#853: Kakkua tiedossa!

Kuluneen viikon tai vähän reilun sisään on mahtunut monenlaisia ratsastuskertoja. On tullut käytyä kouluvalmennuksissa, hypättyä valmentajan kanssa ja itsenäisesti sekä ratsasteltua muuten eri hevosilla. Hyvänä esimerkkinä on viime viikon lauantai, kun ratsastin työpäivän päälle neljä hevosta ja lähdin vielä erikseen toiselle tallille odottelemaan kaverini uuden hevosen saapumista. Missäs muuallakaan sitä heppatyttö viettäisi lauantai-iltansa kuin istuskellen aina puoleenyöhön asti satulahuoneessa ja syöden kylmiä nakkeja riisisuklaan ja virvotusjuoman viimeistellessä gourmet-aterian! Aitoa rakkautta lajia kohtaan, etten väittäisi. Muutenkin olen yrittänyt jaotella omat ratsastukseni siten, että aina kun tallille menen, olisi mulla joko valmennus tai useampi hevonen samalle päivälle. Vielä tulevien kahden viikon aikana mun on priorisoitava kouluhommat etualalle, sen jälkeen voin viettää tallilla aikaa vaikka päivittäin.

Joku saattaa muistaa, kuinka hehkutin viime vuoden lopulla loistavaa tippumissaldoani: menneen neljän vuoden aikana en ollut tippunut hevosen selästä kertaakaan. Toki olin ratsastanut pitkälti vain sillä omalla hevosellani, jonka mielenliikkeet tunsin kuin omat taskuni. Mutta oli väliin mahtunut muitakin ratsuja, osa myös tunnetumpia villimmästä luonteestaan. Tästäkään huolimatta en päässyt maistelemaan maneesin tai kentän hiekkaa, maastoreittien kovemmista hiekkateistä puhumattakaan. Pienessä mielessäni olin salaa ylpeä saavutuksestani, sillä pikkutyttönä kupsahtelin niin ponien kuin hevostenkin kyydistä melko tasaisin väliajoin. Monet myös muistivat sen, etten ollut koskaan tippunut esimerkiksi Champin kyydistä. Aina "läheltä piti" -tilanteiden jälkeen sain kuulla, että kohta se karma osuu kohdalle.

Tämä vuosi onkin aloitettu ihan uudella vaihteella, sillä olen alkanut kirimään tippumistilastossa kovasti ylöspäin. Emme puhu kovinkaan pitkästä ajanjaksosta, sillä ensimmäisen kerran lensin hevosen selästä alas viime vuoden lokakuussa palattuani lomalta. Ensimmäinen tippuminen olikin huvittava, sillä seisoimme Champin kanssa paikallaan peilin edessä, meikäläinen selässä ilman satulaa loimen kanssa. Siinä rakas ruunani päätti hetken seisoskeltuaan pelästyä jotain asiaa x ja suunnata kulkunsa vastakkaiseen suuntaan, jolloin jäin hölmistyneenä pois matkasta tallinpitäjän huutaessa kakkua jo ennen maahan osumista. Kyllä siinä naurettiin! En ollut tippunut Champilta koskaan aiemmin ja tuo jäi myös ainoaksi kerraksi. Sain kuittailua siitä, että olisi vain kannattanut pitää se satula selässä, sillä pysyin kyydissä kaikki aiemmat loikat, poikkoilut ja kevätjuhlaliikkeet.

Tilasin lisää näitä ihania kesäkuvia Petra Lönnqvistiltä (Hestafoto), iso kiitos siis hänelle postauksen kuvista <3

Seuraava tippuminen tulikin melko pian, kun varsin nopealiikkeinen Vilho päätti vaihtaa alkuraveissa suuntaa lennosta. Mä olin ehtinyt ravailla ruunan kanssa ehkä kymmenen metriä puolipitkillä ohjilla, kunnes maneesin laidalta hyökkäsi hevosen kimppuun sapelihammastiikeri tai jokin muu yhtä todennäköinen pieniä hevosia pelotteleva kummitus. Ravasimme vasemmassa kierroksessa, mutta pelästymisen jälkeen ruuna hyppäsi ensin vasemmalle laidasta poispäin, jonka jälkeen se kuitenkin korjasi seuraavassa askeleessa suuntaansa täyskäännöksellä oikealle. Hetken keikuin vasemmalla kyljellä, mutta lopulta luovutin taistelussa painovoimaa vastaan ja kupsahsin vasen kylki edellä maahan. Ehkä sanomattakin selvää, etten ole tuon jälkeen ravaillut Vilhon kanssa alkuun ohjat löysänä.. Se on sen verran nopea liikkeissään, ettei tuo ole todellakaan ollut ainoa kerta, jolloin olen ollut todella lähellä jalkautua vastentahtoisesti. 

Kolmatta kertaa ei ehkä voida laskea tippumiseksi, sillä menimme ratsuni kanssa molemmat kumoon. Tilanne oli ihan tavallinen hetki, kun laukkasimme hyväpohjaisessa maneesissa ennestään tutun hevosen kanssa uraa pitkin. Kyseinen hevonen sotkeutui omiin etujalkoihinsa ja kupsahti turvalleen kaatuen samalla vasen kylki edellä maahan, jolloin mä ratsastajana jäin hieman vasemman jalkani kanssa hevosen kyljen ja maan väliin. Onneksi jalustimet irtosivat jalasta suhteellisen vikkelään ja hevonen nousi ylös samantien, eikä mitään sen kummempaa sattunut. Tästäkin jatkettiin ratsastusta, toki hevosen liikkumista aluksi tarkkaillen. 

Viime viikolla olin osumaa jälleen, kun tipahdin kaverini viisivuotiaalta ruunalta rodeopukkisarjan päätteeksi jälleen vasemmalle kyljelleni. Hevonen lähti siis esteen jälkeen loikkimaan, mikä ei varsinaisesti yllättänyt mua ollenkaan. Aiemmin kyseinen hevonen on lopettanut loikkimisensa, kunhan sen pään on pitänyt ylhäällä ja laukkaa on ratsastanut reippaasti eteen. Tälläkin kertaa meno hyytyi jo parinkymmenen metrin jälkeen, mutta sitten ruuna keksi jäädä enemmän paikalleen, vetää päänsä alas ja loikata enemmän oikealle, jolloin menetin tasapainoani ja jäin matkasta isomman pukin jälkeen. Pääsin siis jälleen putsaamaan vasemman saappaan pintaa ja metsästämään hevosta, joka seisoi hämmentyneenä maneesin toisessa päädyssä. Se ei onneksi juossut karkuun, toisin kuin moni lajitoverinsa.

Tuossa rytäkässä otin vähän enemmän osumaa, sillä seuraavana päivänä mun kaikki lihakset olivat ihan jumissa ja sama päivä kului hieman pahoinvoivana. Kumma kyllä, yhdessäkään mun tippumisessa kypärään ei ole jäänyt jälkiä hiekasta eli olen osannut välttää pään suoraa osumista maahan. Toki tärähdys on aina tärähdys, joka vaikuttaa etenkin niskan lihaksiin, osui se pää maahan tai ei.

Eilen olikin sitten aika ottaa vielä kertaalleen analyysia maneesin pohjan pehmeydestä, kun tipuin selästä puoliksi esteen sekaan hypellessäni Vilhon kanssa jumppatehtävää. Tämä oli siis ensimmäinen varsinaisesta ratsastusvirheestä johtuva tippuminen, jos noita muita ei lasketa sellaisiksi. Moka oli ihan täysin omani, sillä mun olisi pitänyt reagoida nopeammin hevosen epäröintiin, eikä antaa sen hidastaa jo ennen toista kavalettia. Tulin siis jumppaa, jossa oli innariväleillä neljä estettä: pieni pysty, kavaletti, kavaletti ja vähän isompi pysty. Ennen ja jälkeen maastoutumiseni Vilho hyppäsikin hyvin. Sille tuo tehtävä on melkoista koordinaatiota vaativa, koska se on vielä melko holtiton jalkojensa kanssa. Vaikeitakin asioita on toki tehtävä ja sieltä mukavuusalueelta poistuttava, joskin niiden jälkeen tehtäviä kannattaa aina helpottaa ja palkita nuorta siten onnistumisista ja luoda sitä kautta itsevarmuutta tekemiseen. 

Olen siis onnistunut tippumaan tavalla tai toisella viimeisen neljän kuukauden aikana vasemmalle puolelle viisi kertaa. Melkoinen saldo, etten sanoisi! Kaverini kanssa pohdittiin tämän johtuvan ehkä siitä, että mä olen ratsastanut nyt oikeasti todella paljon enemmän niin eri hevosilla kuin määrällisestikin. Ja toki tippuminen kuuluu tähän harrastukseen, riskit kun on aina olemassa. Omalla toiminnallaan voi tietysti ehkäistä kaikkia vahinkoja (esimerkiksi pitää sen satulan selässä tai jättää pikin ohjin hölkkäämiset pois), mutta toisaalta mä en ainakaan vielä osaa pelätä mitään tapaturmia siten, että alkaisin varomaan omia tekemisiäni. Terve varovaisuus on toki hyvästä, mutta varsinainen pelkääminen ei auta ketään.

Katsotaan siis, koska ja miten laskeudun seuraavan kerran alas selästä! Mahdollisuuksiahan on ollut useita, jo pelkästään eilen meinasin tippua varmaankin viisi kertaa yhden hevosen ollessa melko virkeänä ja toisen pelästyessä eteen juoksevaa kissaa, kun laukkasin ilman jalustimia. Niin tai näin, mä olen meidän tallilaisille aika monta kakkua auki. Ehkäpä panostan kerralla yhteen tai tuon mukanani jonkun mahtavan kerroskakun, joka kattaa yhdeltä istumalta kaikki muksahteluni. Ja jos tarjoan kylkeen vielä kuplivaa, enkö saa samalla kuitattua myös tulevat tippumiseni? ;)

Oletteko te tippuneet viime aikoina ja jos, miten?