#593: Miten meni noin omasta mielestä?

Muutaman viikon kisatauon jälkeen vuorossa oli jälleen estekisat, tällä kertaa 3-tasolla hypättävänä. Matkustimme jo toista kertaa tänä kesänä Tuomarinkylään, jossa muutama kuukausi sitten emme päässeet kummassakaan luokassamme lähtölinjan ylitse. Eilinen olikin eräänlainen "kaivetaan verta nenästä" -testaus, sillä tässä välissä meillä on mennyt oikein mallikkaasti ja hevonen on toiminut paremmin kuin kuski on osannut ratsastaa: niin kisoissa kuin kotonakin. 

Sunnuntain kisapäivä valkeni varsin lämpimänä, sillä mittarin lukemat kohosivat päivän mittaan jopa 30 asteeseen. Pelkkä radankävely tuntui ylitsepääsemättömältä urheilusuoritukselta, saati itse ratsastus tai muu oheistoiminta. Varasimme onneksi mukaan paljon vettä ja hevoselle sankon, josta se sai halutessaan juoda. En letittänyt Champia kisoihin tälläkään kertaa, mutta muuten se kiillotettiin viimeisen päälle puhtaaksi ja lahjottiin porkkanoilla hyvää suoritusta toivoen. Toiveeksi jäi ;)

Ensimmäinen luokkani alkoi vasta puoli yhdeltä ja olin siinä lähtönumerolla 34. Kisatunnelmaan kuuluen paikalla oli iso joukko tuttujani sekä kavereitani, joten pääsin vaihtamaan kuulumisia ja juttelemaan niitä näitä yhden jos toisenkin kanssa. Meitä taisi olla 110cm-luokan radankävelyssä lähes koko matkan ajan mun lisäksi Erika, Milla, Heidi ja Senni. Mietimme yhdessä sopivia teitä ja radan kompastuskiviä. Verryttelyyn lähdin vasta ratsukon 20 jälkeen, mikä mahdollisti muutamien suoritusten seuraamisen. Mulle ei jäänyt kovinkaan varma olo suoritusten katsomisesta, sillä ensimmäiset kolme ratsukkoa (jotka siis katsoin) ottivat kaikki stopin ykköselle. 

Vähän taiteellisempi kuva :D

Verryttelyssä yritin saada Champin pohkeen ja ohjan väliin, mikä oli melko haasteellinen tehtävä. Kuuman sään (lue: oman osaamattomuuteni ja huonon läpiratsastuksen) vuoksi Champ oli aika pahasti pohkeen takana, mutta se reagoi kuitenkin ihan hyvin apuihin. Hidashan se oli, hitaampi kuin pitkiin aikoihin. Jo ennen hyppäämisen aloittamista ruuna raukka oli ihan vaahdossa, vaikken tehnyt juuri temponvaihteluita kummempaa työskentelyä. Yritin kävellä aina, kun mahdollista, sillä lämmin ilma verotti jaksamista.

Ensimmäiset verryttelyhypyt Champ oli vähän esteitä vasten, mutta sen jälkeen hevonen innostui hyppäämisestä. Ihanaa oli muutenkin huomata se, ettei Champ stressannut päällepäin ollenkaan, vaan oli tosi lungisti kuitenkin ympäristöstään kiinnostuneena. Sen mielestä kisapaikalla hengailusta on tullut jälleen tosi siistiä, mikä on tietysti näin omistajan kannalta erityisen mukava huomio. Mahahaavan akuutissa vaiheessa hevonen oli helposti tosi sulkeutuneen oloinen vieraissa paikoissa, mikä on nyt hävinnyt kokonaan.

En hypännyt verryttelyssä kovinkaan paljon, sillä halusin säästää hevosta seuraavaan luokkaan. Osasin ajoittaa kaiken kerrankin niin, että olin juuri oikeaan aikaan portilla! Valmistautumisvuorossa ollessani ravailin ja laukkailin kentällä esteiden ympäri ja väleistä, jotta Champ tottuisi areenaan. Se kyttäsi vähän kentän laidalla olevia rojuja, muttei onneksi ollenkaan esteitä. 

Meidän vuoron koittaessa nostin laukan ja lähestyin ensimmäistä estettä vähän pienemmällä tiellä. En ymmärrä, miten voi olla huono tuuri, sillä edellisissä kisoissamme samaisessa paikassa 110cm ja 120cm luokissa ykkösesteet olivat oikeastaan täysin samoissa paikoissa kuin nyt. Tämä oli enemmänkin mulle sellainen henkinen kynnys, sillä viimeksi emme päässeet edes lähtölinjan yli. Yritin siis tällä kertaa lähestyä ykköstä pienemmällä tiellä, jotta Champ ei pääsisi kulmaan pomppimaan ja jumittuisi sinne. Yritys ei kuitenkaan tuottanut tulosta, sillä reilu viitisen metriä ennen estettä ruuna veti liinat kiinni ja kääntyi ympäri. Olin päättänyt jo etukäteen, että jos tämä tapahtuisi, peruuttaisin hevosen esteen vierelle. Niinpä peruutin, peruutin ja peruutin. Champ hyppi pienesti kahdella jalalla, mutten antanut sille muuta vaihtoehtoa kuin peruuttaa esteen vierelle asti. Hevonen oli tästä selkeästi kummissaan, sillä tilanne oli sille uusi ja se koki sen epämiellyttävänä. 

Kun olin peruuttanut haluamani määrän, taputin hevosta ja nostin laukan uudelleen tehden pitkän lähestymisen. Mulla oli alla ihan eri hevonen: se imi esteille itse. Koko rata meni uudella yrittämisellä ilman virheitä, eikä siinä ollut oikeastaan mitään kummallista. Ykköselle ja neljännelle varmistin raipan kanssa, muutamalle tulin hieman lähelle. Näissäkin tilanteissa pidin kuitenkin tuntuman suuhun ja mahdollistin sen, että Champ pääsi hyppäämään vaivattomasti. Viimeisen esteen jälkeen olin oikein tyytyväinen: vaikka saimme yliaikaa enemmän kuin laki sallii, hyppäsi hevonen tuon alkuepisodin jälkeen tosi kivasti ja tsemppasin itsekin ihan hyvin.

Äiti salakuvasi meitä puhelimellaan.. Tässä siis ollaan Heidin kanssa kävelemässä 120cm rataa :)

Millan kanssa edustavina!

Champ oli vähän väsynyt jo.. :P

120cm-luokan radankävelyn suoritimme vähän pienemmällä porukalla melkoisessa kiireessä, sillä lähdin luokan alkupäässä. Esteet näyttivät aika isoilta, mutta rata oli tosi kiva. Ainoastaan sarjavälit olivat hieman ahtaat, mikä koituikin lopulta meidän kohtaloksemme. En ottanut verryttelyssä kuin kolme hyppyä, sillä pohja alkoi hieman pettää alta ja muuttua isoksi hiekkalaatikoksi järjestäjän lanaus- ja kasteluyrityksistä huolimatta. Champista sen huomasi siinä, että se rupesi ylihyppäämään ihan valtavasti. Se ei ilmeisesti tuntenut saavansa tarpeeksi tukea pohjasta ponnistuksessa, jolloin se alkoi varomaan esteitä ja tuli liikaa ylös. Mun oli oikeasti vaikea pysyä niissä hypyissä kyydissä. Mietin jo ennen luokan alkua, perunko starttini kokonaan verryttelyn pohjan takia, mutta päätin kuitenkin mennä yrittämään onneani. Näin kokematon kuski kun ei osaa ratsastaa tarpeeksi tasapainoisesti esteiden edessä ja takana, jotta se kompensoisi tarpeeksi pohjan mahdollisia puutteita.

Itse suoritus ei hirveästi silmiä hivellyt. Ensimmäiselle esteelle tultaessa Champ meinasi jäädä kulmaan, mutta melkoisen voimakkaan kannustukseni johdosta sillä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin mennä eteenpäin. Tein sen virheen, että jäin konkreettisesti kiinni hevoseen ja näin ollen menimme kauniisti ykkösen läpi. Ei sitä oikeastaan voi edes hypyksi sanoa, sillä jyräsimme esteen maantasalle. Tuosta en voi syyttää kuin itseäni, sillä puristin hevosta joka suunnasta niin paljon, ettei sillä ollut tilaa hypätä. Kakkoselle sain rytmistä kiinni ja hypyt olivat pyöreitä sekä ilmavia. Ilmavia tosiaan, sillä Champ tuli niin varovaiseksi, että se hyppäsi enemmän ylös kuin eteen. 

Koska olin rysäyttänyt hevosen jo ykkösestä läpi, olin ongelmissa sarjalla. Se oli okseri-pysty -sarja yhdellä laukka-askeleella, lyhyellä välillä. Tulin a-osalle asiat vähän liiankin hyvin ja heitin ohjat pois puolitoista askelta ennen estettä. Jätin hevosen kokonaan yksin. Miksi, oi miksi mun piti tehdä tuollainen amatöörivirhe? Champ totesi tietenkin, että hei, hyppää keskenäsi. Se pysähtyi estettä päin ja pudotti samalla puomit alas. Rahoittelin hevosta ja taputin sitä, sillä virhe oli todellakin täysin omani. Tuon kokoisilla esteillä hevosta ei voi enää jättää yksin, vaan jokainen askel pitää ratsastaa loppuun asti. 

Linkki videoon (110cm).
Linkki videoon (molemmat radat). 

Uudella yrittämällä Champ oli jo sitä mieltä, että eiköhän tämä ollut tässä - olin mokaillut tarpeeksi. Käytin raippaa kahdesti ennen hyppyä, jolloin ruuna loikkasi valtavan hypyn a-osan okserille ja laskeutui niin lähelle b-osaa, että meinasimme mennä siitäkin läpi. Onneksi hevonen oli fiksu ja pelasti tilanteen näppärästi kääntymällä esteeltä pois, sillä muuten olisin todennäköisesti päässyt maistelemaan pohjahiekkoja tarkemmin. Näin ollen meidän suoritus loppui siihen. Tulin vielä yhden jo hypätyn okserin uudelleen, jolloin Champ hyppäsi ihan hirväen ison loikan. Monet olisivat varmasti riemuissaan siitä, että hevonen hyppää isosti, mutta tässä tilanteessa lähinnä harmitti, että Champ rupesi niin varovaiseksi johtuen omista mokistani.

Tällainen työtapaturma tällä kertaa! Oma moka, enpähän voi ketään muuta syyttää. Jos olisin ollut fiksu, olisin jättänyt leikin kesken ennen toista luokkaa ja hypännyt isompaa rataa vähän paremmalla verryttelyllä muualla. Mutta kuten sanottu, nälkä kasvaa syödessä.. Positiivista oli kuitenkin se, että hevonen tuntui pääosin todella kivalta ja teki oikeastaan juuri kuten kuski käski. Ne kuskin ohjeet eivät kuitenkaan aina ole ne kaikista parhaimmat ;) Tuomarinkylä taitaa olla meille melkoinen kohtalon paikka, jossa kisat menevät aina penkin alle. 

Kaiken kaikkiaan päivä oli kuitenkin oikein antoisa, sillä aurinkoa ja hyvää seuraa riitti. Radat olivat erityisen kivoja ja kävinkin kiittämässä erikseen ratamestarina toiminutta Anttia. Juttelin hänen kanssaan jo luokkien välissä, jolloin hän kehui Champin hyppyä. Totesin siihen, että kyllähän se hyppäisi, jos olisi kyydissä joku, joka osaisi ratsastaa. Onneksi meillä on aikaa harjoitella, kun ei me tätä lajia niin vakavasti harrasteta. 

Onko sulla jotain tiettyä kisapaikkaa, jossa menee kaikki "aina pieleen"?