#1031: Pieni punainen ferrari

Hyvää itsenäisyyspäivää! Blogin kirjoittaminen on tuonut mukanaan mielettömän määrän uusia kokemuksia näiden kuluneiden seitsemän vuoden aikana. En voi listata kaikkea, koska luettelosta tulisi ihan järjettömän pitkä. Mukana on paitsi uusia ja erittäin hyviä ystävyys- ja kaverisuhteita, myös erilaisiin klinikoihin ja tapahtumiin osallistumista laajoja kontakteja unohtamatta. En varmasti olisi kokenut kaikkea tätä, jos en olisi päättänyt purkaa sanallista arkkuani lukioikäisenä nettiin. Pitää siis kiittää tuota nuorta Aadaa, joka ei todella osannut silloin ajatella, mitä kaikkea oman hevoselämän taltiointi voisi tuoda mukanaan.

Ehkä positiivisin bloggaamisen aikaansaama asia omaa hevosharrastusta ajatellen on kuitenkin ollut niin monenlaisten hevosten selkään pääseminen. Näitä on ollu paljon, aina satunnaisista tai yksittäisistä kerroista pidempiaikaisiin ratsastuspätkiin. Jokainen ratsastuskerta uuden hevosen kanssa on opettanut jotakin lisää. Ratsastuksessa kehittyäkseen on nimittäin kulutettava niitä istumalihaksia siellä satulan päällä - pelkkä mielikuvaharjoittelu tai tukiliikunta ei valitettavasti riitä loputtomiin. Ja kun ratsukseen saa vaihdellen niin sen oman, tutun ja turvallisen kuin vieraankin hevosen, on lopputulos entistä kehittävämpi. Oman kanssa tulee helposti liikuttua siellä mukavuusalueella, ainakin sen jälkeen, kun hevonen alkaa olla niin sanotusti omaan käteen sopiva. Uusien hevosten selässä pitääkin sitten haastaa omaa ajattelu- ja toimintamalliaan, kun ne aiemmin hyväksi todetut avut ja vaihtoehdot eivät yhtäkkiä toimikaan odotetusti.

Saima ja Maco! Kaikki upeat kuvat c. Vilma Töyräs, isoakin isompi kiitos ♥

Näin kävi jälleen parisen viikkoa takaperin, kun päätimme toteuttaa entisen tallikaverini Saiman kanssa hevostenvaihtopäivän hänen Instagram-profiilinsa joulukalenteria varten. Homman nimi oli seuraava: Saima saapui Stable Novaan ratsastamaan Macolla ja minä puolestani purjehdin visiitille entiselle tallillemme Hongisojan kilpatalliin. Emme sen kummemmin ohjeistaneet toisiamme uusien ratsujen kanssa, vaan heitimme toisemme uusien hevostuttavuuksien kyytiin ikään kuin kylmiltään. Toki olimme kumpikin nähneet toistemme hevosia niin kotona valmennuksissa, itsenäisissä treeneissä kuin ihan kisatilanteissakin, kävimmehän me kerran Saiman kanssa yhtä matkaa Ypäjälläkin kolmen päivän kisareissulla hevosten kera. Mutta kyllä se vaan lopulta on eri asia kavuta sinne toisen hevosen kyytiin itse ja todeta, että omistaja saa homman näyttämään niin hirmuisen paljon helpommalta, kun hevonen on tuttu entuudestaan!

Lyhyesti toteaisin, että selvisimme Saiman kanssa kummatkin hevosten vaihdosta paitsi hengissä, myös ihan kohtuullisella suorituksella. Voin myöntää ihan suoraan sen, että mulle hevostenvaihto oli varmasti paljon helpompi niin ratsastuksellisesti kuin henkisestikin, olenhan ratsastanut tässä viimeisten vuosien aikana muillakin hevosilla kuin sillä omallani. Saima sen sijaan on istunut pitkälti vain oman Bellansa kyydissä eli vaihtelevia hevosia ei ole viime aikoina kertynyt ainakaan liiaksi asti. Toisaalta tilannetta tasoitti hieman se, että Macon selässä on vieraillut milloin kukakin niin valmentajistani kavereihini, kun taas Bellan kyydissä on istunut tässä kahden-kolmen vuoden aikana vain Saima ja kertaalleen hänen siskonsa ja kouluvalmentajansa. Maco oli siis melko turvallinen valinta hevoskokeiluun, kun taas Bellasta emme osanneet sanoa etukäteen, miten se reagoisi uuteen ja hyvin erityyliseen ratsastajaan. Tamma kun on.

Saima kuvaili Macolla ratsastusta hyvin todetessaan, että jos hänen pitäisi valita hevosettomuuden ja Macon välillä, olisi hän meiluumin hevoseton. Selässä oli kuulemma olo kuin tilanteessa, jossa yrittäisi pelata Playstationia ohjaimella, jonka nappulat tekisivät ihan toista, mitä normaalisti on tottunut tekemään. Lohdutukseksi voin sanoa, ettei homma näyttänyt maasta katsottuna ollenkaan niin kamalalta kuin mitä se mahdollisesti on selkään tuntunut. Maco on Bellaa huomattavasti isompi ja varmasti sata kertaa hitaampi, joten Saimalle tuo ison hevosen kyytiin nouseminen on varmasti ollut iso shokki. Saima kuvailikin Macoa valtamerialukseksi, haha :D Se on kyllä halutessaan melkoinen suomenhevonen. Ei millään pahalla suomenhevosia kohtaan.

Ymmärsin Saiman näkemykset erittäin hyvin sen jälkeen, kun olin kiivennyt Bellan kyytiin ja ehtinyt ratsastamaan sillä muutaman kierroksen käyntiä ja ravia. Siinä, missä Maco kävelee alkukäynnit mieluumin jopa hieman hitaasti ja isoja askelia ottaen, ei Bella meinannut malttaa kävellä edes pitkin ohjin. Se halusi ravata ja säpsyillä hieman milloin mitäkin maneesin ääntä mahdollisesti edellisen päivän vapaastaan johtuen. Kun keräsin ohjat käteen ja aloin ravailemaan, meni tamma pikaravia katsellen meikäläistä yläkautta silmiin. Jos yritin ottaa tuntumaa suuhun, alkoi Bellaa samantien ahdistamaan. Selässä piti olla höyhenenkevyt. Tajusin nopeasti, että yrittäessäni ratsastaa pohkeesta tasaiselle tuntumalle, hermostuisi hevonen niin paljon, ettei hommasta tulisi yhtikäs mitään. Kerran kävellessämme poikkihalkaisijaa ja yrittäessäni hillitä hevosen menohaluja pomppasi Bella ihan kunnolla kahdelle jalalle siten, että löin leukani sen kaulaan, jonka jälkeen menimmekin hetken koikkaloikkaa. Kysyin, tekeekö tamma sitä yleensä, mutta viimeksi kuulemma nelivuotiaana. Se ei siis selvästi tajunnut tätä uutta ratsastajaa.

Minä ja Bella - ja Saiman kypärä, joka ei kyllä imarrellut meikäläistä ollenkaan :D

Ravi oli mulle ehdottomasti haastavin askellaji Bellan kanssa, mutta laukassa löysimme yhteisen sävelen! Siinä tamma jopa antoi ratsastaakin itseään sen jälkeen, kun se noston yhteydessä oli saanut ensin koikkelehtia takaosallaan suuntaan jos toiseenkin. Pohdimme Saiman kanssa sitä, miksi hänen mielestään laukka on vaikeampi askellaji Bellan kanssa kuin ravi - ja niin oli hänellä myös Macon kanssa. Mulla tilanne on taasen ihan toisinpäin, sillä koen, että saan laukassa hevoset poikkeuksetta paremmin apujeni väliin ja tasapainoon. Niin tai näin, rentoutui Bellakin laukassa paremmin ja oli pätkittäin oikeinkin mukavan tuntuinen peli, vaikka oma ratsastus olikin aivan hukassa tämän varsin paljon Macosta eroavan pienen punaisen ferrasin kanssa. Laukassa suurin ero oli siinä, että Macon laukka on valtavan isoa ja hidasta, kun taas Bellalla pientä ja nopeaa. Se ikään kuin laukkaa lyhyenä, mutta herkästi pylly pystyssä, kun taas Maco menee matalana ja pitkänä. Noin hyvin vahvasti kärjistäen kummankin ääripään osalta.

Pääsinpä jopa ylittämään muutaman pienen esteen Bellan kanssa! Esteitä lähestyessä ymmärsin hyvin, miksi kyseessä on estehevonen ja miksi se on hypännyt tällä kaudella pienestä koostaan ja nuoresta iästään huolimatta 120cm luokkia. Esteitä oli helppo lähestyä, tamma imi kohti estettä itse ja osasi myös katsoa ponnistuspaikan hyvin. Hyppy tuntui ilmavalta ja sellaiselta, ettei esteen korkeuden kanssa olisi ongelmaa: enemmänkin ratsastettavuudella esteiden välissä. Ja hyppyjen jälkeen ravaillessani oli allani paljon rennompi ja tyytyväisempi hevonen, joka pärski ja venytti kaulaansakin eteen-alas kilpapikajuoksun sijasta. Suurin syy tähän oli varmasti oma rentoutumiseni, jolloin pieni punainen pystyi itsekin hengittämään.

Iso hatunnosto Saimalle, kun hän saa Bellan näyttämään niin helpolta ja mutkattomalta maahan asti! Toki sivusta on tullut huomattua tamman temperamentti ja tulisuus, mutta en silti olisi osannut arvata, miten erilainen hevonen on suhteessa esimerkiksi Macoon. Tuli mieleen vuoden 2017 kisa- ja estetreenihevoseni Hämpsi, joka osasi sekin olla melkoinen ruutitynnyri halutessaan. Jotenkin meillä kuitenkin synkkasi Hämpsin kanssa, ja se onkin yksi kaikkien aikojen kivoimmista hevosista, joiden kanssa olen päässyt tekemään hommia kunnolla. Siitäkin huolimatta, että olen aina pitänyt itseäni enemmän ruuna- kuin tammaihmisenä. Hämpsi ei kuitenkaan ollut pieni punainen ;) 

Tykkäätkö sä enemmän tammoista vai ruunista? 

Mikä on suosikkihevostyyppisi?