#951: Tyhmästä päästä kärsii koko ratsukko

Haluaisin kirjoittaa tänään postauksen kahdesta eri teemasta. Ensimmäinen niistä kertoo siitä, miten kiva Maco olikaan ratsastaa viime viikon lopulla edellisen postauksen valittelujen jälkeen. Toinen onkin sitten enemmän oman tyhmyyden päivittelemistä, sillä viiden vuoden hevosenomistajuuden jälkeen luulisi jo tietävän, milloin kannattaa lähteä treenaamaan ja milloin ei. Koska tässä on kaksi täysin eri aihetta, aloitetaan aikajärjestyksessä ensimmäisestä eli paremmasta fiiliksestä ratsastuksien suhteen.

Voivottelin viime postauksessa siitä, miten jähmeältä Maco on tuntunut suustaan raspauksen jälkeen. Ero oli oikeasti ihan valtavan suuri, sillä ennen raspausta ruuna oli ajoittain jopa tyhjänä kädelle ja roikotti kieltään milloin missäkin tilanteessa. Se oli kuitenkin kevyt ja miellyttävä edestä suurimman osan aikaa, eikä ratsastuksessa ollut kummoisempia ongelmia. Toki hevonen oli jäykkä, vino ja minä hidas tai muuten vaan poissa kartalta, mutta noin lähtökohtaisesti homma oli pääosin sujuvaa ja kivaa. Sitten koitti raspaus.

Eihän siinä mitään, ajattelin mielessäni raspauksen yhteydessä. Kesällä Maco raspattiin myös, eikä seuraavien päivien aikana ollut havaittavissa muutosta suuntaan tai toiseen. Toisin kävi tällä kertaa, sillä kun parin päivän päästä kiipesin satulaan ja otin ohjat käteen, tarrasi ratsuni kuolaimeen kiinni oikein kunnolla. Olin vieläpä sopinut kouluvalmennuksen, joten valmentajani oli paikalla todistamassa tämän sirkushuvin. Tuntui siltä kuin Maco olisi jännittänyt leukansa tiettyyn asentoon, eikä halunnut antaa periksi. Tästä hämmentyneenä yritin valmennuksen aikana mitä vain, mutta homma ei edennyt puusta pitkälle. Tunnin lopuksi totesimme, että ehkä jatkossa on syytä odottaa hetken ajan, ennen kuin palaa normaaliin treeniin raspauksen jälkeen.

Nämä postauksen kuvat on otettu sunnuntaina, kun kävimme Riders Innissa treenaamassa.Siitä lisää myöhemmin. Maco on kyllä mun mielestä muuttunut parissa kuukaudessa paljon enemmän "aikuisen hevosen näköiseksi" - vai mitä ootte mieltä? :) Kaikista kuvista kiitos Millalle!

Koitti seuraavan kouluvalmennuksen vuoro, jolloin kokeilimme erilaista lähestymistapaa. Ratsastimme Macon matalammaksi, jossa se kuulemma näytti paljon paremmalta, muttei tuntunut silti hyvältä edestä. Se liikkui hyvin, ajoittain jopa kantoi itseään rehellisesti, mutta mä en tykännyt yhtään siitä tunteesta, minkä se antoi kädelle. Yritin selittää, että kun ei se ole rehellisesti läpi vasemmalta. Selitin sitä tallilla kaikille. Ratsastuksien jälkeen totesin vain, että olipa ihan kamalaa. Välissä hypättiin elämämme parhaat treenitkin Jyläksen opissa, mutta siellä hevonen keveni todella paljon esteiden vaikutuksen myötä. Ja näin jälkikäteen ajateltuna siksi, että käytin enemmän jalkaa.

Mutta ei hypätä vielä tuohon onnelliseen loppuratkaisuun! Ennen Ainon kisoja menimme kertaalleen kouluvalmennuksessa, jossa Maco oli yllättäen alkumetreiltä asti ihan älyttömän hyvä edestä. Hitsi, että mun olisi tehnyt mieli nauraa onnesta! Teimme töitä kunnolla, kunnes vasemmassa laukassa hevonen heittäytyi vahvaksi. Se ei tapahtunut sekunnissa, vaan tunsin jo hetken ajan, että nyt ruuna ei enää asetu yhtä pehmeästi vasemmalle. Kun hevonen heittäytyi vahvaksi, rupesin tietysti itse tappelemaan ajatuksen kanssa. Ja lopputunnista hyvä fiilis oli tipotiessään, vaikka Maco kuulemma näytti ihan hyvältä maasta katsottuna. Niin, mutta se alkutunnin tunne oli hyvä myös selkään, ja sen olisi mielellään säilyttänyt koko tunnin läpi.

Viime viikon keskiviikkona estevalmentajani kiipesi Macon selkään, koska olin edellisenä viikonloppuna Ainon kisoissa yksinkertaisesti menettänyt toivoni paremmasta huomisesta ja ajattelin, etten enää keksi omalla ratsastuksellani tapoja palauttaa sitä kevyttä tuntumaa meidän menoon. Varoittelin jo etukäteen valmentajaa siitä, että ruuna on varmaan ihan kamala, eikä hommasta tule yhtään mitään. Siinä seurailin maneesin keskeltä, kun ratsukko teki yhdessä töitä sileällä ja otti muutamia hyppyjä ihan pienillä esteillä erilaisten kaarevien urien avulla. Meno näytti hyvältä, mutta en uskaltanut odottaa mitään.

Tuomion aika. Kysyin, oliko Maco ihan kamala. Vastaus yllätti: "ei suinkaan, tää on oikein kevyt ja muutenkin tosi paljon parempi kuin edellisellä kerralla." Mitä? Niin, valmentaja oli tosiaan ratsastanut Macolla viimeksi pari kuukautta sitten, jolloin rehellinen taipuminen ja eteneminen volteilla oli vielä tuottanut ongelmia. Nyt ratsukko pääsi tekemään lähestymiset esteille pienistäkin kaarteista siten, että Macolla oli koko ajan ajatus tulevasta esteestä. Ihmettelin ääneen, että eikö Maco oikeasti ole painava kädelle, ja vastaus oli uudestaan kielteinen. Juttelimme hetken ja tulimme seuraavaan johtopäätökseen: enemmän jalkaa, vähemmän kättä.

Maco on aika mukavuudenhaluinen, eikä se anna mitään ilmaiseksi. Voihan olla, että raspauksen jälkeen ruunan suu oli aavistuksen kipeä, jolloin se jännitti leukojaan. Ratkaisin tilannetta koventamalla käsieni apuja yrittäen irrottaa hevosen edestä. Nyt, kun Macolla on enemmän voimaa myös kaulassaan muun kroppansa lisäksi, se ihan tyynesti veti samaa vauhtia takaisin. En välttämättä edes jäänyt vetämään hevosen suusta tasaisesti, vaan hellitin paineen välillä pois, mutta se ei tilannetta ratkaissut. Koko homma kulminoitui jo siihen, että käynnissä ohjia kerätessäni Macon ensimmäinen reaktio oli välillä vetää kaula pitkäksi ja pää eteen. 

Valmentajan ohje oli yksinkertainen. Ihan sama, mitä teet, pidä käsi vakaana ilman vetoa ja käytä jalkaa. Jos tulee hankala tilanne, älä hellitä tuntumaa pois, mutta älä myöskään lisää painetta - ja käytä jalkaa. Niin kauan jalkaa, että hevonen pehmenee. Ei kannusta tai alapohjetta, vaan yläpohjetta. Sama jo ihan siinä ohjia kerätessä: jos hevonen vetää päänsä eteen, sulje yläpohje pehmeästi ja kappas, ongelma häviää. Niin siinä kävi, että seuraavalla ratsastuskerralla mulla oli allani ihan eri tuntuinen hevonen, joka ei painanut kädelle, eikä vetänyt vastaan. Syy oli siinä, että mäkään en vetänyt, vaan ratsastin. Tai yritin ratsastaa sen mitä uskalsin, koska pelkäsin pilaavani tuon fiiliksen alkuunsa.

Näissä kahdessa ylemmässä kuvassa valmentajan kommentti olisi, että enemmän jalkaa, vähemmän kättä. Mun tekisi tästä ruudun läpi siirtää omaa kättä viisi senttiä eteen ja rentouttaa oma käsivarsi :D

Tätä tämä on. Monestikohan mulle on sanottu, että pohkeiden käyttö on kaiken a ja o, käsi tulee vasta sen jälkeen. Ihan siirtymisistä lähtien olen saanut aina kouluvalmennuksissa ahaa-elämykset siitä, miten paljon paremmin hommat sujuvat, kun mukana on pohjeavut. Nyt en vaan hiffannut itse, että sitä jalkaa olisi pitänyt käyttää enemmän juuri yläpohkeesta. Tässä se taas nähtiin, miten nöyrästi pitää ottaa hattu omaan käteen ja pyytää apua kokeneemmalta, vaikka ratkaisu olisikin näin ilmeinen. Aina sitä ei osaa ajatella itse, vaikka näillä ratsastusvuosilla luulisi sen olevan itsestäänselvyys. Nyt vain toivotaan, että osaan säilyttää saman otteen omaan ratsastukseeni.

Tällaisia ajatuksia tähän väliin. Kyllä sitä välillä tuntee itsensä tyhmäksi, mutta sitähän tämä harrastus on! Seuraavassa postauksessa pääsettekin jakamaan lisää tähtihetkiäni, mutta niihin palataan uudemman kerran parin päivän päästä. Siihen asti toivottelen kaikille oikein mukavaa alkanutta viikkoa! 

Ja hei, nauttikaa tuosta auringosta :)