hyppäsin. Kaikki vaikutti siis oikein optimaaliselta hyvien suoritusten saavuttamiseksi.

Ensimmäiseen luokkaan valmistautuessani olin kuin tönkkösuolattu muikku. Vitsailin ja yritin olla rento, mutta sisimmässäni panikoin aina kilpailusuorituksen ensimmäiseen hyppyyn asti. Verryttely meni onneksi hyvin, joten radalle pääsi lähtemään siltä osin hyvillä mielin. Rata itsessään oli mielestäni oikein sujuva kakkosesteelle tekemääni lähestymistä lukuunottamatta, ja lopputuloksissa olin kolmas. Näin ollen pääsin pitkästä aikaa Macon kanssa palkintojenjakoon nollaradan siivittämänä. Kiva juttu ja iso tsemppi seuraavaan luokkaan!

Nämä kuvat c. Anna Luokkakallio

Parasta oli kuitenkin tulla nollaradan jälkeen portille. Pyysin Millalta heti juotavaa, koska meinasin kuolla janoon kuuman sään, takkipakon ja jännityksen vuoksi. Ojensin käteni kaveriani kohden, jolloin hän totesi puoliksi järkyttyneenä, että mun käsi tärisi ihan kamalasti. No niin tärisikin! Ihan totta, olin kuin joku satavuotias vanhus, jonka kahvi ei pysy kupissa. Mun kädet tärisevät helposti muutenkin silloin, kun oloni on heikko, joten voitte kuvitella, miten suuri tärinä nyt oli kyseessä. Nauroimme yhdessä ja pienen hengenvedon ja sykkeen tasoittumisen jälkeen olo oli jo ihan normaali.

Seuraava luokka olikin helppoa ja kivaa, kun mua ei enää jännittänyt. Pääsin keskittymään paremmin siihen, miten ratsastan radalla huomioiden erilaiset kentän kallistukset: nurmikentällä kun mennään välillä ylämäkeen ja välillä alamäkeen. Vähän, mutta kuitenkin! Alamäkeen tullessa hevonen pitää oikeasti saada sinne takajaloille, jotta se ei keilaa kaikkia puomeja mukanaan ponnistuksessa. Ylämäkeen hypättäessä puolestaan hevosella on pakko olla vähän enemmän voimaa, varsinkin oksereille tai sarjoille tultaessa. Näitä ei ole päässyt treenaamaan missään maastoestetreeniä lukuunottamatta, joten näissä kisoissa tuli samalla käytyä pikakurssi nurmikentistä. Mitäs sitä suotta treenaamaan enempää!

Vaikka 125cm luokan ratani ei ollut ehkä ihan niin tasainen kuin aiempi ratani, olin silti itse paljon tyytyväisempi ratsastukseeni tässä luokassa. Okei, viidennelle esteelle jäin vetämään kaarteesta liikaa kädellä, jolloin tuloksena oli puomi. Kahdeksikolle olisin saanut edetä vähän paremmin ja kolmannelle ratsastaa kaarteen enemmän sisäpohkeen ympäri. Niin tai näin, ratsastin mielestäni omalla tasollani ja tein sen mukaisen tuloksen. Toki se yksi puomi harmitti, varsinkin, kun oltiin ensimmäiset ei-sijoittuneet 0,2 sekunnin erolla edelliseen. Mutta samapa tuo, koska rata ja korkeus tuntuivat helpoilta.

Linkki videoon (ääniraidallinen videopostaus).

On mahtavaa huomata, miten oma pääni on kehittynyt tässä vuoden aikana entistä paremmaksi. Kilpailemisesta on tullut kivaa, eivätkä 125cm luokat tunnu mielestäni enää isoilta. Vielä kevättalvella pohdin, tulenko hyppäämään vielä tänä vuonna mitään 120cm tasoa isompaa korkeutta. Nyt kiikarissa olisi ensimmäinen 130cm luokkani. Mutta se on oma tarinansa, nyt ollaan tyytyväisiä tähän tulokseen!

Ihanaa alkanutta ja erittäin lämmintä viikkoa teille jokaiselle <3