#616: Kohti parempaa ratsastustaitoa

Palataan kolmisen vuotta ajassa taaksepäin. Olin juuri täyttänyt kahdeksantoista vuotta, kävin lukion viimeistä vuotta ja elin suhteellisen huoletonta elämää. Aivan, mulla ei ollut omaa hevosta. Sen sijaan ratsastin kyllä paljon: jos en päivittäin, kuitenkin monta kertaa viikossa ja ennen kaikkea useilla erilaisilla hevosilla. 

Oman hevosen myötä arki muuttui. Viikkoon tuli säännöllisiä liikutuskertoja viidestä seitsemään, mutta samalla vaihtelevuus loppui kuin seinään. Aiemmin olin saattanut ratsastaa keskimäärin kuutisen kertaa viikossa kouluaikoina, kesäisin jopa toistakymmentä kertaa viikottain. Nämä määrät sisälsivät useita erilaisia hevosia, sillä välillä yhteen viikonloppuun saattoi mahtua lähes kaksikymmentä ratsastuskertaa. Se on aika paljon yhdeksi viikonlopuksi, varsinkin, kun ratsastajana toimi suhteellisen kokematon täysi-ikäisyyttä hipova tai sen juuri ylittänyt naisenalku. Sain kokea ihan älyttömän hienoja mahdollisuuksia. Pääsin kilpailemaan kymmenillä erilaisilla hevosilla, ratsastaa miljoonaratsuilla ja toisaalta vierailla sellaistenkin hevosten selässä, jotka eivät ehkä rahallisesti olleet kovin arvokkaita, mutta jotka olivat omistajilleen ja lähipiirilleen kultaakin kalliimpia. Jokaisesta saamastani kokemuksesta olen äärimmäisen kiitollinen.

Alussa homma oli melkoista hakemista. Näissä ensimmäisissä kuvissa näkyy, miten mulla oli ihan liian pitkät ohjat.

Tässä se pitkien ohjien ongelma näkyy selkeiten: hevonen nojaa kädelle, koska ohjat ovat liian pitkät ja oma käteni on jännittyneenä. Ei hyvä!

Champin tulo elämääni on parasta, mitä mulle on koskaan tapahtunut - sitä en kiellä. Ratsastuksellisen kehittymisen näkökulmasta tuo vaihtelevuus ja erilaisilla hevosilla ratsastaminen, mikä jäi pois oman hevosen saapumisen jälkeen, on kuitenkin asia, jota kaipaan aina välillä. Oma hevonen sitoo sen verran paljon, ettei rinnalle halua välttämättä ottaa mitään muita hevosia viemään aikaa ja resursseja pois sen tärkeimmän hevosen suunnalta. Toisaalta, vaikka hevosten puolesta aikaa olisi, ei yliopistoelämä ja työssäkäynti salli aktiivista ratsastusta muilla hevosilla. Jostain pitää joustaa ja näiden vuosien perusteella voin sanoa, että omassa elämässäni se on ollut juuri tuo muiden hevosilla ratsastaminen.

On ollut hienoa huomata, miten tällainen kokematon amatööri uskalletaan päästää "hevosen kuin hevosen" kyytiin. Omistajat luottavat yllättävän paljon siihen, että fiksuksi osoittautunut henkilö hoitaa sovitut asiat hyvin ja liikuttaa hevosen pyydetyllä tavalla. Se on jollain tavalla palkitsevaa. Vaikken itse ole ammattilainen, koen silti kykeneväni liikuttamaan hevosia tarvittaessa niin, että ratsut saavat päivittäisen liikuntansa suhteellisen järkevällä tavalla. Ratsastamisella ja liikuttamisella on suuri ero ja painotan, että monessa kohden lukeudun jälkimmäiseen. Se, että osaisin ratsastaa vierasta hevosta kunnolla, vaatisi paljon enemmän tunteja satulassa.

Tässä ohjat ovat edelleen liian pitkät, mutta käsi vähän paremmin edessä -> hevonen pääsee liian matalaksi.

Sitten ohjatkin löysivät paremman pituuden ;)

Kolmisen vuotta sitten olisin varmasti kyennyt tähän hommaan paremmin. Vaikka olen kehittynyt ratsastajana oman hevosen myötä huimasti eteenpäin (tämän voin myöntää itsekin!), on tietynlainen tuntuma erilaisiin hevosiin "kadonnut". Tai ainakin erilaisten hevosten ratsastaminen vaatii hetken verran totuttelua - mukautuminen ei tulekaan enää samalla tavoin selkärangasta. Kun ratsastaa päivästä toiseen sillä yhdellä ja samalla hevosella, alkaa oma ratsastus vähitellen muokkautua enemmän ja enemmän pelkästään siihen suuntaan. Saatat tuntea oman hevosesi ja siihen vaadittavat säädöt kuin omat taskusi, mutta kun istut vieraan hevosen kyytiin, olet aluksi aivan hukassa.

Vaikka Champ harrasti viikon verran kävelyä kahdesti päivässä, en silti jäänyt itse maantasalle. Tallikaverini Viivi tarjosi mulle mahdollisuutta ratsastaa hevosellaan Cocolla muutamaan otteeseen, enkä tietenkään voinut kieltäytyä tarjouksesta. Kerroin jo aiemmassa postauksessa ensimmäisestä ratsastuskerrasta jotain pientä infoa, mutta kurkistetaan menneeseen nyt hieman syvällisemmin.

Ensimmäisellä kerralla noustessani uuden hevostuttavuuden selkään viime viikon keskiviikkona olin todellisen hukassa. Mulla oli allani hevonen, joka on Champia kymmenisen senttiä korkeampi ja ratsastaessa aikalailla vastakohta: sillä on itsestään todella hyvä eteenpäinpyrkimys, se on ajoittain vähän vahva edestä ja toisaalta hieman jäykähkö. En siis todellakaan listaa näitä ratsun syyksi, vaan nimenomaan omasta ratsastuksestani johtuviksi seikoiksi. Oman kuskinsa kanssa Coco näyttää hirvittävän yksinkertaiselta ja "helpolta" ratsastaa, mutta omalla kohdallani todellisuus oli aluksi täysin toinen.

Laukassa suurin ongelma oli, etten saanut hevosta tarpeeksi kasaan. Se laukkasi siis vähän pitkänä, eikä kunnolla rentoutunut ylälinjastaan. Niin kuin kuvista näkee, se on vähän suorakaulainen.

Champ on edestä usein kovin tyhjä. Se on hidas jalalle, eikä se ole maailman eteenpäinpyrkivin hevonen. Vaikka se on vähän vino ja jäykkä, on se silti kuin käärme sille päälle sattuessaan. Sata liikkuvaa osaa, joista jokainen haluaa eri suuntaan. Oli siis pienoinen kulttuurishokki ratsastaa hevosella, joka on menossa itse eteen ja joka menee tasaisesti yhteen suuntaan: oli se suunta sitten ratsastajan määräämä tai ei. Tein heti alusta asti yhden räikeän virheen. Kun Coco lisäsi vauhtia, jäin ratsastamaan kädellä taaksepäin. Tästä riemastuneena ruuna tietysti nojasi käteeni ja kulki alakaula aivan jäykkänä, jolloin yritin vetää entistä enemmän ja hevonen nojasi entistä kovempaa kättäni vasten. Vetokilpailu ei tunnetusti hevosten kanssa toimi, sillä ratsatsaja häviää aina. Ensimmäisestä ratsastuskerrasta ei siis jäänyt kovinkaan voittajafiilistä, sillä päivän suurin saavutus oli varmasti se, että pääsimme muutaman kerran osoittamaani suuntaan yhtä matkaa ilman, että ratsuni lähti täysin lapasesta.

Toinen ratsastuskerta koitti saman viikon perjantaina. Vahingosta viisastuneena koitin olla paljon rennompi oman käteni kanssa ja ratsastaa huomattavasti enemmän istunnalla. Ja kappas, hevonen ei vetänyt vastaan! Se ei vielä ollut täysin rento ylälinjastaan, vaan jännitti hieman leukojaan ja alakaulaansa, mutta malttoi kuitenkin kulkea suhteellisen tasaisesti ja kuunnellen ratsastajaa. Näin isolla hevosella tärkeää olisi sallia hevosen liikkua tarpeeksi isosti eteen ilman, että se pääsee juoksemaan ratsastajan alta pois. Toisella ratsastuskerralla en vielä uskaltanut antaa Cocon liikkua kunnolla koko kropan läpi, sillä takaraivossa kummitteli ajatus edellisestä ratsastuskerrasta ja siitä, miten hevonen lähti heti pois tahdista, kun herpaannuin otteissani.

Lopuksi vähän rennommin ravia :)

Vanhan sanonnan mukaan kolmas kerta toden sanoo ja näin kävi myös tällä kertaa! Maanantaina sain kiivetä Cocon kyytiin uudestaan ja voi että, miten nautin ratsastuksesta. Olimme ottaneet aamulla muutamia kuvia Champista Sallan kanssa, joten Salla päätti ikuistaa muutaman hetken ratsastuksestani kameralle. Varoittelin häntä etukäteen siitä, ettei menossa olisi todennäköisesti mitään katsottavaa, mutta toisin kävi. Tai eihän tuo nyt kummoisesti mennyt, mutta tällä kertaa hallitsin hevosen pääosin koko ratsastuksen ajan ja pystyin tekemään erilaisia tehtäviä - oikeasti ratsastamaan sitä hevosta, ajelehtimisen sijaan.

Suurin oivallus maanantailta oli se, että mun piti pitää käsi tarpeeksi edessä ja ohjat lyhyinä, jotta hevonen ei jäänyt vetämään kättä vasten. Mulla oli aluksi aivan liian pitkät ohjat, mikä näkyi siinä, että oma käteni oli liian takana ja stabiilina, mikä edesauttoi hevosen roikkumista kuolaimessa kiinni. Tuollaisella pitkäkaulalla ratsastamisessa on se puoli, että oikean ohjaspituuden löytäminen ottaa oman aikansa. Kuvistakin huomaa selvän eron: kun mulla on ohjat lyhyinä ja käsi edessä, kantaa hevonen itsensä paremmin. 

Tein väistöjä ympyrällä, muutamia siirtymisiä ja ihan perustyöskentelyä. Pystyin ratsastamaan askellajien sisällä eteen ja toisaalta kiinni ilman, että hevonen pakeni altani. Pystyin ratsastamaan suoraan ilman, että ruuna lähti kiihtyttämään tahtia tai pakeni kuolaintuntumalta pois. Pystyin myös vaikuttamaan ja vaatimaan hevoselta ilman, että se nosti keskisormeaan pystyyn todeten "tee kuule itse". Se ei juuri kyttäillyt ympäristöään ja oli mun kanssa suurimman osan ajasta. Monesta tällainen saattaisi tuntua tylsältä ja itsestäänselvältä, mutta mulle tuo ratsastus oli eräänlainen työvoitto. Kykenin mukautumaan uuden hevosen ratsastettavuuteen sen vaatimalla tavalla. Ehkä mä en ole ihan niin toivoton tapaus kuin kuvittelin! Kuten olen joskus todennut: en ole hyvä, en sinne päinkään, mutta ehkä kehityskelpoinen ;)

Isompaakin isommat kiitokset Viiville hevosensa lainasta ja siitä, että sain ratsastaa tällä jättiläisruunalla! Vaikka välillä muiden hevosten selkään pääseminen tuottaa melkoisen "olen maailman surkein ratsastaja" -fiiliksen, on se loppujen lopuksi palkitsevaa ja vie aina askeleen lähemmäs sitä tavoitetta, johon me kaikki tavalla tai toisella pyrimme: kohti parempaa ratsastustaitoa.