#899: Enemmän fiilistä mukaan

Ratsastusta pitäisi tehdä tunteella. Tiedättekö, siis puhtaasti hevosta kuulostellen ja reagoiden siten tarvittavilla muutoksilla siihen, mitä tehdä. Kaikkihan me voimme oppia ratsastamaan niin sanotusti kirjasta lukemalla, mutta se, miten sen osaa siirtää käytäntöön, onkin ihan eri asia. 

Mun mielestä ratsastuksen opettelemisessa kehityksen kaikista inhottavin vaihe on se, kun tiedostaa tekemänsä virheet jo kauan ennen niiden tapahtumista, muttei yksinkertaisesti osaa siinä hetkessä niitä korjata. Mä olen ollut tässä tilanteessa jo monta vuotta, enkä usko pääseväni siitä eteenpäin ihan lähiaikoinakaan. Tiedättehän: kun lähestyn estettä, näen neljä askelta ennen, että homma menee pieleen ja ponnistuspaikka tulee turhan lähelle. Tiedän, että mun pitäisi odottaa ylävartalo pystyssä, antaa hevoselle tilaa ponnistukseen ja vain malttaa ottaa se askel, joka mulle tulee. Maasta käsin näen ihan saman ja osaan kertoa sen ääneen. Mutta siinä tilanteessa, kun ratkaisu pitäisi sekunnin aikana tai jopa nopeammin tehdä, olen armottoman hidas. Ja kadotan mahdollisuuden.

Viime viikon torstaina kävimme pitkästä aikaa Niclas Aromaan estevalmennuksessa, tälläkin kertaa Huittisissa. Odotin valmennusta kuin kuuta nousevaa, sillä Nikkehän aikoinaan Macon mulle valitsi ja antoi jo koeratsastuksessa mulle kullanarvoisia vinkkejä hevosen ratsastusta ajatellen. Kun ruuna tuli Suomeen, kävin kertaalleen kesäkuussa Niken valmennuksessa, jonka jälkeen seuraava venyikin näin pitkälle. Se on kummallista, miten yhden valmennuksen aikana onnistuu saamaan niin valtavasti vinkkejä ja oppia itselleen. Ehkä asennoidun itsekin toisin, kun kyseessä on joku muu kuin kotivalmentajani. Tiedä sitten, mutta Niken treeneistä en lähde kotiin koskaan tyhjin käsin.

Muutamia kuvia kännykällä napsittuna Vilman ottamana, alhaalla sitten itse video!

Maco odotteli vuoroon valmennukseen pääsyn kanssa :)

 Niin ei käynyt tuona torstainakaan, kun työpäivän päätteeksi hurauttelimme Vilman kanssa pelipaikoille. Meidän valmennusryhmä oli viimeinen, joten välissä jäi hyvin aikaa käydä moikkaamassa täältä blogistakin aikoinaan tutuksi tullutta Hämpsiä, joka asuu samalla tallilla, missä valmennukset järjestetään. Itse valmennus pidettiin kentällä, mutta valitettavasti uskon, että nämä alkavat olemaan niitä kuuluisia viimeisiä kenttäkauden treenejä ennen hallikauteen siirtymistä. Johan sitä ensi kuun loppupuolella pitäisi kilpailla hallijoukkuemestaruuksien parissa Ypäjällä, joten vaikka lämpötila kuinka osaisikin vielä palata takaisin kesäisemmälle tasolle, ei kilparatsastus seuraa mukana.

Tuttuun tapaan verryttelimme itsenäisesti kaikissa askellajeissa, jonka jälkeen aloimme tulemaan puomilta kolmella laukalla pystylle, jonka jälkeen maassa oli vielä innarivälillä yksi puomi. Tuo kolme askelta ei todellakaan ollut pitkät kolme laukkaa, mikä tuotti mulle varsinaista päänvaivaa. Champin kanssa vastaavat tehtävät olivat niin helppoja, sillä se kokosi laukkaansa vaivattomasti vaikka ja miten pieneksi. Maco sen sijaan on vielä kovin hidas, pitkä ja matala, joten tuollaiset kokoamista ja ryhdikkyyttä vaativat tehtävät ovat sille haastavia. Kehittymistä ei kuitenkan tapahdu ilman treeniä, joten turha yrittää välttää tällaisia erittäin hyödyllisiä harjoituksia, vaikka ne eivät aina ihan putkeen menisikään!

Suurin ongelma tässä tehtävässä oli yksinkertaisesti se, että ratsastin liian "kouluratsastajamaisesti". Se on oikeasti väärä sana tähän kohtaa, mutta toisaalta se kuvaa mun olemista hevosen selässä varsin osuvasti. Ongelma on siis se, että mä teen kaiken vähän turhan kontrolloiden. Istun liian syvällä satulassa, mun käsi on vähän turhan jäykkä ja matala, pidän hevosen liian kontrollissa ja mitähän kaikkea muuta. Silloin saadaan aikaan hevonen, joka ei hae esteitä itse niin aktiivisesti, eikä hypytkään ole samalla tavalla pyöreitä ja ilmavia. Mä ratsastan siis liian vähän fiiliksen kanssa. Kukaan ei toki väitä, että kontrollia vaativaan tehtävään pitäisi lasketella kuin soitellen sotaan, mutta ensitöikseen mun piti nostaa kädet ylemmäs ja lähemmäs toisiaan ja antaa sen hevosen tehdä viimeinen askel rauhassa. Silloin se ei jää esteen jälkeen samalla tavalla vahvaksi, vaan toivottavasti jatkaa sitä pehmeää, pyöreää laukkaa.

Meidän uudet tiimitakit. Ihanat!

Maco halusi välttämättä katsoa ikkunoista ulos, vaikka ne olivat maneesissa tosi korkealla.

Linkki videoon (ääniraidallinen valmennusvideo).

Sama toistui okserin kanssa verryttelyssä, mutta tässä kohden sain jo oikeasti kivojakin hyppyjä aikaan. Ero oli ihan valtava, kun annoin Macon laukata avonaisemmalla kaulalla ja ajatella positiivisesti esteitä kohden. Tulimme muutamia linjoja, jonka jälkeen siirryimme kahden askeleen sarjalle. Toinen sarjan esteistä oli okseri, toinen pysty. Kahden askeleen sarjat ovat aina hieman lyhyitä, joten Macon kanssa tiesin olevani enemmän tai vähemmän ongelmissa sen suhteen. Saimmekin tulla sarjaa uudelleen ja uudelleen paitsi radan aikana, myös sen jälkeen yksittäisenä treeninä. Kompastuskiveni sarjalla oli se, että en päässyt tarpeeksi nopeasti pidättämään hevosta esteiden välissä. Oppikirjan mukaan sarjalta alas laskeuduttaessa hevosen pitäisi antaa laukata vapaasti yksi askel, jonka jälkeen toisen askeleen alkaessa pitäisi tehdä pidäte, jonka jälkeen hevonen lähtee ideaalista paikasta hyppyyn. Kuulostaa helpolta, mutta kun tuo tapahtuu kahden sekunnin aikana, on tällainen kaltaiseni maailman hitain ihminen ongelmissa. 

Lopulta Nikke huusi mulle sen hetken, kun mun piti tehdä pidäte. Ja senkin hieman ennen pidätteen tekokohtaa, sillä mun aivoilla kesti sen asian prosessointi sen sekunnin, joten ehdin reagoimaan siihen vasta hetken myöhemmin. Sunnuntain kisojen jälkeen laitoin Nikelle videon meidän 120cm-luokan radasta ja sainkin palautetta, että muuten hyvä, mutta tuo meidän harjoittelema pidäte jäi tekemättä kahdessa välissä. No niin jäi ja että, kun harmittaa. Sanoin hankkivani jonkun nopeutta lisäävän oheisliikuntalajin, joten jos joku tietää sellaisen, niin otan enemmän kuin mielelläni vastaan. Tai sitten alan pelaamaan jotain videopelejä, joissa pitää osua oikeisiin näppäimiin tarpeeksi nopeasti.

Enemmän valmennuksen antia pääsette kuulemaan ääniraidalliselta videolta, joten en avaa itse tehtäviä sen kummemmin tähän. Kyllä sitä oli taas iloinen, kun huomasi yhdenkin valmennuksen aikana niin monta ahaa-elämystä omaa ratsastusta ajatellen. Välillä sitä miettii, miten paljon pystyisikään oppimaan, jos pakkaisi hevosen autoon ja ajaisi Saksaan Niken luo treeniin pariksi kuukaudeksi. Sehän mun pitikin toteuttaa keväällä, tosin ihan kolmen tai neljän viikon ajanjaksolla. Meninpä sitten hankkimaan uuden työn ja tuokin suunnitelma meni uusiksi. Ehkä joskus, toivottavasti. Siihen asti mä käyn niin ahkerasti Niken tunneilla täällä kotimaassa kuin vain aika ja kukkaron nyörit myöten antavat! 

Ratsastatko sä enemmän fiiliksellä vai juurikin liian "kontrolloiden"?