#839: Motivaatioboostia

Viikko on kulunut siitä, kun lastasin Champin matkalle kohti Saksaa. Vaikea kuvitella, että aika on oikeasti mennyt niin nopeasti. Samanaikaisesti tuntuu siltä kuin se hetki olisi ollut vasta aivan äsken, mutta toisaalta siitä tuntuu olevan ikuisuus. Tunne sisällä on ristiriitainen: mulla on ikävä, mutta toisaalta olen helpottunut. En siitä, että ystäväni on nyt muualla, vaan siitä että asia on vihdoin pois päiväjärjestyksestä. Kuulostaapa karulta, kun asian muotoilee noin.

En ehkä vieläkään ole täysin sisäistänyt sitä, ettei Champ enää ole täällä kanssani. Kuluneen viikon aikana olen hukuttautunut erilaisten askareiden pariin niin tehokkaasti, ettei aikaa varsinaiselle suremiselle ole jäänyt juuri ollenkaan. Olen ratsastanut muiden hevosia enemmän kuin koko syksynä yhteensä, viettänyt aikaa ystävieni kanssa milloin missäkin, tehnyt töitä ja suunnitellut elämääni. Jollain tavalla se saattaa vaikuttaa todellisuuden pakenemiselta, mutta mulle se on merkki siitä, että alan vihdoin päästä takaisin kiinni siihen elämään, joka on mulle normaalia. 

Champin lähtö itsessään ei ollut mulle niin kova paikka kuin olisin odottanut. En itkenyt taluttaessani sitä autoon, vaan vasta myöhemmin ollessani yksin. Mietin jo etukäteen sitä, miten reagoisin jäähyväisten aikana, mutta ystäväni kehoittivat mua olemaan miettimättä moista. "Viimeinen asia tässä tilanteessa on se, että mietit, miten sun kuuluisi reagoida. Älä ajattele, vaan mene tunteiden ja tilanteen mukaan." Mulle itselleni suurin yllätys oli se, miten vahvasti monet teistä lukijoista reagoivat uutisiin Champin muutosta Saksaan. Vanhemmat blogin lukijat kertoivat täällä blogin tai esimerkiksi sähköpostin puolella vastaavia kokemuksiaan tai jakoivat muuten tukensa sanoin, jotka koskettivat syvästi. Mutta nuoremmat lukijat, ehkä joku vanhempikin, laittoivat mulle satoja ja satoja viestejä erilaisissa sosiaalisen median palveluissa, kuten Youtubessa, Snapchatissa ja Instagramissa. Niitä viestejä lukiessa voisi kuvitella, että Champ olisi kuollut. 

En voi väittää, ettenkö olisi herkistynyt noiden viestien takia. Yhä edelleen lukiessani niitä, tulee silmäni väkisinkin kosteiksi. Nuoret lukijat kertoivat siitä, miten he itkevät yhä uudelleen ja uudelleen katsoessaan kuvia tai videoita meistä. Kuinka se, että Champ ei enää ole täällä Suomessa, tekee kipeää. Kuinka mä ja Pämppis oltiin ihana pari, kuinka mä olen inspiroinut ihmisiä ja kuinka Champ on ollut ihanin hevonen koko maailmassa. Saan näitä viestejä edelleen päivittäin kymmeniä. On vaikuttavaa, miten lähtemättömän vaikutuksen Champ on pystynyt tekemään sosiaalisessa mediassa. Sen persoona on vaan niin valtava! 

Mä itse elin nuoruuden siten, ettei internet ollut niin suuressa roolissa. Mun on siis ehkä hieman vaikea asettua näiden nuorten tilanteeseen ja ymmärtää, miten tärkeäksi joku hevonen saati ihminen voi muodostua somen välityksellä ja kuinka tärkeä osa heidän elämäänsä esimerkiksi joku sosiaalisessa mediassa esiintyvä hahmo voi olla. Tätä ennen en ollut ymmärtänyt, millainen roolimalli olen saattanut olla joillekin. Ja kyllä, nyt voin myöntää sen ihan ääneen, sillä niiden satojen viestien perusteella sitä todella taidan olla. Hassua ajatella, jopa utopistista. Mutta ilmeisen totta. Pitää osata olla kiitollinen siitä, että koette mun hevoselämän niinkin kiinnostavaksi. Se jos joku antaa virtaa ja puhtia siihen, että haluan vastaisuudessakin jatkaa blogin ja videoiden tekemistä.

Viikonlopun aikana ajauduin pohtimaan omaa elämääni useaan otteeseen. Loppuvuodesta en ollut kovin positiivisella mielellä liikenteessä, joka ilmeisesti välittyi myös tänne blogin puolelle, ainakin muutamista kommenteista päätellen. Teksteistäni oli paistanut läpi se, etten ollut tyytyväinen elämääni. Joku teistä pelkäsi mun olevan jopa masentunut, mutta mistään sellaisesta ei ollut kyse. Toki Champin lähtö stressasi mua ihan valtavasti, eikä asiaa auttaneet yksinasumisen tuoma ahdistus tai sosiaalisissa suhteissa tapahtuneet muutokset. Mutta ennen kaikkea syynä taisi olla se, ettei mulla ollut tarkkaa päämäärää mun elämälle viime syksyn aikana. 

Tälle kuvalle nauroin! Vaikka Champin suu on auki, näyttää se siltä kuin se nauraisi mun kanssa. Hassu kuva :D

Viime syksy meni enemmän ja vähemmän hetkessä. Tein asioita ajattelematta, enkä stressannut huomisesta. En juuri opiskellut, en suunnitellut tavoitteita ratsastuksen suhteen (vaikka toki keskityin kerta kerralta enemmän siihen, mitä hevosen selässä tein). Juhlin enemmän kuin ennen, käytin rahaa sitä sen kummemmin säästelemättä ja jätin tärkeät ihmiset huomioimatta siksi, että keskityin liikaa tiettyihin ihmisiin. Jos mulla ei ollut suunniteltua menoa, saatoin katsoa huoletta jotain sarjaa puolet päivästä. Sellaista nuoruuden hurmosta, jota en ollut koskaan aiemmin kokenut. Se tuntui siinä hetkessä hyvältä, enkä voi väittää, ettenkö olisi elänyt elämäni hauskinta syksyä ja oikeastaan kesääkin. Nautin jokaisesta hetkestä, mutta en sillä tavalla, joka on osa itseäni. 

Loppukesän piti olla mulle irtiotto arjesta. Sellainen tekee aina hyvää, sillä kukaan ei jaksa puurtaa niska limassa päivästä toiseen ilman mitään taukoja. Mutta mun irtiotto ei loppunut syksyllä, vaan jatkui aina loppuvuoteen asti. Silloin sen elämäntyylin vaiktuukset alkoivat näkyä: en voinut niin hyvin henkisesti, söin epäterveellisemmin kuin aiemmin (jos se on edes mahdollista) ja olin kadottanut motivaationi kokonaan. Oikeastaan ihan kaikkeen. 

Ihmisiä on monenlaisia. Mä olen erittäin tavoiteorientoitunut, suunnitelmallinen ja melko perfektionisti tiettyjen asioiden suhteen. Jos mulla ei ole tavoitteita, en saa mitään aikaiseksi. Parhaimmillani olen pienen paineen alla ja silloin, kun kalenterini on täynnä tekemistä. Nautin pienestä kiireestä, sillä rakastan haastaa itseäni. Ymmärrätte jo tässä kohden, että tuo kuvailemani syksy oli kaukana siitä, millaiseksi itseni miellän. Viikonlopun aikana tajusin syyn sille, miksi olin niin kovin ahdistunut loppuvuodesta. Se tapa elää ei vain sopinut mulle, sillä tunsin lopulta olevani niin aikaansaamaton ja laiska, etten viihtynyt itsenäni. Tarvitsin haastetta, tekemistä ja ennen kaikkea aikatauluja. 

Champin lähtö oli ikkuna tälle kaikelle. En halua missään nimessä saada asiaa kuulostamaan siltä, että lähtö olisi ollut mulle helppo asia tai helpotus, mutta se oli mahdollisuus uudelle. Kun sain purettua kaiken sisällä velloneen ulos lähdön jälkeen, oli helppo aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Tällä hetkellä mulla on niin motivoitunut olo kaikkeen tulevaan, etten malttaisi olla paikallani. Viime syksynä väliin jääneet opinnot saavat aikaan sen, että mun kevät tulee olemaan todella rankka opintojen osalta, mutta se asia lähinnä saa mut nauramaan onnesta. Haluan tehdä opintoja eteenpäin hurjaa vauhtia ja saavuttaa tavoitteeni. 

Opintojen ohella mulla on ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan selkeitä tavoitteita myös hevosurheilun saralle. On vaikeaa myöntää ääneen, mutta Champin kanssa en uskaltanut asettaa mitään oikeita tavoitteita enää viimeisen kahden vuoden aikana. Halusin toki kilpailla, mutta varsinaisten kilpailutavoitteiden asettaminen tuntui tuskalta, sillä pelkäsin joutuvani pettymään. En toki osaa sanoa vielä varmaksi sitä, milloin mulla on uusi hevonen kotona, mutta odotan tulevaa enemmän kuin innoissani. Ja niin utopistiselta kuin se tuntuukin, mulla on kunnianhimoisia tavoitteita tuleville vuosille. Jos mahdollista, haluaisin päästä starttaamaan U25-luokkia esteratsastuksessa vielä näiden kolmen vuoden aikana. Erittäin kaukainen haave, mutta se motivoi mua ihan älyttömästi. Siihen pääseminen vaatii treeniä, panostusta ja tahtoa, mutta pitkästä aikaa mä uskon olevani siihen valmis. 

Sama motivaatio löytyy myös treenaamiseen salilla. Ja ihmissuhteisiin. Elämään yleisesti, omaan hyvinvointiin ja toisten huomioimiseen. Bloggaamiseen ja kaikkeen siihen liittyvään. Toki kaikki suunnitelmat voivat mennä pieleen, pessimistihän ei pety, mutta haluan uskoa valoisaan tulevaisuuteen. Tehdä töitä, panostaa täysillä ja ottaa kaiken sen, mitä elämällä on mulle annettavana. Loppujen lopuksi elämässä ei voi koskaan olla valmis, vaan tämä matka on kokonaisuudessaan itsensä etsimistä. Kulunut syksy oli mulle hetki, jolloin itsenäistyin ja kokeilin omia rajojani. Sekin piti kokea, koska kasvoin sen myötä ihmisenä ihan hirväesti. Eikä tätä ole helppo myöntää kaikille ääneen, sillä se asettaa mut asemaan, jossa olen tehnyt vääriä valintoja ihmisenä. Mutta hei, ainakin mä myönnän suoraan sen, etten ole täydellinen, enkä varmasti tule koskaan olemaan. Ja jos joku pystyy samaistumaan tähän, on se kaikki pelkkää plussaa!

Muistakaa kaikki nuoret, että virheitä ja vääriä valintoja tulee tehtyä elämässä monta kertaa. Ja jokaisella meistä on vaiheita, jolloin esimerkiksi opiskelut eivät tunnu kivalta vaihtoehdolta. Mutta ne hetket opettavat meistä ihmisenä, eikä niitä kannata pelätä. Kuulostan nyt varmaan joltain pikkuvanhalta pätijältä, mutta tämä on lähinnä pohdintaa siitä, mitä oivalsin itse vasta. Menihän siihen hetki aikaa ;) Toisaalta tällaisten henkilökohtiasempien tekstien kirjoittaminen on mulle todella "terapeuttista", sillä kirjoittaminen on mulle paras tapa purkaa ajatuksiani. Enkä pysty näkemään blogiani paikkana, jossa kertoisin vain onnistumista pintaliitoelämän malliin jättäen oman persoonani kokonaan tekstien ulkopuolelle. Mä olen nykyään kovin avoin ihminen, enkä pelkää laittaa itseäni peliin, vaikka se saattaisi altistaa mut myös arvostelulle. Nyt vain katse kohti tulevaa. 2017, bring it on!

Ps. Näistä kaikista upeista kuvista kiitos kuuluu ihanalle Petra Lönnqvistille, joka tuli kuvaamaan mun ja Champin viimeiset yhteiskuvat. Petra kuvasi meitä jo viime vuoden heinäkuussa, jolloin kuvat olivat aivan yhtä taianomaisia. On uskomatonta, miten tällaisessa harmaassa talvisäässäkin Petra sai vangittua kuviin juuri sen tunteen, joka mun ja Champin välillä on. Vaikka ammattivalokuvaaja ei ole ilmainen, ovat nuo muistot jokaisen sentin arvoisia. 

Jos haluat katsella lisää lähes taianomaisia hevoskuvia, kannattaa klikata itsensä Petran Hestafoto-kuvasivuille. Siellä on muuten lisää kuvia myös musta ja Champista :)

Mikä kuvista on suosikkisi?