#998: "Sen olen velkaa hevoselleni"

Latasin jokin aika sitten toiseen sosiaalisen median kanavaani kuvan Macosta, jonka selässä seisoin hevosen hengatessa tyytyväisenä paikoillaan kentällä ilman muita ulkopuolisia pitelijöitä. Seuraavana päivänä samaiselle kanavalle päätyi videoita meidän maastolenkiltä, jossa ratsastin meille entuudestaan tuntemattomissa maisemissa varusteina pelkkä riimu ja yhdelle puolelle kiinnitetty riimunnaru. Sain yhdeltä seuraajaltani varsin osuvan kysymyksen: onko mitään, mitä et olisi voinut tuon hevosen kanssa vielä tehdä?

Aloin pohtimaan asiaa vähän tarkemmin. Vaikka Champ oli ollut mun omistuksessa lopulta viiden vuoden ajan, ei mun pieneen mieleeni olisi tullut missään vaiheessa edes ajatusta ilman varusteita maastoilemisesta. Kertaalleen seisoin sen selässä, joskus punnersin. Hulluimpana hetkenämme heittäydyin maneesissa ratsastamaan Pämppiksellä ilman mitään päävehkeitä, tosin satula selässä. Luotin hevoseen, mutta jostain syystä luottamus ei koskaan edennyt tasolle, jossa olisin voinut huoletta lähteä toimeen kuin toimeen ennakkoluulottomasti.

Kaikki kuvat jälleen c. Vilma Töyräs

Pämppis on kiltein hevonen, jonka tiedän. Se oli kuitenkin turhan kekseliäs, ainakin mulla ollessaan. Silmissä oli aina se tietty pilke, mitä se hyödynsi toistuvasti tilanteesta toiseen. Sama meininki on jatkunut ilmeisesti myös sen nykyisessä kodissa, sillä tänä kesänä Champ on kuulumisten mukaan ainakin seissyt vesiastioissa, kaatanut niitä ja karannut tammojen laitumelle aitojen läpi. Uskalsin kuitenkin jättää ruunan ihan kenen tahansa käsiteltäväksi ihan kisatilanteissakin, koska se ei koskaan ollut ihmisten kanssa tuhma. Se oli vain turhan huumorintajuinen – siksi sen nimeksikin tuli Pämppis.

Macon kanssa tilanne on jostain syystä toisenlainen. Se on omalla tavallaan kiltein hevonen, johon olen törmännyt, mutta ei kaikkien ihmisten kanssa. Kisatilanteissa en uskalla jättää sitä kenelle tahansa pideltäväksi ennen starttia, koska ruuna osaa olla melkoinen häseltäjä ja tehdä omia päätöksiään silloin, kun se ei kunnioita taluttajaansa. Toisinaan se ottaa ahneuksissaan kiinni ihmisten paidoista taskujen kohdalta ja vetää, kuitenkaan koskaan näykkimättä. Mulle se ei ole tehnyt niin kertaakaan. Kokemattomampien ratsastajien kanssa se ei siirry laukasta raviin, vaan jatkaa matkaansa kuin juna ilman aikomustakaan hidastaa, jos en ole vieressä jarruttamassa sitä äänellä. Jos olen kyydissä itse, siirtyy ruuna laukasta käyntiin pelkästään ulos hengittämällä.

Näitä esimerkkejä on ihan loputtomasti. En osaa sanoa, kuvittelenko vain, mutta mun mielestä Maco on osoittautunut eräänlaiseksi yhden ihmisen hevoseksi. Älkää nyt ymmärtäkö väärin, sillä ruuna toimii erinomaisesti kenellä tahansa uudella ratsastajalla, joka osaa yhtään ratsastaa. Kokemattomien ihmisten kanssa se on todella kiltti, onhan sen selässä istunut jopa isäni, jonka ratsastuskokemus rajoittuu yhteen aiempaan kertaan Pämppiksellä. Mutta jotenkin hevonen tuntuu kunnioittavan mua eli ihmistä, joka viettää sen kanssa eniten aikaa. Sen näkee ihan pienissä asioissa jokapäiväisessä talliarjessa.

Maco tulee aina mun luokse välittömästi, kun kutsun sitä – samapa se, onko se tarhassa, karsinassa tai kentällä. Jos se liikkuu karsinassa tai hoitopaikalla eteen ilman lupaa ja maiskutan, se peruuttaa takaisin. Se ei koskaan yritä syödä ilman lupaa heinää pellolla pitkin ohjin kävellessä tai taluttaessa. Ilman varusteita ratsastaessa se pysähtyy, menee eteen ja kääntyy käytännössä ajatuksesta. Se ei koskaan kyseenalaista mitään, mitä siltä pyydän. Ihan sama, pyydänkö sitä menemään uuteen pesuboksiin, traileriin tai pimeään käytävään. Se tulee perässä. Lastaan sen nykyään aina yksin. Muiden ihmisten kanssa se saattaa olla menemättä koppiin ja kysellä, onko pakko mennä pesupaikalle. Luotan tuohon hevoseen monesti enemmän kuin itseeni. Ja tuo luottamus on asia, jota en ole osannut arvostaa aiemmin tarpeeksi.

Juuri luottamuksen vuoksi uskallan tehdä Macon kanssa sellaisiakin asioita, joita en olisi tehnyt edellisen hevoseni kanssa. En väitä, että kaikki tekoni olisivat järkeviä, sillä näin loogisesti ajateltuna ilman hallintalaitteita maastoilu vieraassa ympäristössä on aina tarpeeton riski, mutta se ei ole asian pointti. On uskomatonta tuntea kahden elävän olennon välinen luottamus, joka ei kaipaa sanoja. En ole koskaan pelännyt maastoillessani ilman varusteita, en hypätessäni helpon maastoesteitä tai lähestyessäni erikoisesteitä. En tämän hevosen kanssa. Sen halu miellyttää, ja sen positiivinen suhtautuminen kaikkeen on ihan älytöntä. 

Klinikalla ollessamme eläinlääkäri kysyi, tarvitseeko Macoa rauhoittaa taivutusta varten. Totesin, että ei tarvitse. Siellä me mentiin liinassa ympyrällä juosten kaikkien muiden seassa keskellä Vermoa. Yhden jalan taivutuksen aikaan eläinlääkäri totesi Macon olevan jotenkin todella ystävällisen ja kiltin oloinen hevonen. Sen katseesta näkee, että se haluaa olla läsnä. Sellainen siitä on kuoriutunut vasta viimeisen puolen vuoden aikana, sillä vielä viime vuoden lopussa, saati mulle tullessaan ruuna oli paljon sulkeutuneempi, vetäytyvämpi ja vähemmän ihmisiin kontaktia ottava. Suurimmaksi osaksi varmasti siksi, että se oli elänyt pienen ikänsä suuressa tallissa, jossa yksilöllistä, hevoskohtaista aikaa tusinahevosille ei varmasti juurikaan löytynyt. 

Maco on selvästi elementissään päästessään huomion keskipisteeksi ainakin yhden ihmisen elämässä. Vaikka se kunnioittaa päätöksiäni, annan sen silti olla aidosti oma itsensä. Jos se irvistelee nameja saatuaan, nauran ja taputtelen sitä, jolloin se on kauhean tyytyväinen itseensä. Maastossa se saa luvan kanssa riehua laukatessa ylämäkeen. Kannustan ja nauran selässä. Kerran olimme kaverini kanssa maastossa, hän Macolla ja minä Kallella. Unohdin kertoa, että Maco saattaa ylämäessä pomppia laukassa. Se ei osaa pukitella, mutta se menee sellaista muutaman askeleen köyryloikkaa selkä pyöreänä. Kaverini ei osannut varoa ja menetti tasapainonsa muksahtaen mäen päällä pöpelikköön. Maco hidasti käyntiin jo ennen kuin kaverini tipahti. Aluksi pelästyin toki, oliko kaverini satuttanut itsensä. Suurin tuska taisi olla henkinen. Jatkoimme matkaa hymyssä suin, mutta opin tästä jotakin tärkeää: vaikka hevonen toimii kanssani suurimman osan ajasta kuin ajatuksen voimalla, en voi silti olettaa sen tapahtuvan muiden kanssa. 

Vielä kertaakaan meille ei ole tullut vastaan tilannetta, jossa jokin suunnittelemani asia ei olisi toiminut. Tiedostan, että tilanne voi muuttua koska vain, jos asetan itseni tai hevoseni tarpeettoman vaikean tai ristiriitaisen tilanteen eteen. On toimittava fiksusti välttääkseen tällaisia tilanteita – ikään kuin mahdollistettava hevoselle kaikki olosuhteet hyvään suorittamiseen. Se on mielestäni vähintä, mitä voin antaa nelijalkaiselle ystävälleni siitä hyvästä, että saan sen osaksi elämääni. Tulen varmasti tekemään monia virheitä kaikkien jo tehtyjen rinnalla, mutta toivon, että rakennettu luottamus tulee auttamaan noiden virheiden yli. Anteeksiantavuus on yksi opetushevosen tärkeimpiä ominaisuuksia. Ja sellainen Maco mulle on. Sen tehtävänä on paitsi toimia ystävänä, myös opettaa mua joka päivä paremmaksi hevosenomistajaksi ja ratsastajaksi. Tie on loputon, mutta oikeilla hevosilla on siinä valtava merkitys. 

Onko sulla ollut elämässä joku hevonen, jonka kanssa luottamus tuntuu muita suuremmalta? :)